OHO

Hupsan. On ollut todella vaikeaa. En ole jaksanut bloggeria edes avata.
Tämä blogi vaan jotenkin hajosi käsiin, joten loin uuden. Tekstien kirjoittaminen vaan tuntui todella hankalalta ja koska taukoa on ollut näin paljon ja tämä blogi ei tunnu enää omalta, halusin tehdä uuden. Ja tavallaan halusin aloittaa alusta.

Uusi osoite on: http://tarpeeksivahva.blogspot.fi/

Anteeksi kun katosin :/

14 days and counting

Taas osastolla. Mulla on kahden viikon periodi, joka siis tarkoittaa sitä, etten pääse edes lomille viikonloppuna. Olen jumissa täällä. Ärsyttää. Ja masentaa.

Puhuin lääkärille mun huonosta lääkityksestäni. Ehdotin, että jos vaikka vaihdettaisi masennuslääkettä, se kun ei tunnu auttavan. Joten nyt vähennetään vanhaa masennuslääkettä ja ylihuomenna pitäisi alkaa syödä sitä uutta. Tästä oon hiukan innoissani. Toivon, että se uusi lääke auttaa paremmin kuin tuo vanha. Ehkä tämän vaihdon jälkeen puhun vielä mun ahdistuslääkkeistä, jos niitäkin vaikka vois vaihtaa. Mä kun olen koko ajan niin ahdistunut.

Mulla on tulossa leikkaus sellasen patin takia parin viikon päästä. Huomenna mulla on nukutuslääkärin ja jonkun sairaanhoitajan tapaaminen. Pyysin, että isä veisi minut sinne, koska en uskalla enää julkisilla matkustaa sen yhden paniikkikohtauksen jälkeen. Osastolla ne ei luonnollisesti ole hirveän innostuneita siitä, että isä kuskaa mut sinne. Mutta voi voi. Jos en pysty muuten, niin minkäs teet.

Tulin pari viikkoa sitten mökiltä. Oltiin isän kanssa sen ystävän perheen mökillä. Oli kivaa. Tultiin yöllä. Juna oli tunnin myöhässä joten oltiin vasta kahdelta perillä. Meidän vaunussa oli 12 astetta lämmintä, ja kukaan ei koskaan kuuluttanut, että missä mennään ja paljonko ollaan myöhässä.

Huomasin just, että mun kone sekoo. Enkä tiedä miten korjata asia. Pystyn kirjoittamaan uuden tekstin vain incognito-ikkunassa, koska muuten mainokset raiskaavat näyttöni. En myöskään pysty bloggerissa esimerkiksi katsomaan muita sivujani tai mitään vastaavaa (again, mainokset). Kun luen mitä vaan millä vaan sivulla, jotkut sanat on korostettu, ja kun vien hiiren niiden päälle, tulee ilmotus aasialaisista naisista jotka kaipaa seuraani. Nyt hyrrää vee-sanat päässä.

Oon ollut aika ahdistunut ja masentunut. Mökillä ollessa se masennus meni vähän ohi alkupäivinä, mutta tuli kuitenkin loppujen lopuksi takaisin. Mietin eilen terapiassa, että haluanko kuolla. En usko. Haluun vaan että tää ois ohi jo. Haluun masennuksen pois. Haluun pahan olon ja ahdistuksen pois.
Haluun vaan, että tää loppuis.

Bad, worse, worst

Tämä viikko meni aika huonosti.
Mun piti tsempata, mennä toimintakeskukseen ja terapiaan itsenäisesti. Ainakin yrittää. Enhän mä mitään yrittänyt.
Mua masentaa niin paljon, että haluan vain nukkua. Maanantaina nukuin terapiassa. Tiistaina nukuin toimintakeskuksen ohi. Ja päivät vain pahenee. Tiistaina mentiin isän kanssa lounaalle ravintolaan. Paniikkikohtaus oli hyvin lähellä. Mentiin autolla, vaikka ruokapaikka oli ihan lähellä. Pelkäsin, että en pysty lähtemään sieltä pois. Jätimme automme suht kauas, koska paikkoja ei löytynyt. Menimme ravintolaan, ja kesken ruokailun sanoin isälle, että nyt ahdistaa aivan hirveesti. Söimme kuitenkin loppuun ja yritin rauhoitella itseäni. Lähdimme ravintolasta, ja kun olimme ulkona, totesin, että nyt tulee paniikkikohtaus. Kyselin hätääntyneenä isältä, että mitä teen. Isä neuvoi rauhallisesti, että mene takaisin ravintolaan rauhottumaan ja hän hakee auton ravintolan eteen. Pelastuin. Mutta se oli kyllä tosi lähellä. Paniikkikohtaus siis.
Sen jälkeen mua on vaan ahdistanut. Ja masentanut vielä enemmän kuin alkuviikosta.

