Fu*k this shit

Olin varalla opiskelupaikkaan ja nyt saisin sen. Äh. En tiedä pystynkö. Hain siis valmentaviin. Sieltä ei valmistu miksikään, siellä vaan opiskellaan aineita.

Pelottaa. En tosissaan tiedä pystynkö menemään kouluun. Iskä sanoo, että harjotellaan, "kyllä sä pystyt". Äiti huutaa, että kyllä sä nyt pystyt. Vituttaa.

Kaikki luulee, että se on niin helppoa. Ku oon kävelly poikaystävältä Prismalle (lyhyt matka) ni toki mä pystyn menemään kouluun. Piece of cake. Haistakaa pitkä paska. 

Kyl mä ymmärrän, että ei oo helppoa ymmärtää mun pelkoja, kun ei itellä ole. Mutta kyllä mun mielestä yrittää ees vois. Mutta ei. Ketään ei tunnu kiinnostavan, että pystynkö mä oikeesti. Kaikki vaan olettaa. "Toki sä pystyt". Ihan ku se ois itsestäänselvää. Kun kaikki muutkin pystyy, ni miks en mä pystyis? Naurettavaa, että jollain vois olla tällasia ongelmia. En oo enään varma siitä, että mua edes uskottais. Ihan ku ihmiset luulis, että mulla on tällanen kiva tekosyy olla liikkumatta ulkona. Kiva keksitty ongelma, että laiskapaska saa jäädä kotiin.

Joo, tekosyyhän tää vaan on. Musta on niin kivaa istua kotona kaikki päivät. Niin kivaa ravauttaa faijaa kuskaamaan mua. Niin kivaa kun ei tartte tehdä yhtään mitään. Koko kuuman kesän voi vaan istua kotona. Ihanaa nauttia syksyn ruska-ajasta niin, että kattelee puita ikkunasta. Ihanaa kun ei tarvii haistella luonnon hajua ja kuulla sen ääniä.

Ei mulla oikeesti mitään ongelmia ole. Mun elämähän on just sellasta ku haluisinkin. Niinkö ne luulee?

Tänään on mun parhaan kaverin 20-vuotis synttärit.

Jännää.

Mennään tän mun parhaan kaverin serkun luokse alottelemaan ja syömään kakkua, jonka tänään ostan mun hyvältä ystävältä. Siellä kun ollaan aloteltu tarpeeksi lähdetään baariin. Jännittää. Ja ärsyttää kun en uskalla käyttää farkkuja, vaan pitää juhlia lökäreissä. Farkut ahdistaa. Jotenkin ne on niin ahtaat.

Itsevarmuus on -87. En näytä hyvältä. Naamasta ihan nätti, kun oon meikannut, vaikkakin on pienet pullaposket. Mutta muu kroppa itkettää. En oo pystynyt alottamaan paastoa, vaikka itselleni niin lupasin. En oo vaan jaksanut. Ehkä parhaan kaverin synttärikakun jälkeen paastoan siihen asti, kunnes mennään telttailemaan. Kyllä ma aoin jaksaa. Vaikka se paasto ei kauan kestäkkään. Normaalisti se kestäis kuukauden, mutta nyt on vaan pari viikkoa telttailuun, enkä siellä aio paastota.

Mulla on tullut kainaloiden viereen ja mahaan raskausarpia. Oon antanu itteni lihoa. Ihan ku oisin oikein yrittänyt lihottaa, kun oon syönyt niin paljon paskaa ruokaa.

Häpeän itteeni aika paljon nyt kun tiedän miltä näytän. Kiitos kameralleni. Onneksi sitä, miten paljon ylipainoinen olen ei oikeestaan huomaa pahemmin päälle päin. Tai siis, kyllähän kaikki tietää että oon ylipainonen, mutta ne hämmästyis jos kertoisin kuinka paljon. Itsekin hämmästelen. En kuitenkaan näytä ihan niin lihavalta, kuin mitä vaaka sanoo.

Tsemppiä minä! Tsemppiä, koita jaksaa.

Even more crazy

Olin poikaystävällä pari yötä. Kaikki meni ihan hyvin, kunnes sitten alettiin dokaamaan. En pystynyt oikeen juoda, koska oon kipeenä eikä muutenkaan maistunut. Join vaan pari kaljaa, en todellakaan ollut kännissä. Enkä ehkä halunnutkaan olla.

Poikaystävä päätti kokeilla paljonko stereoista lähtee ääntä, joten menin parvekkeelle yksin kattomaan maisemia. Satuin katsomaan maahan ja yhtäkkiä tuli kauhea tunne, että hyppään. En halunnut hypätä, se maa vaan veti puoleensa. En hypännyt. Mietin vaan, että mitä jos hyppäisinkin. Jos sekoaisin ja kiipeisin kaiteen yli. Se on kauhea tunne. Pelkäsin.

