My bestfriend is the best friend

Eilinen oli taas ihan kiva päivä. Menin parhaalle kaverille ja se houkutteli mut sen luota kauppaan asti. Ja olin vielä ihan selvinpäin. Oli jännää, ja meinas alkaa ahistus kasvamaan mutta nitistin sen. :)
Siellä sitte treffattii mun poikaystävän kanssa ja mentiin takas parhaalle kaverille.
Jossain vaiheessa tän mun parhaan kaverin äiti tuli käymään ja juttelin sen kanssa yli tunnin ku muut pelas Wiitä. Se mm. kertoili mulle miten paljon paras ystäväni mua rakastaa ja miten tärkee sille kuulemma oon. Kyl mä sen tiesin, juu, ihanaa vaan kuulla se. Vaikka sitte jonkun muun suusta ku parhaan kaverin, ku kyllä mä tiedän että se on kaikki totta.

Eilen rupesinkin miettimään, miten onnekas mä taas toisaalta olen. Jos ei lasketa paniikki ja OCD(eli pakko-oire)-juttuja. Mulla on maailman ihanin paras kaveri, joka ei koskaan hylkää mua. Tää ei oo nyt mitään että ollaan oltu parhaita kavereita 2 päivää ja oon varma että se kestää ikuisesti. Vaan ollaan oltu parhaita kavereita kohta 13 vuotta ja olen täysin, aivan täysin varma että tää kestää aina. Mä vaan tunnen sen luissani.
Kaikissa leffoissa naimisiin menevät ihmiset kertoo valoissaan miten niiden tuleva puoliso on niitten paras ystävä ja miten onnekkaita ne on ku ne pääsee parhaan ystävänsä kanssa naimisiin. Mulle ei tuu käymään niin. En mee naimisiin mun parhaan ystäväni kanssa, menen naimisiin poikaystäväni kanssa. Mun poikaystävä ei koskaan tuu olemaan mun parasystävä, tää on asia jonka tajusin eilen. Vaan mun tän hetkinen paras ystäväni on - ja tulee aina olemaan - mun paras ystävä. Siinä teille fakta.

Jotenkin mulla on ristiriitaset tunteet mun ongelmia kohtaan. Jotenki on vaikeeta ajatella elämää ilman näitä mun ongelmia.
Mietin aina millaista mun elämä ois jos en ois koskaan sairastunut. Oisin missannut monta ihanaa kokemusta ja ennenkaikkea: monta ihanaa ihmistä. Osastoiden hoitajat ja mun kaverit. Pari ihanaa lääkäriä ja sairaalakoulun opettajat. Joten, mitä tästä nyt ajatella?

~

Näin kauheeta unta yks yö. Kaikki kuoli ja heräsin siihen kun paruin ääneen. Äiti juoksi mun luokse ja kyseli kauhuissaan, että sattuuko johonkin ku tolla tavalla itken. Avasin silmät ja kyyneleet vaan virtas ja nyyhkytys oli todella kovaäänistä. En oo koskaan heränny noin unesta. Oon monta kertaa heränny huutamiseen, mutta en koskaan siihen, että itken niin kovaa.

Ton yön jälkeen pakko-oireet on ollu enemmän pinnassa. Mua pelottaa ihan hirveesti. Laskeskelen, että kuinka monta vuotta ihmiset enää maksimissaan elää. Mun isä on muutaman vuoden päästä 70. Ja en kestä ajatusta että se ei eläkkään enää 50 vuotta.

Terapeutti aina sanoo, että sen sijaan, että alottaisin suruajan ennen ku ihminen/eläin on edes kuollut, mun kannattais nauttia ajasta jota mulla on heidän kanssaan NYT.

Se on vaan niin tajuttoman vaikeeta ku rinnasta puristaa samalla ajatus, että joku päivä heitä ei enään oo.