Nyt oon sit osastolla. Makaan omassa sängyssä ja dataan.
Pelottaa, ahdistaa ja masentaa. En voi uskoa, että olen taas osastolla.
Pelkään ihan hirveesti. Olen erittäin ahdistunut. Ja tosi masentunut.
Mä pelkään niitä kaikkia ryhmiä. Kuvataideryhmiä sun muita. Tänään mut pakotettiin lenkille osastolaisten kanssa. Huomenna mulla on päiväohjelmassa kuntosali. Pelkään niin hirveesti sinne menoa. En tiedä pitääkö mun sanoa jollekin jotain kun saavun sinne. En edes tiedä missä se kuntosali on. Mä stressaan aina kaikesta turhasta, tiedän. Mutta tällästä mun elämä on. Enkä tiedä muuttuuko se miksikään vaikka mut tänne jätettiinkin.
Täällä on aamukokous kolme kertaa viikossa. Sekin pelottaa. Siihen valitaan aina puheenjohtaja ja kirjanpitäjä. En halua tehdän kumpaakaan. En halua. Pelottaa. Kaikki turha. Mitä jos en tiedä miten jonkun poissaolijan nimi kirjotetaan? Ainhahan sitä vois vaikka kysyä, mutta en uskalla. Mitä ihmettä kirjanpitäjän pitää edes kirjottaa? Ja mitä puheenjohtajan pitää tehdä?
Yritin - yritän - olla vahva. Silti olen itkenyt. Ja itkettää edelleen.
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Hei!
VastaaPoistaTuntuu tyhmältä sanoa näin, mutta älä hätäile. Kaikki järjestyy. Sä olet vahva, taitava ja ihana ihminen, vaikka et aina usko niin. Mä ajattelen sua. Yrtitä vain nyt ottaa kaikki irti osastosta, kertoa oloistasi ja osallistua. Kaikki helpottaa aikanaan ja sulla voi välillä olla jopa mukavaa. Mulla ainakin oli. Hi8rveästi voimia! Olet tärkeä <3
Kiitos! Kiitos siis aivan hirveesti sun kommentista. ♥
PoistaJoo ei kyllä aina tunnu hirveen vahvalta ja taitavalta. Mutta mä yritän. Yritän muistaa, etten oo ihan avuton kuitenkaan, ja yritän muistaa sen, että oon selvinny jo tähän asti joten vahvahan mun täytyy olla. Kai.
Säkin oot tärkeä! <3
Kaikkeen tottuu..ehkä :) Jokusen viikon päästä noi saattaa jo mennä sen verran rutiinilla, ettei enää niin kovasti ahdista. Ja eihän ne nyt ketään mihinkään pysty pakottamaan jos ei vaan pysty niin sitten ei pysty.
VastaaPoistaToivottavasti tottuu! Ahdistaa niin hirveesti lähes koko ajan, että huh. Ei kuitenkaan enään niin paljon kuin ensimmäisenä päivänä. :) Joten ehkä tämä vielä tästä suttaantuu.
Poista