Myöhemmin olin niin poikki, että menin pötköttämään kun muut jatko juhlimista. Aloin miettiä kuolemaa. En omaani, vaan muiden. Vahingossa keksin yhden kivan asian minkä teen sitten kun porukat ovat poissa... Se alko ahdistamaan. Ihan kuin toivoisin, että joku kuolis, että voisin toteuttaa tän mun suunnitelman. En todellakaan toivo, että kukaan kuolee. En todellakaan. En varmasti. Aloin itkemään. Mitä jos Jumala luulee, että nyt toivon jonkun kuolemaa? Mitä jos Jumala ajattelee, että "jos ei noita ihmisiä tarvita, niin kai ne voi kuolla". Kuulostaa siltä, että pitäisin itseäni todella tärkeänä Jumalan silmissä. En pidä, mä vaan pelkään.
Terapeutti on kysynyt joskus multa, että pidänkö itseäni jumalana pakko-oireitteni takia. Luulen, että pakko-oireita suorittamalla voin vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Kuka kuolee, kuka elää. Tapahtuuko hyvää vai pahaa. Rakkautta vai rahaa. En pidä itseäni jumalana. Mä vaan oikeesti pelkään.

Nyt pakko-oireet on erittäin pinnassa. En pysty "siirtämään" niitä enään. En ollenkaan. Yritän ajatella, että vasta sitten kun oon vaikka juonut kaks lasillista vettä, saan tehdä pakko-oireen. Mutta ei siitä tuu mitään. Ne on liian pinnassa. Ollut koko ajan sen mökkireissun jälkeen. Keksin matkalla sinne uuden pakko-oireen.
Ja sitä en pystynyt ollenkaan siirtämään. Ja nyt se jäi päälle.

Olen enemmän sekaisin kun luulenkaan.

@ Tillikka

Olin eilen Tillikassa hulluilla päivillä. Juomat oli alennuksessa: kaljat ja lonkerot 1,90, salmarit ja fisut 1,90 ja kelkat sun muut valkovenäläiset jotain 2,50. Porukkaa oli yllättävän vähän. Siis todella vähän. Vaan jotain hieltä haisevia spurguja hengas siellä. Plus tietty minä, kolme ystävääni ja äitinikin käväs siellä. Minä kolmen ystäväni kanssa (ennen äidin saapumista) oltiin kuin sinkkuelämää-sarjasta. Oli oikeen rattosaa ja tanssin pää punasena - kylläkin tuolilla istuen - parhaan ystäväni ja sen serkun kanssa. Kolmas kaveri vaan häpes meitä. Tuhlasin lähes kaikki mun rahat, tarjosin kyllä mun parhaalle kaverille juomat - sen lompakko kun oli langan laiha - joten en ihan niin suurta rahamäärää itse juonut. Kyllä mä silti aika paljon join. Shotteja ja lonkeroita enimmäkseen. Ja tietysti kelkkoja ja valkovenäläisiä.
Menin siitä sitte parhaalle kaverilleni yöks. Tarkotus oli kattoa Paranormal Activity 1, mutta oltiin niin väsyneitä, että nukahdettiin Sinkkuelämän ääniin. Aamulla olo oli mitä oli. Ei hirveen hehkeä. Mutta silti selvisin tosi lähellä olevaan kauppaan hakemaan tupakkaa. Se oli ihme. Yleensä en pysty darrassa liikkumaan ollenkaan ulkona, paniikin takia. Kyllä mä nytkin panikoin, mutta päätin selvitä. Mukaan tarttu myös pussi juustonaksuja, mistä olen todella pahoillani. Mun pitäis laihduttaa. Pitäis ottaa itteeni niskasta kiinni. Pitäis aikuisten oikeesti laihduttaa. Ennen ku sairastun diabetekseen ja ennen ku mun jalat ottaa lopputilin. Ei nekään varmaa montaa sataa kiloa jaksa kantaa. En siis paina montaa sataa kiloa, en, ainakaan vielä. Mutta kohta kyllä, ellen nyt tee jotain. Munhan oli tarkotus alottaa mökkireissun jälkeen uus paasto. Ja sitli mulla on juustonaksuja laukussa.

Olen juuri saarnannut kahdelle ystävälleni, jotka sairastavat jotain syömishäiriötä, että miten epäterveellistä paastoaminen, oksentelu yms on. Ja nyt itse suunnittelen taas paastoamista. Okentelu mulla on tyssännyt aikoja sitten. Joskus osastolla asuessani meinasin kai itsekin sairastua jonkin moiseen syömishäiriöön, mutta sain oksentelun loppumaan. Se oli liian voimia vievää. Siitä tuli mulle liian huono omatunto.