Tuntuu siltä, ettei tästä pääse yli eikä ympäri.

No more counting

I'M FREE AS A BIRD. En tiiä onko se "like a bird", mutta mä oon jokatapauksessa free AS a bird.

Viime viikonloppu meni vähän pyllylleen. Kaikkien kanssa oli kaiken näköstä juhlittavaa. Muunmuassa se, että vapauduin paskalandiasta. Joten tämä neiti dokasi kolme päivää. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Never again. Jotkut sanoo "never say never", mutta mä kyllä nyt sanon, että never. En tiedä johtuko se siitä kolmen päivän juhlimisputkesta, mutta tää viikko (keskiviikkoon asti ainakin) ei oo ollu hirveen hääppönen. On ahdistanut. Enemmän kun laki sallii. Mua itseasiassa on ahdistanut lauantaista eteenpäin. Se oli se syy minkä takia lähdin parille ystäväni kanssa lauantaina. Että ahdistus loppuisi. Eihän se mitään loppunut, paheni vaan.
Olen mennyt isän kyydillä maanantaina ja tiistaina toimintakeskukseen. Ja eilen menin yksin parhaalle ystävälleni bussilla syömään kakkua. Se oli hirveetä. Mua ahdisti niin paljon. Meinasin varmaan 8 kertaa jäädä pois bussista. Mutta en jäänyt. Selvisin. Jee? Ei ole voittajafiilis. Jotenkin vaan tajusin taas miten voimaton olen ahdistukseni edessä. Miten avuton olen. Mitä voin muka tehdä, jos paniikkikohtaus iskee.

Scheiße.

~ 18 hours and counting

Viime viikonloppu oli aivan mahtava, laatuaikaa parhaan kaverin kanssa.
Sen jälkeen oon vaan möllöttänyt, laskenut päiviä. Päiviä mihin? Osastolta poispääsyyn!
Ja nyt olen vihdoinkin päässyt siihen pisteeseen, että jäljellä on enää alle 24 tuntia.

Mulla on siis huomenna kauan odotettu uloskirjaus. Ihmiset ei oikeen vaikuta siltä, että tää olis hyvä juttu. Mutta minkä minä asialle mahdan jos hoitajat sanoo, että heillä ei ole mulle enää mitään tarjottavaa. Vaikka ihmiset kuinka masistelee mun hoidon loppumista, mä oon ihan hyperinnoissani. Vähän pelottaa, kun tiedän kuinka paljon mun pitää tsempata. Mutta sitten vaan tsempataan.
Huomenna siis, noin klo 13, alkaa yhteisökahvit (potilaat ja hoitajat juo sumppia yhdessä) ja sen jälkeen tämä neiti jättää hyvästit tälle osastolle. En kuitenkaan ikuisiksi ajoiksi, koska marraskuussa tulen ainakin kahden viikon periodijaksolle.

~ 18 hours and counting.

24.9 on siirtokeskustelu. Eli siis hoitaja osastolta ja avohoidon joku psykologi tulee äitini luokse.
26.9 on uloskirjaus.

Se on ihan okei. Oikeestaan oon innoissani, kun pääsen vihdoinkin pois täältä. Toisaalta mua kyllä myös pelottaa, että mitä tapahtuu kun menen kotiin. Palaanko taas samaan pisteeseen missä olin aiemmin. Se piste ei kyllä ole hirveen kaukana.

