torstai 16. elokuuta 2012

Positiivisuuspläjäys tosiaan. Not.

Vihaan olla riippuvainen muista. Vihaan olla näin avuton. Vihaan rahan pyytämistä vanhemmilta. Vihaan kyydin pyytämistä isältä. Vihaan pyytää ihmisiä saattamaan mut. Tästä on selvästikin tulossa iloinen ja täynnä positiivisuutta oleva teksti.

Aina tarviin ruokarahaa tai juomarahaa tai ylipäänsä elämisrahaa. Itse en saa tuloja mistään, miten voisin? Sossussa vois juosta, mutta miten mä sinne selviin. Netissä lukee, että ensikertalaisten ois syytä käydä paikanpäällä ekana kertana. Ja sekin raha menis suoraan mun isälle terapiakustannuksien takia. Oisin itsekäs jos pitäisin ne itelläni, kun terapia maksaa niin paljon. Kyllä mä saan rahaa melkeen aina kun pyydän. Mutta vihaan sitä pyytämistä. Mutta pakkohan se on. Miten muuten saan ruokaa poikaystävällä. Jostainhan ne juhlimisrahatkin on pierastava. Suuri kiitos isälle siitä, että se antaa mulle rahaa, vaikkei se aina hyväksyiskään sitä mihin se kuluu. Kaikista eniten mua inhottaa pyytää baarirahaa, mutta pakko kun pakko. Tai no, ei mua kukaan pakota baariin menemään, mutta jos joku pyytää seuraksi ni kivahan se on mennä. Oikeus mullakin on elämään. Ilman tuloja tai ei.

Autokyydin pyytäminen isältä saa olon tosi avuttomaks. Olen kuin pikkulapsi jota kielletään menemästä yksin julkisilla. Turvaistuin vaan puuttuu.

Olen nyt asunut hyvän ystäväni kanssa kimpassa kahdestaan meillä siitä asti kun isä lähti purjehtimaan. Ihan hyvin on mennyt ja terapiaankin oon päässyt. Kiitokset tälle ystävälleni saattamisesta ja hakemisesta. Mentiin bussilla. Tultiin bussilla. Välissä ystäväni istui mäkissä terapiani ajan (45 minuuttia). Olen niin avuton. Ette edes tiedä. Jos rohkeus riittäisi, kertoisin mikä aiheuttaa mulle paniikkikohtauksen. Mutta en kehtaa. En vielä. En tiedä kehtaanko koskaan. Sitä on niin vaikea sanoa ääneen. Jos voisin sanoa sen ääneen, voisin samalla selittää miten avuton oikeasti olenkaan. Miten en voi vältellä tätä pelkojeni aiheuttajaa. Ollenkaan. Se on ihmisille ihan perusasia, se on sama kuin pelkäisin hengittämistä. Vain harvat tietää. Ja niillekkin kertominen on ollut ihan kauheeta. Niin noloa. Ehkä uskaltaisin kertoa jos olisin sata varma, ettei kukaan tuttu löytäisi tätä blogia. Ettei kukaan saisi koskaan tietää kuka täällä ruudun takana istuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ps. rakastan kommentteja :)