Olin tossa eräs päivä menossa julkisilla tapaamaan ystävääni. Sain melkein paniikkikohtauksen. Mua ahdisti hyvin paljon. Sen jälkeen olen ollut masentunut ja ahdistunut.
Siinä tilanteessa, kun istuin julkisessa kulkuneuvossa ja hoksasin, että nyt saattaa tulla paniikkikohtaus, muutuin hyvin avuttomaksi. Koitin ajatella positiivisia asioita, ja että kyllä mä selviän. Kyllähän mä selvisinkin, kun tässä kerran naputtelen, mutta jälkeenpäin ei olekaan mikään voittajafiilis, vaikka toisin odotin. Mua siis vaan ahdistaa, kun mietin asiaa - eli jatkuvasti. Musta tuli niin tajuttoman avuton, enkä halua kokea sellaista enää. Joten nyt vakavasti harkitsen loppuelämäni viettämistä kotona. No eihän se nyt ole mikään vaihtoehto, tietenkään. Enhän mä vois tehdä niin mun läheisille.

Mutta mitä jos en halua ulos. Mitä jos en uskalla. Pysty.
Mitä sitten vaikka haluankin mennä uimaan ja matkustelemaan ja joku päivä naimisiin. En silti pysty.

Help me

Lähdin isäni hyvän ystävän perheen mökille viime torstaina isäni kanssa. Tultiin sieltä eilen.

Oli taas aivan ihana reissu. Ammuttiin jousipyssyllä, pelattiin petankia ja utareen heittoa. Saunottiin, syötiin, paistettiin lettuja, uitiin. Oli kyllä taas aivan mahtavaa. Ilmatkin olivat hyvät. 

Mentiiin sinne isän kanssa junalla. Neljä tuntia me istuttiin ravintolavaunussa (selvisin, vaikka vähän ahdistikin). Takaisin tulo matka olíkin jo aika rankka. Istuttiin ensin ravintolavaunussa, mutta mentiinkin sitten omille paikoillemme nukkumaan. Sen jälkeen oltiin molemmat ihan rättiväsyneitä. Käytiin ravintolassa syömässä ja kun päästiin himaan, menin suoraan nukkumaan.

Tänään mun pitää mennä takasin osastolle. Hirveetä. En todellakaan haluaisi. En jaksa. 

Pääsin jo torstaina viikonloppulomille, koska oli syntymäpäiväni.

Torstaina menin parhaalle ystävälleni ja sieltä baariin synttäridrinksulle. Perjantaina pidin juhlat. Olin kutsunut muutaman kaverin luokseni, muutama tuli, pari jätti tulematta. Oli ihan kivaa. Pelattiin Spin the Shottia ja vähän korteilla. Kuunneltiin musaa, syötiin kakkua (OMNOMNOM! Paras ystäväni leipoi mulle ihanan näköisen ja makuisen kakun. Olisinpa tajunnut ottaa siitä kuvan) ja juotiin skumppaa. Illemmalla lähdin  baariin kahden kaverini kanssa.

Sain ihania lahjoja. Koruja, meikkejä, rahaa, vaatteita, Spin the Shot -pelin (xD). Ja jotain... täysin uskomatonta poikaystävältäni.

~

Viime viikon lopussa ja tämän viikon alussa mulla oli sellanen vaihe, että pyysin osastolla ylimääräisiä ahdistuslääkkeitä. Jostain syystä mulla oli aivan hirvee ahdistus. On vieläkin. Syynä on mun ajatukset, jotka piinaa mua. Ne on pakkoajatuksia, jotka tulee ja jotka eivät mene pois. Ne on inhottavia asioita, joita kukaan ei halua ajatella. Ja silti minä ajattelen. Joten söin alkuviikosta muutaman päivän ahdistusnappeja enemmän kuin normaalisti (kuitenkin sallitun määrän).

Muistelin tossa äsken toden tuntuisinta harhaa, jonka olen kuullut. Kukaan ei siis puhu mulle tai mitään. And I don't see dead people. Mutta jotain kuitenkin kuulen. Olin nukkumassa poikaystäväni luona. Yksin paikalla. Torkuin, ja yht'äkkiä havahduin aivan täysin selvästi kuuluviin askeliin, jotka pysähtyivät kohdalleni. Säikähdin helvetisti. Olin yksin - ja silti oli kuin joku olisi ollut paikalla.

Pelottavaa.

Things will work out?

"Be believing, be happy, don't get discouraged. Things will work out.
- Gordon B. Hinckley"

En tiedä...