Olen tässä parin kuukauden sisällä käynyt pari kertaa tutustumassa sellaiseen toimintakeskukseen. Tänään olin ensimmäistä kertaa siellä koko päivän (10-14). Mua pelotti aivan järkyttävän paljon. Meinasin matkan varrella kääntyä takasin osastolle päin vaikka kuinka monta kertaa, ja olisin varmasti kääntynytkin ellei osastolta olisi tullut hoitajaa saattamaan mua ovelle asti. Ei hitto mä pelkäsin. Olin ihan kauhusta kankeena. Mutta tää päivä meni oikeen hyvin. Siellä tehdään joka päivä lounas, ja en tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin mä päädyin tekemään sen. PELKÄSIN. Oon siis aivan tajuttoman surkee laittamaan ruokaa. Hyvä, ettei vedetkin aina pala pohjaan. Mutta mä selvisin! Oon niin tajuttoman ylpee musta.

Niin tajuttoman ylpee.

Hoitoneuvottelun jälkeen olen ollut aika huonolla tuulella.

Koitan miettiä adjektiiveja, jotka kuvaisi parhaiten mun henkistä vointiani. Tulos on: uupunut, vihainen ja pettynyt.

Uupunut. Elämäni on uuvuttavaa. Ei jaksa. Yhdessä vaiheessahan mä taas julistin jonkun ihme paranemispäätöksen, enkä siihenkään näköjään pystynyt. Ei jaksa edes yrittää. Aina näitä mun päätöksiä seuraava viikko menee yrittäessä, mutta sitten uuvun. "Ei tästä kuitenkaan mitään tule".

Vihainen. Vihaan vihaan vihaan tätä paikkaa. Olen helvetin vihainen hoitoneuvottelusta vieläkin. Olen vihainen koska tänään huonekierrolla mulle sanottiin, että uloskirjaukseni on heti kun minun fyysiset ongelmat on tutkittu. Uloskirjaus? Mitä v... Enhän mä ole edes kunnossa?

Pettynyt. Pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, kun en jaksa yrittää. Pettynyt siihen kun ei kiinnosta.

I'm good for nothing.

"I want to get the hell out of here"

Mulla oli tänään hoitoneuvottelu.

I don't know, it just sucked. They just kind of... ruled over me. There was a bunch of people and they all just thought that they are right and I am wrong.
Then there was all kinds of bullshit about everything involving me. 
I got the feeling that they thought that I choosed to get sick. That it was "my dream" to get a depression and panic attacks and all that shit. That it was my fault and everything would be better if I just "let go". SHIT SHERLOCK, do they fucking think that I haven't tried letting go?

Either way I cried and cried and when they finally asked me what do I want, I answered "I want to get the hell out of here".

Laiskottaa. Normaalin päivittäisen ahdistuksen lisäksi mua ahdistaa kun laiskottaa. Mikä saa mut vielä laiskemmalle tuulelle. Mikä ahdistaa vielä enemmän.

Huomaan koko ajan miettiväni tekosyitä, miksi en osallistuisi johonkin. Miksi en osallistuisi kävelyryhmään. Miksi en lähtisi ensi viikolla osaston retkelle. Miksi peruin (!) hammaslääkäriaikani.
Mä vaan mietin ja mietin ja yritän käyttää tekosyitä parhaani mukaan. Joka ikinen kerta kun kuulen sen ******** kellon (jolla kutsutaan ihmiset mm. ryhmiin), mietin, että menenkö sängyn alle piiloon. Tai kaapin taakse. Tai johonkin. Mietin, että juoksisinko äkkiä röökikoppiin ja istuisin maahan niin, ettei hoitajat näkisi mua ikkunasta.
Tulen miettimään pääni puhki jotain hyvää tekosyytä, miksi en voisi lähteä koko osaston retkelle ensi viikolla. Mulla on sellanen tunne, että jotenkin päädyn sinne retkelle menemään, mutta mietin tekosyitä silti. En halua mennä ulos. En halua olla ulkona. En halua.

Halusin tai en, olin eilen ulkona. Tapasin parhaan ystäväni, josta menimme kaupan kautta hänen luokseen. Ja sieltä bussilla toisen ystäväni luokse. Ja sieltä bussilla kotinurkille. Ja kyllä, kaikki meni hyvin. Hienoa hienoa hyvä minä hyvä minä. Miksei tunnu siltä?

