Even more crazy

Olin poikaystävällä pari yötä. Kaikki meni ihan hyvin, kunnes sitten alettiin dokaamaan. En pystynyt oikeen juoda, koska oon kipeenä eikä muutenkaan maistunut. Join vaan pari kaljaa, en todellakaan ollut kännissä. Enkä ehkä halunnutkaan olla.

Poikaystävä päätti kokeilla paljonko stereoista lähtee ääntä, joten menin parvekkeelle yksin kattomaan maisemia. Satuin katsomaan maahan ja yhtäkkiä tuli kauhea tunne, että hyppään. En halunnut hypätä, se maa vaan veti puoleensa. En hypännyt. Mietin vaan, että mitä jos hyppäisinkin. Jos sekoaisin ja kiipeisin kaiteen yli. Se on kauhea tunne. Pelkäsin.

Myöhemmin olin niin poikki, että menin pötköttämään kun muut jatko juhlimista. Aloin miettiä kuolemaa. En omaani, vaan muiden. Vahingossa keksin yhden kivan asian minkä teen sitten kun porukat ovat poissa... Se alko ahdistamaan. Ihan kuin toivoisin, että joku kuolis, että voisin toteuttaa tän mun suunnitelman. En todellakaan toivo, että kukaan kuolee. En todellakaan. En varmasti. Aloin itkemään. Mitä jos Jumala luulee, että nyt toivon jonkun kuolemaa? Mitä jos Jumala ajattelee, että "jos ei noita ihmisiä tarvita, niin kai ne voi kuolla". Kuulostaa siltä, että pitäisin itseäni todella tärkeänä Jumalan silmissä. En pidä, mä vaan pelkään.
Terapeutti on kysynyt joskus multa, että pidänkö itseäni jumalana pakko-oireitteni takia. Luulen, että pakko-oireita suorittamalla voin vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Kuka kuolee, kuka elää. Tapahtuuko hyvää vai pahaa. Rakkautta vai rahaa. En pidä itseäni jumalana. Mä vaan oikeesti pelkään.

Nyt pakko-oireet on erittäin pinnassa. En pysty "siirtämään" niitä enään. En ollenkaan. Yritän ajatella, että vasta sitten kun oon vaikka juonut kaks lasillista vettä, saan tehdä pakko-oireen. Mutta ei siitä tuu mitään. Ne on liian pinnassa. Ollut koko ajan sen mökkireissun jälkeen. Keksin matkalla sinne uuden pakko-oireen.
Ja sitä en pystynyt ollenkaan siirtämään. Ja nyt se jäi päälle.

Olen enemmän sekaisin kun luulenkaan.