Mä oon edistynyt. Oon mennyt julkisilla yksin iskän luokse 2 kertaa ja oon muutenkin mennyt tosi paljon eteenpäin. Mielestäni. Mutta jotenkin tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä onko se 3 vai 576 steps forward. Mitä jos mulla ei loksahda päässä paikoilleen se palanen, mikä tekee musta terveen? Ikinä? Aikasemmin, nuorempana, kun olin osastolla se pala oli loksahtanu jo tähän mennessä. Mun huonekaveri sano mulle, että se loksahtaa ihan kohta, mutta en usko. En usko vieläkään, että voin tulla terveeks. Vaikka oonki menny sen 3 askelta eteenpäin, mulla on tunne, ettei tilanne muuttuis vaikka oisin menny 500+ askelta eteenpäin.

En tiedä onko tässä mitään järkeä, ja ymmärränkö itsekään mitä tarkoitan palasen paikoilleen loksahtamisella.

"As long as you have life and breath, believe. Believe even if you have stopped believing.""
- Mark Helprin

Mulla oli hoitoneuvottelu eilen.

Olin aika masentunu sen jälkee. Nää on suunnitellu vähä kaiken näköstä mun pään menoks. Tutustumiskäyntejä erilaisii soluasuntoihin ja kerhoihin. En aio muuttaa vielä himasta pois vaikka terveeks tulisinki.  Enkä kyllä aio mennä mihinkää kerhoonkaa.

Täällä osatolla on yks ilkee mummeli. Aluks se oli ihana ja oikee herttanen, mut nyt sille on tapahtunu jotain... Se kysy multa yks päivä ihan pokkana, että monennella kuulla oon, vaikka ties et en oo raskaana :DDD Ja eilen se kysy multa jotain ja kun vastasin se sano "ai kato, säki ymmärrät jotain!" Aattelin vaa, että "jaahas". Ja yks päivä löysin sen tutkimasta mun tavaroita. Noh, onneks se lähti täältä tänään.

Nyt, terapaian jäkeen, olo on aika tyhjä. Ei mun elämällä taida olla merkitystä. Ei musta taida edes tulla mitään. Tervettä ihmistä.

Victory

Tapahtui pieni käänne. Pieniä käänteitä.

Torstaina oli taas ah niin ihana ruokaryhmä. Aamulla sanoin omahoitajalleni heti silmät avattuani, että en mene sinne. En mene, en mene, en mene. Se sanoi, että menet. Menet vielä yhen kerran, ja jos se on sillonkin ihan kauheeta, ni sitte puhutaan asiasta. Kysyin, että mitä tapahtuu jos en mene. Hän kuulemma tulisi tömistämään jalkojansa vihaisesti mun huoneeseen. Joten menin. Ruokaryhmän päätyttyä olo oli sellanen "tulin, näin, voitin". Tulin mun kuoresta. Ensimmäisellä kerralla en puhunut mitään, en ees maininnut mun ruoka-aine allergioista koska olin varma, etten menee enää sinne. Kuinkas kävikään. Noh, menin, näin, voitin. Tällä toisella kerralla tein jälkiruoan, ehdottelin ruokia seuraaville kerroille ja tarjouduin käymään toimintaterapeutin kanssa kaupassa ennen seuraavaa tapaamista. Mun osastolle soitettiin sieltä ja kehuttiin mua.
Arvaatteko kuka on ylpee itestään?
Nyt kyllä jännittää pirusti seuraava kerta. Mutta mä selviän. VOITAN TAAS.

Toimintaterpaeutti ehdotti mulle neljä tapaamisaikaa. Eilen oli ensimmäinen. Meni ihan kivasti. Puhuttiin vaan. Se haastatteli mua neljän monisteellisen verran. Lapsuudesta, nykyhetkestä, tulevaisuudesta, ongelmista, kiinnostuksen kohteista, kaikesta.

Isäni soitti mulle viikolla ja ilmoitti, että pääsee kuskaamaan mua vasta lauantai iltana kotilomille. Otin johdot käsiin, asian haltuun ja lähdin hoitajan kanssa perjantaina lounaan jälkeen julkisilla poikaystävälle.
Arvaatteko kuka on taas ylpee itestään? Voitin taas.

Pidä pintas

Oon tänään ollut osastolla tasan kaksi viikkoa. Aluksi vihasin tätä paikkaa, sitten alkoikin tuntua ihan okeilta. Nyt taas vihaan tätä paikkaa. On tosi masentunut olo.

