Therapy

Viime perjantaina olin mun parhaan kaverin ja yhen hyvän ystävän kanssa vähän bailaamassa.
Meinas kaverin lauantaiset tuparit jäädä välistä, ku oli niin kauhee paniikkiolo. Popsin kuitenki mun paniikkikohtauspillereitä, otin itteeni niskasta kiinni ja lähin sinne tupareihin parhaan kaverin kanssa. Siinä oliki mun ilouutiset.

Nyt on menny kaikki elämänilo pöntöstä alas. Voi hirmunen masennus.

Nyt on taas mielessä ikävät asiat. Se, että Continueous Improvement ei kuitenkaa tuu toimii. Se, että tästä ei voi parantuu. Ei ees niin että voisin liikkua yksin ulkona. En vaan usko, että jotain niin hyvää vois tapahtuu tän kaiken paskan keskellä.
Eilen illalla oli ihan kauhee olo. Itketti vaan. Oon satavarma etten voi parantuu. Siitä tulee aika toivoton olo. Semmonen... elämäniloton.

Terapiatki menee vieläkin ihan päin persettä. En saa vaan suutani auki mun asioista. Kauheesti mä yritän mutta pää lyö tyhjää. Mua jotenki alkaa heti ärsyttämään ku nään mun terapeutin aina niin ilosen naaman. Aina se jaksaa hymyillä.
Koitan miettiä etukäteen asioita joista vois puhua, mutta en keksi. Mul ei oo mitään sanottavaa pakko-oireista tai paniikkikohtauksista. Paitsi ehkä tästä mun toivottomasta olosta vois puhua. Siitä etten tuu kuitenkaan parantumaan. Mutta sitte alan itkemään siellä. Enkä tykkää itkeä, varsinkaan siellä.
Se nainen on kuitenki aina niin ilonen.