Sometimes I only need 20 seconds of insane courage

Mulla on mennyt syyslomaviikko dokatessa. Tiistaina oli paskin päivä pitkään aikaan, koska mut totaallisesti feidattiin. Ihmiset kuiski keskenään tunnin ja mä kävelin huoneesta toiseen sanoen kovaan ääneen "Älkää musta välittäkö, mä haen vaan mun kaljan ja lukittaudun vessaan pois tieltä, että saatte kuiskia rauhassa". Jos joku mun kaveri ois tehny noin - lähteny dramaattisesti tai ei niin dramaattisesti huoneesta pois, oisin menny perään. No, kukaan ei tullu mua hakemaan joten istuin vessassa puol tuntia, menin röökille, kaverit lähti toiseen huoneeseen kuiskimaan jne. Oisin tietty voinu sanoa, että nyt loppu se saatanan kuiskiminen tai joku tästä talosta lähtee pihalle. Joko yks kuiskijista tai sit minä (oltiin siis poikaystävän luona). En kuitenkaan sanonut näin. Toivoin vaan, että joku huomaa mut, ilman että laitan showta pystyyn. Ja niinhän ei tapahtunut.
Loppuillasta tämä kuiskijakaverini halaili poikaystävääni, kun oli lähdössä. Halas sitä varmaan viis kertaa ja kikatti sen korvaan. Mun naaman edessä. Ja mulle ei ees sanonu moikka.
Aamulla olin pahalla päällä. Ja mustasukkanen. Siis olin niin hiton pahalla päällä, ja saarnasin yhdelle asianomaiselle noin tunnin. Se veti sen hiljaseks, mikä on jo aika ihme, yleensä se ois ees puolustuskannalla. Mutta ei sillon. Se tajus miten paskalta musta oli tuntunut. Miten paska ilta mulla oli ollut ja miten surkee olo mulla oli. Se oli ihan hiljaa, ja loppujen lopuks - kun olin saarnannut loppuun - se pyys anteeks.
Lähetin myös sille kaulailijakaverilleni viestin, missä kerroin miten vihanen olen. Haven't heard from her since. Koitin myös soittaa. Ei vastannut.

Se tiistaista, nyt torstaihin.
Torstaina meijän kolmen kopla: paras kaverini, poikaystäväni ja minä, todettiin toisillemme miten tylsiä kaikki ollaan. Meillä ei oo koskaan dokatessa mitään tekemistä, muuta kun juomapelit ja nekin alkaa kyllästyttää. Ollan siis tylsiä. Mutta silti meillä on aina ihan kivaa. Todettiin, että on vaikee olla hymyilemättä, vaikka kuinka tylsiä oltaiskin.
Perjantai meni samoissa dokausmerkeissä kuin torstaikin.

Tänään lauantaina mulla oli darra. On vieläkin. Iskä ei vastannu puhelimeen, joten soitin parhaan kaverini hakemaan mut. Se tuli. ♥ Menin siis ilman autokyytiä poikaystävältä himaan. Meinasin alkaa itkemään matkalla. Meinasin alkaa itkemään jo poikaystävän luona. Hoin kuitenkin itselleni, että "olen 'sukunimi-sukunimi', kyllä mä selviän." Eli vaikka "olen Toimelias-Tatami, kyllä mä selviän." Se autto hetkellisesti, ja sain itseni ulos poikaystävän kämpästä paniikkikohtauspillereiden ja mantrojen voimin. Ulkona ahdistus alkoi hiipiä mua kohti, onneks mulla oli paras kaveri vierellä. Jalkoihin ja selkään sattu liikunnan puutteesta. Henki ei meinannut kulkea.

Ainoot ajatukset mitkä päässä pyöri oli toimintasuunnitelmat ja "ei enään koskaan."