Pelottaa. En tosissaan tiedä pystynkö menemään kouluun. Iskä sanoo, että harjotellaan, "kyllä sä pystyt". Äiti huutaa, että kyllä sä nyt pystyt. Vituttaa.
Kaikki luulee, että se on niin helppoa. Ku oon kävelly poikaystävältä Prismalle (lyhyt matka) ni toki mä pystyn menemään kouluun. Piece of cake. Haistakaa pitkä paska.
Kyl mä ymmärrän, että ei oo helppoa ymmärtää mun pelkoja, kun ei itellä ole. Mutta kyllä mun mielestä yrittää ees vois. Mutta ei. Ketään ei tunnu kiinnostavan, että pystynkö mä oikeesti. Kaikki vaan olettaa. "Toki sä pystyt". Ihan ku se ois itsestäänselvää. Kun kaikki muutkin pystyy, ni miks en mä pystyis? Naurettavaa, että jollain vois olla tällasia ongelmia. En oo enään varma siitä, että mua edes uskottais. Ihan ku ihmiset luulis, että mulla on tällanen kiva tekosyy olla liikkumatta ulkona. Kiva keksitty ongelma, että laiskapaska saa jäädä kotiin.
Joo, tekosyyhän tää vaan on. Musta on niin kivaa istua kotona kaikki päivät. Niin kivaa ravauttaa faijaa kuskaamaan mua. Niin kivaa kun ei tartte tehdä yhtään mitään. Koko kuuman kesän voi vaan istua kotona. Ihanaa nauttia syksyn ruska-ajasta niin, että kattelee puita ikkunasta. Ihanaa kun ei tarvii haistella luonnon hajua ja kuulla sen ääniä.
Ei mulla oikeesti mitään ongelmia ole. Mun elämähän on just sellasta ku haluisinkin. Niinkö ne luulee?
Se on vaikeeta. Se on ihan saatanan vaikeeta. Mä en tiedä pystyykö sitä ymmärtään oikeesti kukaan muu kuin ne, jotka on käynyt sen läpi. Mulla oli samankaltainen tilanne just vähän aika sitten, kun päätin lähteä töihin pitkän sairasloman jälkeen. Se oli ihan helvetillistä. Kukaan ei voi käsittää miten vaikeeta on lähteä johonkin, pysähtyä monta kertaa matkalla itkemään, kun jalat ei vie pitemmälle ja ahistus raapii niskaa niin että luulee kuolevansa. Sitten ne sanoo olevansa ylpeitä koska menit TÖIHIN, vaikka todellisuudessa niitten pitäis olla ylpeitä ihan eri asioista. Ei ne ymmärrä, mutta mua on auttanut se, että osaan olla ylpeä itestäni. Oon voittanut itseni, ihan sama mitä te sanotte. Paska, paska, paska, oon ollu työkyvytön niin pitkään ja mun on pitänyt kuolla tuhannesti, mutta mä oon nyt tässä, kolmen viikon päästä elossa yhä ja pusken vielä eteenpäin lisää, koska oon saanut jostain voimaa.
VastaaPoistaSe on ihan uskomatonta. Vaikken tykkää sanoa näin, niin se että kärsin sen alkuvaiheen, oli ehkä paras asia mitä oon koskaan päättänyt tehdä, päättänyt vaan sinnitellä vaikka silmissä sumenee. Ensimmäistä kertaa elämässäni musta ainakin tuntuu, että oon päässyt vähän raiteilleni ja kiinni tavalliseen elämään. Että ehkä mä oon sittenkin edes vähän normaali, mäkin pystyn siihen mihin ihmiset pystyy.
Mä uskon suhun ihan täysillä, mutta en tuu pettymään vaikket pystyisikään. Ei sen aika oo sitten vielä, jos sinne vaan ei yksinkertaisesti pysty meneen. Se tulee oleen vaikeeta, mutta vaikeeta se on kai kaikki muukin. Uskon että joku päivä vielä pääset kouluun tai johonkin muualle. Mitä varten sä oisit onnistunut kävelemään Prismalle asti, jos sun jalkoja ei oltu tarkotettu käveleen pitemmälle?
Voimia. Tosi paljon voimia. Oot vahva, oot ihana. <3
"pysähtyä monta kertaa matkalla itekmään, kun jalat ei vie pitemmälle ja ahistus raapii niskaa niin että luulee kuolevansa" - mulla on sellanen tunne että sä ymmärrät mitä käyn läpi.
PoistaTuli ihan tippa linssiin, kun luin sun kommenttia! Oon ylpee susta, niin ylpee että halkeen kohta. Ja oon erittäin onnellinen sun puolesta. Ihanaa, että joku meistä on jaksanut sinnitellä. Tää sun kommenttis jotenkin ihmeellisesti anto mulle voimaa. Aion yrittää. Ja yritän olla pettymättä hirveesti jos en pysty. Nyt on aika yrittää ja kovaa - aika tehdä itteni ylpeeksi.
Kiitos. Kiitos sun sanoista ja kiitos, että olet olemassa!