Luin mun vanhoja blogitekstejä ja ei voi kyllä muuta sanoo ku, että huh huh mitä turhaa paskanjauhantaa. Tekis mieli poistaa osa, mutta en aio koska tää blogi on myös vähän niinkun mun päiväkirja.

Mulla on ollut nyt tosi pari tosi kivaa päivää. Torstaina ja Perjantaina. Oon nauranut ja hymyillyt niin paljon että poskiin  ja mahaan sattuu. Kyllä, kuvioihin kuului alkoholi. Mutta kyllä mulla oli hauskaa ihan vaan seuran takia. Okei, no ei se kalja ainakaan pahemmaksi asiaa tehnyt. 

Oli siis aivan ratkiriemukasta! Perjantai illalla poikaystäväni lähti baariin kaljalle ja jäin parhaan ystäväni kanssa kahdestaan. Puhuttiin niin paljon, aivan kaikesta. Kun poikaystäväni tuli kotiin, hän painui suoraan pehkuihin ja jäin taas kaksin parhaan ystäväni kanssa. Puhuimme lisää. Lyötiin myös vetoa. Vetoa siitä pystynkö muuttamaan elämässäni yhden tietyn pienen asian, nimittäin ruokailuni. Lyötiin vetoa aika isosta summasta joten mulla ei ole varaa hävitä. Olen tehnyt asiasta kirjallisen lupauksen noin vuosi sitten ja nyt aion sen toteuttaa. Aiksemmin ei vaan ole pystynyt, mutta nyt mulla ei ole yksinkertaisesti varaa hävitä, lopettaa kesken, siirtää tätä taas tai jättää aloittamatta.

Olen ollut varma, 100% varma, että pystyn tähän. Sanoin kaikille asiasta, mutta kukaan ei tainnut oikein uskoa mua enään, joten sanoin kaikille vaan, että "mä näytän sulle että pystyn tähän". Ja niin aion tehdä. Mä näytän kaikille, että pystyn tähän.
Vaikka näinkin viime yönä häiritsevää unta ruoasta, olen edelleen varma, että pystyn tähän. Satavarma.

Eilen vihdoin sain kasattua asuni lauantaina oleviin hautajaisiin. Muut vaatteet tilasin netistä, mutta kengät menin eilen itse ostamaan parhaan ystäväni kanssa. Sen jälkeen menimme poikaystäväni luokse nauttimaan hieman alkoholia. Totesin, että keskellä viikkoa tai ei, niin olin sen ansainnut. Olen yrittänyt käydä koulussa vaikka mun ongelmat ovatkin pahentuneet. Syynä ne hautajaiset. Stressaan niin hirveesti. Nään päässäni sellasia minielokuvia siitä, miten kaikki menee huonosti. Pakko-oireenikin ovat pahentuneet. Jos en tee jotain tiettyä määrää, tapahtuu hautajaisissa jotain pahaa.

Mun pää on ihan täynnä kaikkea turhaa, enkä saa mun muita persoonia rauhottumaan. En saa puheenvuoroa pääni sisällä. 

*Yksi kirosanoja täynnä oleva... kirosanalaulu*

Mun entinen so called friend pyysi anteeksi multa. Anteeksi KAI sitä miten se on kohdellut mua? En oikeen ymmärrä. Se on kohdellut mua paskasti aina, niin kauan kun oon sen tuntenut. Oon aina ollut tosi ärsyyntynyt ja surullinen sen käytöksestä, mutta viimenen asia jota päätin sietää kyseiseltä ihmiseltä tapahtui tossa... puol vuotta sitten. Ja nyt hän lähettää tekstiviestin, missä suurinpiirtein väittää tämänkin olevan mun vika ja vielä puoli vuotta myöhässä. Mulla on ihan karsea ikävä tätä ihmistä. Mutta en halua antaa anteeksi, ainakaan ennen kun saan kunnon anteeksipyynnön. Enkä halua unohtaa - ikinä.

Tiistaina taas itkin terpaiassa. Kyyneleet virtas. Kyllä se jotenkin helpotti. Itkettyäni 45 minuuttia sain jonkin näköisen hymyn väsättyä jo kasvoilleni. Elämä on paskaa, mutta koitan silti hymyillä. Kyynelien välistäkin. Näin mä ajattelin sillon. Enään en jaksa. Elämä on liian paskaa, onhan mullakin hyvät hetkeni ja välillä elämä on sydämiä ja hileitä ja kaikennäköstä tilpehööriä täynnä, mutta useimmiten... useimmiten ei.