Mulla on varattu hoitoneuvottelu ensi viikolle. Pyysin lääkäriä lukemaan psykologin minusta tehneen lausunnon, ja selventämään minulle hoitoneuvottelussa diagnoosejani. Pyysin isän ja äidin mukaan. Vähän vänkäsi toinen osapuoli vastaan, mutta kun sanoin, että jos ette voi tulla yhtä tuntia (joulun lisäksi) toimeen keskenänne, niin irtisanon kummatkin. Haha.

Pffffft

Viime viikolla en ollut niin aikaansaava kuin toissa viikolla. Johtuen siitä että keskiviikkoon asti isäni oli reissussa, enkä uskaltanut lähteä oikein mihinkään, kun tiesin ettei isä voi tulla autolla pelastamaan. Kävin kuitenkin tiistaina isäni kotona yksin julkisilla kurkistamassa oisko mun tilaukset saapunut. Ja siitä menin takaisin osastolle. En tosiaan uskaltanut pidemmälle mennä.

Torstaina lähdin päivälomalle poikaystäväni luokse. Anoin siihen oikeen erikseen lupaa ja sain sen.

Menin julkisilla. Isäni kyllä saattoi minut, koska ahdisti uuteen suuntaan meno. Perjantaina lähdin poikaystäväni luokse viikonloppulomille. Taas junalla. Taas isäni saattamana. 

Kuten huomaatte, olen aika riippuvainen isästäni. Mutta musta tuntuu, että paniikkihäiriöisellä on oikeus olla. En muista tiedä, mutta mua helpottaa ajatus siitä, että joku olisi pelastamassa mut, jos paniikkikohtaus iskisi. Joku päivä mä en ehkä enään ole riippuvainen.

Ensi perjantaina koitan mennä yksin lomille. 

