Tänään olen pitkästä aikaa ilonen. Oon yllättäny itteni hymyilemästä, ja se tuntuu oudolta. Tiiän, ettei tätä kestä kauaa, mutta nautin niin kauan kun kestää.
Näin viimeyönä hassuja painajaisia. Yhessä niistä mun synttäreille tuli vaan neljä ihmistä kutsumani 12 sijaan.
En malta oottaa, vaikka vituttaaki vanheta ni on silti kiva päästä juhlimaan kunnon syyn takia. Osasyy miksi hymyilen.
Eilen kerkesin terapiaan vaan 15 minuutiksi. Mulle se oli periaatteessa se ja sama; mitä vähemmän aikaa pitää siellä olla, sen parempi. Tänään aikaa oli 40 minuuttia ja sain jotain puhuttuakin. En paljoa, mutta jotain kuiteski. Puhuin vähän näistä mun unista ja vähän mun peloista. Asioista mitkä estää mua liikkumasta ulos. Terapeutti koittaa takomalla takoa mun päähän ettei mitään mun kauhukuvista tule tapahtumaan. Ihminen ei kuulemma toimi niin. Mut voihan sitte jotain muuta tapahtua... mun jalka voi katketa taitaitai...
Toinen syy mun hymyilyyn on, että... jaa... aion ehkä yrittää. Ehkä. En toivo mitään saavutusta enkä muutakaan. Mulla on vaan 1 tavoite. Se, että ennen terapeutin kesälomaa - eli juhannusta - kävelen terapiaan. En uskalla toivoa, mutta yrittää aion.
Ehkä.
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ps. rakastan kommentteja :)