Isäni lähtee viikoksi purjehtimaan lauantaina, ja koska mulle olisi kuulunut kahden yön loma tänä viikonloppuna, anoin torstaista lauantaihin lomaa. Perjantai-sunnuntai ei onnistu, koska isäni on purjehtimassa sunnuntaina, joten en saisi kyytiä osastolle. Anomustani ei hyväksytty. "Ei ole hoidollista syytä antaa sinulle lomaa torstaista lauantaihin". Sen sijaan mulle sanottiin, että hoitaja voisi lähteä perjantaina saattamaan mua poikaystävän luokse osastolta. Sanoin kaikille, jotka asiasta mainitsi, ei, mutta ne vaan sanoo, että "hyvin se menee" "usko itseesi" "eihän se matka julkisilla kauaa kestä, ja olethan jo onnistunut julkisilla liikkumisessa". Se on totta. Olen onnistunut julkisilla liikkumisessa KAKSI kertaa. Toisella kerralla 2 pysäkkiä eteenpäin ja toisella 3. Miten ihmiset luulee, että edes haluan onnistua missään kun heti tuupataan niin paljon eteenpäin ja käytetään onnistumisiani kieltäytymistäni vastaan. En ole valmis vielä tähän, mutta ne vaan tuputtaa. Ja mikä takaa sen - vaikka olenkin 3 pysäkkiä selvinnyt - että selviäisin?
Eniten ketuttaa se, että ne sanoo "olet sä ennenkin pystynyt". Aion pitää puoleni.

Mut pakotettiin ***** ruokaryhmään. Tavataan ryhmän kanssa kerran viikossa ja kokataan. Tänään oli ensimmäinen kerta ja  vaan puhuttiin ja suunniteltiin seuraavia kertoja. Ei ole mun paikka. Vihaisn sitä. Vihasin niin paljon. Tiedän, että se saattaisi olla hyväksi mun hoidolle, mutta tähän en suostu. En.

Mä pidän saatana puoleni.

Just my luck

Helatorstaiksi pääsin ensimmäiselle yölomalle. Kun kirjoitin lomatoivelistaan ke-to yön, tuli mun omahoitaja sanomaan, että voin ihan hyvin toivoa yhden yön lomaa myös viikonlopulle, joten pääsen lomalle myös perjantai-lauantai yöksi.

Tällä viikolla mulla on työtehtävänä lounaan jälkeen pöytien tyhjentäminen ja siivous. Tiedän jo, että mua ahdistaa pelko siitä, että en osaa. Pelko siitä, että mun pitää mennä kysymään apua johonkin. Se olisi musta noloa. Liian noloa, koska asia johon apua tarvitsisin olisi kuitenkin yksinkertainen. Aikaisemmilla osastoilla jouduin kysymään miten tomaatti leikataan. Olinhan mä ennenkin tomaattia leikannut, mutta jotenkin se silloin tuntui niin vaikealta.

Sain ystävän osastolta. Joka - mun tuurilla - pääsi pois sieltä eilen. Juuri kun aloin tulemaan ulos kuorestani. Juuri, kun en enää tuntenut oloani niin ykisnäiseksi. Kenen kanssa mä nyt olen kovaääninen, oma ihanan ärsyttävä itseni?

Yksin? Ei tule onnistumaan.

Useless? Never good enough?

Hei vaan ihmiset, alienit ja maan matoset. Terveisiä taas osastolta...

Mulla on ollut torstaista eteenpäin päivällisen jälkeen astianpesukoneen tyhjennys. Torstaina menin sanomaan hoitajalle, että "hei mä en oo tehny tätä ennen, joten saisko apua" ja sehän tuli auttamaan. Emmä kyllä mitään apua olis tarvinnu, oonhan mä ennenki astianpesukoneen tyhjentäny, ja sitäpaitsi jokaisen kaapin ovessa lukee mitä sinne tulee. Mutta se, että siinä oli hoitaja helpotti mun ahdistusta.

Mut on pakotettu joka päivä lenkille. Ei ne oo pitkiä lenkkejä, mutta lenkkejä silti. Ja ulkona ahdistaa, joten... no olen ahdistunnut. Pelottaa, että millon ne taas ehdottaa ulos lähtöä.

Tämä viikonloppu onkin siis mennyt osastolla. Ens viikonloppuna saan yhden yöloman ja sitä seuraavana kaksi.