Pfffffft

Tällä viikolla en ole taaskaan ollut ihan niin aikaansaava. Kävin kyllä kirjakaupassa isäni kanssa, jossain retkellä osaston kanssa ja perjantaina lähdin lomille julkisilla. Yksin.

~~~~

Eilen oli ihana päivä. Näin parasta ystävääni, viime kerrasta olikin jo aikaa koska hän oli ollut mökillä ja siellä sun täällä. Juotiin tequilaa ja vaikka mitä. Oli kyllä ihan parasta.
Tänään taas masentaa. Yksinkertaisesti vain se, etten halua mennä osastolle. Itkettää. En halua.
Tossa just ajattelin, että sanon sunnuntaina osastolla, että haluan pois. Sitten mietin, että mitäs sitten teen? Makaan poikaystävällä kaikki päivät, vai? Keksin kyllä mitä voisin tehdä, mutta sitten muistin, että en pysty siihen. En ole valmis. Joten en taida olla valmis lähtemään osastoltakaan? Mun on pakko, PAKKO, tsempata enemmän. Pakko, pakko, pakko. Tämä on ainoa ajatus mun päässä - tsemppaa, tsemppaa, tsemppaa!!!!!!!!!!!

Mutta pystynkö, se onkin eri asia.

Pfft. Hiton elämä.

Babysteps

Alukshan mä olin osastolla sillä mielellä, että ei tästä koskaan kuitenkaan terveeks tulla.
Viime sunnuntaina sattu jotain. En tiedä mitä, mutta joku ruuvi mun päästä kiristy ja päätin, että aion päästä osastolta joskus pois. Niinpä olen tällä viikolla joka arkipäivä ollut jossain. Maanantaina näkemässä isääni ostoskeskuksessa jonne menin yksin julkisilla. Tiistaina torilla osaston kanssa. Keskiviikkona toisessa ostoskeskuksessa jonne menin taas yksin julkisilla (taas näkemässä isääni). Torstaina sairaalassa kirurgian päivystyksessä hoitajan kanssa, jonne mentiin kahdella eri julkisella kulkuneuvolla ja jonkin matkaa kävellen. Perjantaina taas torilla (eri tori kuin tiistaina) isän kanssa. Sinne kyllä mentiin autolla, koska olin niin poikki sairaalakäynnistä ja muutenkin sato vettä. Mutta harjoitusta silti.
!!!!!!!!!!!!!!

Mulla on ollut nyt pari tapaamista osaston psykologin kanssa. Se on ihan mukava ja fiksun olonen heppu. Vaikuttaa ymmärtäväiseltä. Sain siltä viikonloppuläksyksi kaksi monistetta, joista toisessa on yli 200 kohtaa, jotka pitää täyttää.

Sunnutaina pitää kello kuuteen mennessä palata paskalandiaan (osastolle). Sanavalinnastani voi varmasti päätellä kuinka innoissani asiasta olen. Joku päivä, someday, mun ei enää tarvitse mennä sinne.

Babysteps.

Olimme isän kanssa uudestaan mökillä. Toissa torstaista viime tiistaihin. Oli ihanaa. Aivan mahtavaa. Surullista oli kyllä se, että isäntäperheen minun ikäinen ihana tytär ei päässyt paikalle. Mutta oli se vanhempienkin seura kyllä hauskaa.

***

Olen aivan käsittämättömän masenutnut. Nyt se on hieman helpottanut, koska pääsin lomille poikaystäväni luokse. Mutta olo pahenee taas kun joudun palaamaan osastolle.
Mä taidan oikeesti harkita hoidon lopettamista. Okei, onhan tosta hoidosta ollut hyötyä. Mutta jotenkin oon jääny paikoilleni. Aluksihan mä toki menin parempaan kuntoon, mutta nyt en ole mennyt eteenpäin mielestäni varmaan kuukauteen. Toki se kestää, mutta jotenkin tuntuu, etten tule menemään enään eteenpäin. Kun olin menossa osastolle, haastattelussa sanottiin, että hoito kestää noin 3 kuukautta. Olen nyt ollut osastolla yli kaksi kuukautta. Olen mennyt eteenpäin. Mutta en enään vähään aikaan. Tiedän, että mun pitäis tehdä jotain asialle. Lähteä julkisilla ajelulle ihan vaan harjoituksen vuoksi. Ja lähteä kävelylle. Ja tehdä sitä ja tätä. Mutta se on vaikeaa. Olen laiska ja ahdistunut. Vaikka en ainakaan saisi olla laiska. Munhan pitäis ottaa parantuminen mun elämäntehtäväksi.

Miksei se ole jo?

Olin tossa eräs päivä menossa julkisilla tapaamaan ystävääni. Sain melkein paniikkikohtauksen. Mua ahdisti hyvin paljon. Sen jälkeen olen ollut masentunut ja ahdistunut.
Siinä tilanteessa, kun istuin julkisessa kulkuneuvossa ja hoksasin, että nyt saattaa tulla paniikkikohtaus, muutuin hyvin avuttomaksi. Koitin ajatella positiivisia asioita, ja että kyllä mä selviän. Kyllähän mä selvisinkin, kun tässä kerran naputtelen, mutta jälkeenpäin ei olekaan mikään voittajafiilis, vaikka toisin odotin. Mua siis vaan ahdistaa, kun mietin asiaa - eli jatkuvasti. Musta tuli niin tajuttoman avuton, enkä halua kokea sellaista enää. Joten nyt vakavasti harkitsen loppuelämäni viettämistä kotona. No eihän se nyt ole mikään vaihtoehto, tietenkään. Enhän mä vois tehdä niin mun läheisille.

Mutta mitä jos en halua ulos. Mitä jos en uskalla. Pysty.
Mitä sitten vaikka haluankin mennä uimaan ja matkustelemaan ja joku päivä naimisiin. En silti pysty.

Help me

Lähdin isäni hyvän ystävän perheen mökille viime torstaina isäni kanssa. Tultiin sieltä eilen.

Oli taas aivan ihana reissu. Ammuttiin jousipyssyllä, pelattiin petankia ja utareen heittoa. Saunottiin, syötiin, paistettiin lettuja, uitiin. Oli kyllä taas aivan mahtavaa. Ilmatkin olivat hyvät. 

Mentiiin sinne isän kanssa junalla. Neljä tuntia me istuttiin ravintolavaunussa (selvisin, vaikka vähän ahdistikin). Takaisin tulo matka olíkin jo aika rankka. Istuttiin ensin ravintolavaunussa, mutta mentiinkin sitten omille paikoillemme nukkumaan. Sen jälkeen oltiin molemmat ihan rättiväsyneitä. Käytiin ravintolassa syömässä ja kun päästiin himaan, menin suoraan nukkumaan.

Tänään mun pitää mennä takasin osastolle. Hirveetä. En todellakaan haluaisi. En jaksa.