*Yksi kirosanoja täynnä oleva... kirosanalaulu*

Mun entinen so called friend pyysi anteeksi multa. Anteeksi KAI sitä miten se on kohdellut mua? En oikeen ymmärrä. Se on kohdellut mua paskasti aina, niin kauan kun oon sen tuntenut. Oon aina ollut tosi ärsyyntynyt ja surullinen sen käytöksestä, mutta viimenen asia jota päätin sietää kyseiseltä ihmiseltä tapahtui tossa... puol vuotta sitten. Ja nyt hän lähettää tekstiviestin, missä suurinpiirtein väittää tämänkin olevan mun vika ja vielä puoli vuotta myöhässä. Mulla on ihan karsea ikävä tätä ihmistä. Mutta en halua antaa anteeksi, ainakaan ennen kun saan kunnon anteeksipyynnön. Enkä halua unohtaa - ikinä.

Tiistaina taas itkin terpaiassa. Kyyneleet virtas. Kyllä se jotenkin helpotti. Itkettyäni 45 minuuttia sain jonkin näköisen hymyn väsättyä jo kasvoilleni. Elämä on paskaa, mutta koitan silti hymyillä. Kyynelien välistäkin. Näin mä ajattelin sillon. Enään en jaksa. Elämä on liian paskaa, onhan mullakin hyvät hetkeni ja välillä elämä on sydämiä ja hileitä ja kaikennäköstä tilpehööriä täynnä, mutta useimmiten... useimmiten ei.

Tällä viikolla katsoin viimeisen jakson yhdestä ihanasta sarjasta, joka sai mut tosi hyvälle tuulelle, enkä voi olla miettimättä sitä. Rinnassa lämmin tunne aina kun ajattelen sitä. *Sydämiä, hileitä ja kaikennäköstä tilpehööriä.* Lämmin tunne katoaa autonmaattisesti, kun muistan tämän oikean, todellisen elämän:

a) Joudun vähentämään terapiakäyntejäni kolmesta kahteen. Yksinkertaisesti ei ole varaa. Mietin, mihin kaikki rahat ovat menneet ja totesin, että olen syönyt ne. Karu totuus.

b) En saa lopettaa koulua koska isä kieltää. Pauhasin asiasta terapiassa ja ymmärsin, että 20-vuotias tai en, on isälläni oikeus päättää mun elämästä. Sehän mut elättää. Maksaa kuteet, ostaa ruoat, hakee lääkkeet. Vie kouluun, hakee koulusta, vie terapiaan, odottaa autossa että pääsen terapiasta ja vie mut kotiin. Kuskaa mut poikaystävälleni, äidilleni, kaikkialle. Hakee mut kaikkialta.

c) Mulla on ikävä vanhoille osastoille ja vanhaan sairaalakouluun. Ikävä niitä aikoja kun "olin terve". Ja toisaalta ei olekaan. Ikävä itsestään huolehtimista? Ei. Ikävä asioistani huolehtimista? Ei. Mikä *ärräpää, ärräpää, ÄRRÄPÄÄ* mua vaivaa? Tietysti mä haluun olla terve, tietysti. Tietysti? Mutta jotenkin mun päässäni terveeksi tuleminen tarkottaa pelkästään aivan kammottavan kokosesta pyykkivuoresta eroon pääsemistä, julkisilla matkustamista, kauppaan raahautumista. Se tarkoittaa vastuun ottoa ja kaikkea raskasta. On nääs paljon helpompaa mennä poikaystävälle iskän kyydillä, kuin mennä bussilla ja kävellä bussipysäkiltä kauheessa pakkasessa ilman takkia kahden ison laukun kanssa. On paljon helpompaa olla masentunut - voi vaan siirtää asioiden hoitoa olla tuntematta siitä niin pahaa oloa, koska hei, olen masentunut, en jaksa.

Kuulostan tässä tekstissä todella lapselliselta ja aivan hirveeltä omasta mielestäni, mutta tällaset ajatukset mun päässä on kun oon vihanen. Tämä on siis vihateksti. Vihasena mulla tulee myös toinen ajatus mieleen: aion muuttaa elämäntapani. Kumpaa ajatusta kuuntelen? "Ei jaksa" vai "jaksaa".