What if I fall?

Menin kouluun keskiviikkona. Vaihtoehtoja ei oikeen ollut kun opettajat alko vaatimaan lääkärintodistusta, jos olisin vielä keskiviikonkin poissa. Eihän mulla sellasta ollut. Eikä mulla ollut mitään syytä, miksi saisin sellaisen. Joten menin kouluun.
Menin siis toiseen ryhmään ja mua pelotti kauheesti. Se meni kuitenkin hyvin. Tunneilla jaksoin olla aktiivinen ja osallistua keskusteluun, mikä vieläkin vähän ihmetyttää. Opettaja kehui miten mulla on suomenkielen oikeinkirjotus hallussa, toisin kun kuulemma aikalailla niillä muilla oppilailla. Ensin tunsin oloni hieman ylpeäksi, kunnes muistin, että on minulla muiden oppilaiden kanssa ikäeroakin vähintään kolme vuotta. Myhäilyni loppui siihen. (Suomenkielentaidoistani: mökillä sanoin "kyllä mä pystyn kossua juoda", josta kaikki alko huutamaan kilpaa "Ei näin! Voi Maija, ei näin". Ihmettelin, että missä vika ja mulle yritettiin kaikkia ihme sanoja käyttäen selittää ettei näin saa sanoa. Olen vieläkin vähän ymmälläni, mutta kuulostaahan esimerkiski "kyllä mä pystyn istua" jotenkin oudolta. :D En siis ole mikään suomenkielenmaisteri. Selvästikään.)
Viime yönä nukuin tosi huonosti. Heräilin pitkin yötä aina parin tunni välein. Silti raahauduin kouluun. Yllätyksekseni siellä oli tänään ihan kivaa. Kolmas kiva koulupäiväni tuossa koulussa. Kyllä pitää nyt olla iloinen. Puhti kuitenkin aikalailla hävisi päästyäni kotiin.

Menin pari päivää sitten bussilla äidin luokse. Iskä ajoi autolla perässä mun tietokoneen kanssa. Jännitti. Kai se oli jonkin näköinen alku paranemisprosessilleni. Jos jaksan yrittää vielä.
Uskallanko yrittäåä vielä voittaa pelkojani. Silläkin riskillä, että putoan taas pohjalle ja masennukseni kasvaa. Olisi helpompaa jäädä tähän, missä olen nyt. Ei riskejä. Ei pelkojen kohtaamista. Ei sitä kauheaa tunnetta, mikä tulee kun epäonnistun. Kun saan taas paniikkikohtauksen ja palaan lähtöruutuun.
Tai vielä kauemmas.

Mitä jos putoan? Pohjalle tai pohjan läpi...