Just breathe

Pidin vähän taukoa blogin kirjoittamisesta. En, koska halusin vaan koska ei yksinkertasesti oo ollu oikeen mitään kirjoitettavaa. Olen mä muutamaan otteeseen suunnitellut, mitä kirjoittaisin, mutta ei se vaan oikeen ole onnistunut. Joten, mitä mulle kuuluu? Ei mitään tai ehkä vähän jotain.

Poikaystäväni synttärit oli pari viikkoa sitten. Aloteltiin sen kämpillä pikku porukalla ja siitä lähdettiin taksilla mulle tuiki tuntemattomaan baariin. Ja sieltä lähdettiin takasin poikaystävän asuinseudulle ja mulle taas uuteen baariin taksilla.

Mulla oli myös lääkäri. Menin sinne aika vittumaisella asenteella, koska olin vihanen. Vihanen sille lääkärille ja sille sairaanhoitajalle tai mille lie, koska ne hyökkäs mun kimppuun ku hyeenat viimeksi kun tavattiin. "Sulla on siis täyspalvelu täällä kotonasi" "Ei susta voi tulla sitä tai sitä, sun haaveet on epärealistisia". En sillon osannut sanoa kumpaakaan asiaan mitään, koska ne tuli niin yllätyksenä. Joten jossain vaiheessa lääkäriaikaa avasin sanaisen arkkuni. Mietin kovasti, miten otan asian esille, mutta lääkäri teki sen aika helpoksi. Keksin siis jonkin aika sitten haaveen, ammatin mitä voisin tehdä. Kerroin sen hänelle ja hän sanoi, että se ei ole realistinen. Etten pysty siihen. Ja tällä kertaa hän sanoi "senkö takia haluaisit olla se, koska se on niin mahdotonta?". Pakko myöntää, että vähän kuohahdin. Sanoin "se, ettet sä pystyis siihen ei tarkota, etten mä pystyis." Faija oli mukana ja huudahti "hyvä!" ja anto mulle aplodit.

Sanoin mä myös aika paljon kaikkea muuta. Siitä miten asiattomasti ja epäammattimaisesti se käyttäytyy. Sanoin myös. ettei mulla todellakaan ole mikään täyspalvelu kotona. Ja, että kukaan, ei kukaan, saisi lytätä masentuneen ihmisen ainoaa haavetta. Ei kukaan. Se mun haave ei kuitenkaan ole mikään prinsessaksi tuleminen, vaan ihan mahdollinen juttu. Tai en ole enään niin varma. Kiitos lääkärini, mikään ei taida musta olla enään mahdollista.