Eilen illalla hoitaja kysyi multa haluaisinko tehdä sen kanssa lämpimiä voileipiä. Olin vaan mielessäni, että "apua" ja tekstasin iskälle, että "pystynkö tähän". "Kyllä sä siihen pystyt" auttoi ahdistukseen hieman. Vaikka loppujen lopuks mä niitä leipiä kädet täristen väänsin.

Jotenkin mulla on tunne, etten ole tarpeeksi hyvä. Että olen... Kelvoton? Turha? Ja se ahdistaa. Se saa mun kädet tärisemään jännityksestä.

Terveisiä osastolta

Nyt oon sit osastolla. Makaan omassa sängyssä ja dataan.

Pelottaa, ahdistaa ja masentaa. En voi uskoa, että olen taas osastolla.
Pelkään ihan hirveesti. Olen erittäin ahdistunut. Ja tosi masentunut.

Mä pelkään niitä kaikkia ryhmiä. Kuvataideryhmiä sun muita. Tänään mut pakotettiin lenkille osastolaisten kanssa. Huomenna mulla on päiväohjelmassa kuntosali. Pelkään niin hirveesti sinne menoa. En tiedä pitääkö mun sanoa jollekin jotain kun saavun sinne. En edes tiedä missä se kuntosali on. Mä stressaan aina kaikesta turhasta, tiedän. Mutta tällästä mun elämä on. Enkä tiedä muuttuuko se miksikään vaikka mut tänne jätettiinkin.

Täällä on aamukokous kolme kertaa viikossa. Sekin pelottaa. Siihen valitaan aina puheenjohtaja ja kirjanpitäjä. En halua tehdän kumpaakaan. En halua. Pelottaa. Kaikki turha. Mitä jos en tiedä miten jonkun poissaolijan nimi kirjotetaan? Ainhahan sitä vois vaikka kysyä, mutta en uskalla. Mitä ihmettä kirjanpitäjän pitää edes kirjottaa? Ja mitä puheenjohtajan pitää tehdä?

Yritin - yritän - olla vahva. Silti olen itkenyt. Ja itkettää edelleen.

They called...

Huoh.

Osastolta soitettiin...

Ensin ne ehdotti, että menisin keskiviikkona sinne, mutta oon (toivottavasti, jos pystyn) lähdössä laivalle torstaina. Sitten ne sano, että maanantaina voisin tulla sinne. Mutta perkele kun vappu on tiistaina! I don't wan to, I don't want to!

P-E-L-O-T-T-A-A

Pelottaa. Niin helvetisti. Ahdistaa. Niin helvetisti. Heikottaa. Niin... arvaatte varmaan.

Olen nyt yrittänyt tulla terveeksi omin voimin. Olen käynyt lenkeillä ja läheisessä ostoskeskuksessa pari kertaa. Idea oli, että tuun niin terveeks, ettei tarvii mennnä osastolle. Mutta ei. I failed. Once again.

Mua ahdistaa se, että siellä on kaikenlaisia "ryhmiä". On varmastikin kaikkia kokkausryhmiä ja piirtämisryhmiä. Liikuntaryhmiä. Liikuntaa siellä kuulemma harrastetaan vähintään kerran viikossa. Aamupalan kattamista, iltapalan kattamista. Ne ahdistaa. Ahdisti aikasemmillakin osastoilla, ja ahdistaa näköjään vieläkin.

Kesäkin tulossa ja minä menen osastolle.

Osastolle?

Mulla oli osastohaastattelu tiistaina. Vaikutti aika... ei kivalta. Ne anto mulle maanantaihin asti aikaa ilmottaa, että haluanko kuukauden pituiseen jonoon vai en.
Olen pähkäillyt asiaa tiistaista asti. En halua osastolle. Mutta. Puhuttuani ihmisten - ystävän, isän ja äidin, terapeutin - kanssa asiasta olen tullut siihen tulokseen, että menen osastolle. Tulin itseasiassa juuri puhelimesta. Soitin sinne ja sanoin, että haluan jonoon.
Mua jännittää ja pelottaa ja ahdistaa koko ajatus aivan hirveesti. Siellä on kaikkia toimintaryhmiä ja tietysti työtehtäviä. Pöydän kattamista sun muuta. Ja pöydän kattaminen pelottaa. Pelotti aikasemmillakin osastoilla ja pelottaa vieläkin.

Paska. En voi uskoo, että mun elämä on taas tällasta. Että olen taas siinä tilanteessa, että pitää mennä osastolle.

Masentaa.

Avasin Bloggerin, tuijotin näyttöä ja mietin. Ainoa asia mikä tuli mieleen on "masentaa."

