You don't know the half of it

Viime viikonloppuna poikaystäväni veljet tuli poikaystäväni luokse dokaamaan. Paikalla oli myös mun paras kaveri ja jossain vaiheessa iltaa sen serkku ja serkun poikaystävä. Oli ihan kivaa, vaikka poikaystävä sammukin ekana. Parhaan kaverin kanssa alettiin leikkaamaan mun hiuksia viinipullollisen jälkeen. Vähän vinot mutta hyvät silti tuli, kiitos saksien tylsyyden. Ja ehkä viinipullollekin pienet kiitokset?

Maanantaina mulla oli koulupalaveri. Nappasin iskän mukaan ja paikalla oli myös ohjaaja, luokanvalvoja, opo ja harjottelija. Masennuin hiukan, niinkun aina tapaamisissa oli ne sitten lääkärin tai luokanvalvojan kanssa. Siellä vaan puhuttiin mun tavotteista. Onko niitä? Kai mä joku päivä haluisin mennä kouluun ilman isän autokyytiä. Kai mä joku päivä haluisin pystyä syömään koulussa. Nyt en siis pysty, joten mulla on kevennetty lukkari; klo 9-13, ihan vaan koska yhden aikaan olen ihan naatti kun en ole saanut ruokaa koko päivänä. Sain myös kuulla saarnan siitä miten tärkeä osa uskolla on parantumisessa. No mitäs jos en usko?

Eilen oltiin vaikka sitten itsenäisyypäivän aaton kunniaks ottamassa vähän kuppia. Niin kauhea stressi ja masennus, että piti vähän saada alkoholia vereen. Eihän se viina mihinkään auta, mutta ei kyllä maitokaan. Paitsi närästykseen. Oltiin vaan pikku porukalla; minä, poikaystäväni ja paras kaverini. Parin viinipullollisen jälkeen alettiin taas leikkaamaan mun hiuksia. Jos siitä nyt on tullu joku pysyväkin tapa, niin mulla ei oo kesään mennessä enää karvaakaan jäljellä.
Kun paras ystäväni oli lähtenyt, alkoi poikaystäväni leipomaan leipää. Keskellä yötä siis. Siinä sitten taistelin koko ajan sammuvan poikaystäväni kanssa pitääkseni hänet hereillä kun leipä oli uunissa. Kyllähän siitä loppujen lopuks leipä tuli, vaikka aineet olikin heitetty sekasin vähän summa mutikassa.
Aamulla sitten tapani mukaan karkasin kotiin potemaan kankkusta.

Tuntuu kurjalta kun ihmiset luulee, etten mä yritä YHTÄÄN. En mä tiedä yritänkö paljoa, mutta yritän mä nyt jonkin verran kuitenkin. Oon mm. harjotellut pari kertaa bussilla menemistä poikaystävälle, ja pari viikkoa sitten kun yksi ihminen kuoli menin omaisen kanssa oikopäätä kahdella bussilla tämän menehtyneen ihmisen kämpille. Olen mä aika hyvä ystävä vaikka siaras olenkin.

Hypin nyt koko ajan asiasta kukkaruukkuun ja minne lie Marssiin, mutta: perkele, kellään ei oo oikeutta väheksyä mun ongelmia (mitä aikalailla kaikki tekee) ja kellään ei oo oikeutta väittää että en yrittäis yhtään (mitä aikalailla kaikki myöskin tekee).