Sweet dreams?

Olen taas ollut tosi hyvällä tuulella.
Olen saanut paljon aikaseksi. En ole edes avannut sarjojenkatsomissivuja, olen opiskellut. Yhtä kieltä, jota haluaisin osata.

Nyt päässäni pyörii kummallisia sanoja. Olen ehkä opiskellut liian ahkerasti. En välttämättä muista mitä joku sana tarkoittaa suomeksi, muistan vaan sen sanan opiskelemallani kielellä. Pää tuntuu erittäin täydeltä.
Olen iloinen. Tuntuu siltä, että otin askeleen elämässäni johonkin suuntaan. Taisin myös keksiä mulle haaveammatin. Enään se ei ole prinsessa, laulaja tai joku muu vastaava, niin kuin pienempänä.

Suurin haaveeni oli tulla prinsessaksi. Ei ollut väliä miten, en edes ajatellut sitä. Suunnitelmani kai oli sellainen, että joku päivä kuuluisi vaan *puff* ja koko perheeni olisi kuninkaallinen.
Olisipa se vieläkin haaveeni. Olisinpa niin nuori, että voisin haaveilla sellasesta. Haaveilla prinsessaksi tulosta, koska niillä on nätit kruunut ja mekot. Voisinpa olla niin huoleton. Eihän se enään niin mene. Tässä iässä.

Tajuntaani iski toissapäivänä, että mun pitäisi olla jo aikuinen. Elämäni pitäisi olla sen mukaista. Mun pitäisi opiskella - opiskella ihan kunnolla siis - tai olla töissä. Mutta kun mä en halua töihin. Ikinä.
Haaveammatin keksiminen helpotti vähän ahdistusta. Nyt mulla olisi ainakin joku mihin tähdätä. Jokatapauksessa, en halua tehdä töitä. Haluan opiskella läpi elämäni. Vastuun karttamista. Jos tekee töitä, pitää kantaa vastuu töistään. Pitäähän opiskelussakin, mutta vähemmän.

En ole aikuinen. Olen erittäin riippuvainen vanhemmistani, enkä voi päästää irti. Olen lapsen tasolla. Olen lapsellinen.

Minua ahdistaa oma itseni. Tulevaisuuteni. Ja maailma.