Jokatapauksessa, lupasin mökkireissun isäntäperheen tyttärelle - joka on siis hyvä ystäväni - laihduttaa vähintään 10 kiloa ennen ensi kesää. Oikeasti tähtään kuitenkin korkeammalle. Suurempiin lukuihin, kevyempään oloon.  Ohjelmassa on siis paasto. Heti niiden juustonaksujen jälkeen...

Mökkireissu ♥

Nyt on mökiltä kotiuduttu. Oli oikeen mukava reissu, vaikka kipeeksi siellä tulinkin - sainpahan hyvän tekosyyn olla siellä pidempään kun ei 38 asteen kuumessa viittiny junalla matkustaa neljää tuntia.

Me siis lähdettiin viime torstaina yhdentoista maissa aamulla. Matkassa tosiaan meni noin neljä tuntia ja junamatkan jälkeen piti vielä bussissa istua 40 minuuttia. Se mua vähän jännitti, kun en tienny miten pääsen ulos jos saan paniikkikohtauksen. Oisko kuski pysäyttäny bussin jos oisin sanonu että pitää päästä ulos?
Perille kun päästiin niin isäntäperheen tytär tuli äitinsä kanssa meitä autolla hakemaan. Käytiin siinä samaan syssyyn ruokakaupassa (se oli se kauppa, jossa sain viime kesän käynnillä hemo suuren paniikkikohtauksen, ja nyt siis jännitin tosi paljon. Se meni kuitenkin ihan hyvin.) ja sen jälkeen jatkettiin matkaa kohti tuota ihanaista mökkiä, joka siis sijaitsee Suonenjoella, jos en nyt ihan väärin ymmärtänyt.

Siellä oli ihanaa jos ei muistella hyttysiä - jotka saivat mun jalan turpoomaan pistoksistaan - eikä muita ötököitä. En oikeen oo ötököiden ystävä. Alkureissuta juoksin ötököitä karkuun ja huusin ku mikäkin palosireeni jos näin paarman. Loppuajasta kuitenkin vaan toivoin että ne istuis johonkin eikä vaan pörräis pään ympärillä ja pitäis sitä ärsyttävää surinaa.

Meidän oli tarkotus olla mökillä kolmisen päivää, mutta koska mulla nousi kuume (ja mulla siis ei koskaan nouse kuume vaikka oisin kuinka kipeä) jäätiin vielä pariksi yöksi.

Voi mulla tuli heti koko perhettä ja kaikkia niiten koiria kauhee ikävä. Normaalisti nään heitä kerran vuodessa, eli siis kesällä mökillä, mutta nyt ois suunnitelmissa mennä mökkeilemään niiden kanssa syyslomalla. Ihanaa.

Nyt - edelleen kipeenä - baariin "hulluille päiville" ystävien kanssa.

Wish me luck!

Oon taas pohtinu mun elämää ja tullu siihen tulokseen, että oon vaan ilonen jos tää helpottuis vielä ees vähän. Oon pohtinu tilanteita mitä välttelen. En esim koskaan enää tuu syömään ulkona. En varmaan koskaan mee enään leffaan. Ja se on musta ihan okei. Ei mun välttämättä tarvii tehä noita asioita. Oishan se toki kivaa mennä leffaan tai kavereiden kanssa syömään, mutta jos on helpompaa olla menemättä ni mikäs siinä... jätetään välistä. Ihan hyvin mä voin vuokrata leffoja ja syödä kotona. Metroja ajattelin myös mun loppuelämän vältellä. Ne jotenki ei aina toimi niin hyvin. Aina kuulee miten metro jumittu raiteille 15 minuutiks ja se ei oo hyvä. Mä saisin paniikkikohtauksen enkä pääsis mitenkään vessaan itkemään.


Huomenna ois siis lähtö mökille... pelottaa.

Mul on tuhat ja yks toimintasuunnitelmaa paniikkikohtauksien varalle, mut jotenki sekää ei helpota. Pelkään niin paljon paniikkikohtauksia ettei mikään toimintasuunnitelma paljoo hetkauta.
En tiiä kumpi pelottaa enemmän; menomatka vai takasintulomatka. Varmaan takasintulomatka, koska mun pitää syödä mökillä (ois epäkohteliasta olla syömättä) ja ruoka aiheuttaa paniikkikohtauksia mulle.

En todellakaan tiiä miten tuun selviimään. Kuitenki tää mun sairastelu alko taas siellä mökillä kun menin mökinomistajan lapsen kanssa kauppaan ja sain tajuttoman paniikkikohtauksen. Nyt kyllä kerron heti kun nään ne, että mä en oo menossa kaupoille. En todellakaan. Ihan liian ahistavaa.

Joten, huomenna päivällä on lähtö.

Wish me luck!