Penny of my thoughts

Mun maailma on kaatunut. En voi uskoo sitä. Mutta se on ihan okei. Ei se tunnu miltään erityiseltä. Samaa vanhaa vaan.

Viime viikolla päätin olla pois koulusta torstain ja perjantain. Ahdisti. Pystyin silti menemään poikaystävälle, mikä oli ihme. Normaalisti oisin jäänyt kotiin haukkomaan henkeä.
Poikaystävän luona istuin yksin pari tuntia. Oli tarkotus nähdä parasta ystävää ja poikaystävää, mutta kummatkin oli menoillaan, joten istuin yksin ja mietin elämää. Olo oli, taas jälleen, hyvin toivoton.
Harkitsin viiltelyä, kunnes totesin, että se on aika turhaa ja muistin, että siitä tulee vaan pahempi olo. Olen siis viillellyt joskus, pientä angstiviiltelyä vain, ei mitään maailmaa mullistavaa. Ei edes hirveen näkyviä arpia. En joutunut tikattavaksi tai muuta vastaavaa. Mulla oli sillon vaan nuoruusiänkriisi. Mietin siis viiltelyä. Halusin tehdä ihan kunnon arvet. Halusin niin kauheesti. Tajuttuani, että elämäni on niin pahassa jamassa, ettei mikään viiltely edes heilauttaisi maailmaani, luovuin ajatuksesta. Kuten aiemmin ilmoitin, mielestäni se on muutenkin aika turhaa.
Joten, makasin sohavalla, tuijotin kattoa ja mietin. Yht'äkkiä mulle tuli tosi yksinäinen olo. Taisin myös hieman pelätä teräaseiden läheisyyttä, joten yritin soittaa kaverille. Se ei vastannut. Olin ihan yksin.
Olin hyvin toivoton. Mitä enemmän mietin, sitä toivottomammaksi olo muuttui. Itkua ei tullut, vaikka itketti.
No mitä mä mietin?
Mietin sitä, että loppuelämäni on kotinurkilla eikä missään kauempana.
Mietin sitä, että en pääse haavemaahani. Jos pääsisin, istuisin vain hotellihuoneessa.
Mietin sitä, miten ennen mulla oli paljon haaveita. Halusin kokea kaiken. Ja nyt? Nyt en pystyisi mihinkään mistä olin haaveillut.
Mietin yskinkertaisia asioita. Mietin uusiin baareihin menoa. Kalastamista. Poikaystäväni veljen ja parhaan kaverini mökeille lähtöä. Bussilla matkustamista. Metropelkoani. Hissipelkoani. Korkeenpaikanpelkoani. Kaikkia pelkojani. Kampissa oloa. Junalla matkustamista. Lentokoneita. Syömistä. Ulkona syömistä. Kotona syömistä. Uloslähtöä. Vessoja. Nukkumista. Nukkumista muualla kuin kotona. Sitä, ettei ole elämää. Läheisiäni jotka ymmärtävät tai eivät ymmärrä. Ihmisiä, jotka ova onnellisia. Kateutta. Vihaa. Elämän epäreiluutta.
Kuolemaa...

Ajatukseni keskeytti puhelin soitto parhaalta ystävältäni. Hän oli matkalla Alkon kautta poikaystäväni luokse, missä häntä olin odotellutkin. Poikaystäväni soitti heti perään. Hän oli matkalla kotiin äitiään katsomasta.
Oli skarpattava. En halunnut olla sellainen kuin olin. Asiat pois mielestä ja hymy huulille.
Loppuilta olikin sitten tosi hauska. Keksittiin parhaan ystväni kanssa uusia tanssimuuveja, pelattiin yhtä uutta juomapeliä, ja muutenkin oltiin  vähän hyperaktiivisia. Sain ajatukseni pois kaikesta, mitä en halunnut ajatella. Kiitos siitä heille.

Eilen pidin ystäväni kaverille tervetuliaisjuhlat, sen Helsinkiin muuton kunniaksi, ja huomenna menen poikaystäväni luokse. Maanantaisen koulupäivän jätän tyylikkäästi välistä. En jaksa nyt. Toivottavasti mulla ei ole hirveesti yksinoloaikaa.

Miettiminen ja masennus kulkee nimittäin mun kohdalla käsi kädessä.