Tällä viikolla katsoin viimeisen jakson yhdestä ihanasta sarjasta, joka sai mut tosi hyvälle tuulelle, enkä voi olla miettimättä sitä. Rinnassa lämmin tunne aina kun ajattelen sitä. *Sydämiä, hileitä ja kaikennäköstä tilpehööriä.* Lämmin tunne katoaa autonmaattisesti, kun muistan tämän oikean, todellisen elämän:

a) Joudun vähentämään terapiakäyntejäni kolmesta kahteen. Yksinkertaisesti ei ole varaa. Mietin, mihin kaikki rahat ovat menneet ja totesin, että olen syönyt ne. Karu totuus.

b) En saa lopettaa koulua koska isä kieltää. Pauhasin asiasta terapiassa ja ymmärsin, että 20-vuotias tai en, on isälläni oikeus päättää mun elämästä. Sehän mut elättää. Maksaa kuteet, ostaa ruoat, hakee lääkkeet. Vie kouluun, hakee koulusta, vie terapiaan, odottaa autossa että pääsen terapiasta ja vie mut kotiin. Kuskaa mut poikaystävälleni, äidilleni, kaikkialle. Hakee mut kaikkialta.

c) Mulla on ikävä vanhoille osastoille ja vanhaan sairaalakouluun. Ikävä niitä aikoja kun "olin terve". Ja toisaalta ei olekaan. Ikävä itsestään huolehtimista? Ei. Ikävä asioistani huolehtimista? Ei. Mikä *ärräpää, ärräpää, ÄRRÄPÄÄ* mua vaivaa? Tietysti mä haluun olla terve, tietysti. Tietysti? Mutta jotenkin mun päässäni terveeksi tuleminen tarkottaa pelkästään aivan kammottavan kokosesta pyykkivuoresta eroon pääsemistä, julkisilla matkustamista, kauppaan raahautumista. Se tarkoittaa vastuun ottoa ja kaikkea raskasta. On nääs paljon helpompaa mennä poikaystävälle iskän kyydillä, kuin mennä bussilla ja kävellä bussipysäkiltä kauheessa pakkasessa ilman takkia kahden ison laukun kanssa. On paljon helpompaa olla masentunut - voi vaan siirtää asioiden hoitoa olla tuntematta siitä niin pahaa oloa, koska hei, olen masentunut, en jaksa.

Kuulostan tässä tekstissä todella lapselliselta ja aivan hirveeltä omasta mielestäni, mutta tällaset ajatukset mun päässä on kun oon vihanen. Tämä on siis vihateksti. Vihasena mulla tulee myös toinen ajatus mieleen: aion muuttaa elämäntapani. Kumpaa ajatusta kuuntelen? "Ei jaksa" vai "jaksaa".

Weak-willed, hopeless

Sen jälkeen kun julistin, että aion uhmata ongelmiani ja masennustani, tilanne on mennyt vain pahempaan suuntaan. Ette edes tiedä... Mulla on jotenkin tosi vaikeeta. En ole pitänyt itsestäni huolta millään lailla. En jaksa syödä muuta kuin jotain paskaruokaa - sellaista kun saa tilaamalla. En ole jaksanut edes käydä suihkussa. Mulla on ihan hirvee olo. Lintsaan koulusta, en edes mennyt terapiaan.

Viimeinen asia minkä muistan eilisestä hereilläolostani ovat poskilleni tippuneet kyyneleet.
Pohdiskelin elämää. Sitä, miten en voi elää sellaista elämää, jota haluaisin. En uskalla.
Sitä, miten en voi tehdä asioita, joita haluaisin. Haluaisin niin kovasti! Vaan en uskalla.
En todellakaan osaa kuvailla tätä... epätoivon määrää. Tätä kauheeta tunnetta mikä mulla on sisällä. Tätä tunnetta, joka kertoo mulle ettei ole syytä... olla?
Tää on yhtä vuoristorataa; ensin on suuri julistus, siitä miten aion tulla terveeksi. Suurta julistusta seuraa kasa kyyneleitä, koska tajuan etten voi tulla terveeksi.

Itken, koska haluan hyvän elämän.
Itken, huudan ja itken, koska saan kiinni ajatuksistani: "seuraavassa elämässä".
Itken, koska en usko seuraavaan elämään.

What if it can rain forever?

Oloja

Vuosi vaihtui. Alunperin tarkotus oli kierrellä baareja, mutta koska olin satuttanut jalkani, pysyimme poikaystäväni luona.
Minun vuoden vaihteeni meni ihan hyvin. Glowstickit ranteessa, skumppapullo toisessa ja tähtisädetikku toisessa kädessä. Sain parhaalta ystävältäni Uudenvuodentoivotukset suukon saattelemana. Olin todella iloinen. Todella iloinen.

Ja nyt? Hyi helvetti mikä olo. Heräsin juuri 5 tunnin päiväunilta, ja nyt olo on hieman parempi. Mutta silti karsea.

Edellisestä postauksesta:
"Tässä mun iloisuutta puhkuava edellistä vuotta hehkuttava mainitani: vuoteni on ollut todella tylsä ja aivan perseestä. Onhan hyviäkin päiviä ollut. Päiviä, jolloin olen ollut iloinen. Päiviä, jolloin mulla on ollut todella lämmin tunne rinnassa. Niitä vaan oisi voinut olla enemmän. Paljon enemmän. Pääsääntöisesti vuosi 2012 on ollut todella paska.
Kiitos siitä kuuluu itselleni - koska en ole tehnyt mitään asioiden eteen - ja masennukselleni - jonka takia en ole halunnut tehdä mitään asioiden eteen."

Joten, kun sanon ja toivon "2013, please be awesome", en tarkoita, että vuoteni pitäisi olla mahtava. Toivon vaan, että se olisi hitusen mahtavampi kuin vuosi 2012. Toivon vain, että hyviä päiviä olisi enemmän. Että ongelmani helpottuisivat edes vähän.

Aion yrittää uhmata masennustani. Ongelmiani.