Muutaman minuutin kuluttua keksin jotain muutakin kuin yhden sanan.

Stressaa. En ollut ollut koulussa kahteen viikkoon. Meidän auto oli hajalla, ja koska en pääse liikkumaan ilman autokyytiä, olin hengannut poikaystäväni luona. Nyt meillä on ollutkin sitten auto hetken ja olen mennyt kouluun isän kyydillä, as always. Siellä opettaja ja mikälieohjaaja pyysivät mut opettajanhuoneeseen. Mun olisi kuulemma parasta lopettaa koulu. Olen ollut niin paljon poissa ja pääsiäisen jälkeen tulee lisää poissaoloja, koska kaikki muut lähtee työssäoppimaan (taisin kuulla, että neljäksi viikoksi, mutta en ole varma). Joten, jos nyt lopettaisin, mulla saattaisi olla paremmat mahdollisuudet päästä ensi lukuvuonna uudestaan valmentaville, koska en "valmistuisi". En tiedä mitä ajatella asiasta. Olisin taas aika varmasti ainoa ikäluokkani edustaja.
Me pidetään palaveri, jossa puhutaan asiasta.

Stressaa myös tuleva osastohaastattelu. En halua osastolle, vaikka se taitaisikin olla mun parhaaksi. Mua pelottaa, että mut pakotetaan johonkin. Esimerkiksi uloslähtöön. Kuten tietysti pakotetaankin.

Mulla ei oo mitään käsitystä mitä mun pitäis tehdä.

Pidin vähän taukoa blogin kirjoittamisesta. En, koska halusin vaan koska ei yksinkertasesti oo ollu oikeen mitään kirjoitettavaa. Olen mä muutamaan otteeseen suunnitellut, mitä kirjoittaisin, mutta ei se vaan oikeen ole onnistunut. Joten, mitä mulle kuuluu? Ei mitään tai ehkä vähän jotain.

Poikaystäväni synttärit oli pari viikkoa sitten. Aloteltiin sen kämpillä pikku porukalla ja siitä lähdettiin taksilla mulle tuiki tuntemattomaan baariin. Ja sieltä lähdettiin takasin poikaystävän asuinseudulle ja mulle taas uuteen baariin taksilla.

Mulla oli myös lääkäri. Menin sinne aika vittumaisella asenteella, koska olin vihanen. Vihanen sille lääkärille ja sille sairaanhoitajalle tai mille lie, koska ne hyökkäs mun kimppuun ku hyeenat viimeksi kun tavattiin. "Sulla on siis täyspalvelu täällä kotonasi" "Ei susta voi tulla sitä tai sitä, sun haaveet on epärealistisia". En sillon osannut sanoa kumpaakaan asiaan mitään, koska ne tuli niin yllätyksenä. Joten jossain vaiheessa lääkäriaikaa avasin sanaisen arkkuni. Mietin kovasti, miten otan asian esille, mutta lääkäri teki sen aika helpoksi. Keksin siis jonkin aika sitten haaveen, ammatin mitä voisin tehdä. Kerroin sen hänelle ja hän sanoi, että se ei ole realistinen. Etten pysty siihen. Ja tällä kertaa hän sanoi "senkö takia haluaisit olla se, koska se on niin mahdotonta?". Pakko myöntää, että vähän kuohahdin. Sanoin "se, ettet sä pystyis siihen ei tarkota, etten mä pystyis." Faija oli mukana ja huudahti "hyvä!" ja anto mulle aplodit.

Sanoin mä myös aika paljon kaikkea muuta. Siitä miten asiattomasti ja epäammattimaisesti se käyttäytyy. Sanoin myös. ettei mulla todellakaan ole mikään täyspalvelu kotona. Ja, että kukaan, ei kukaan, saisi lytätä masentuneen ihmisen ainoaa haavetta. Ei kukaan. Se mun haave ei kuitenkaan ole mikään prinsessaksi tuleminen, vaan ihan mahdollinen juttu. Tai en ole enään niin varma. Kiitos lääkärini, mikään ei taida musta olla enään mahdollista. 

I'm an aunt ♥

Oon kipeenä. Ollut nyt päälle viikon.
Yskin taukoomatta keuhkoja pihalle ja on muutenkin tosi räkänen fiilis. En oo siis saanut mitään aikaseks nyt yli viikkoon. En ollut koulussa, enkä missäänn muuallakaan. Oon vaan ollut mun poikaystävän luona. En ole pystynyt edes terapiaan menemään. Oon vaan juonut Finrexiniä, Panadol Hottia ja aivan tajuttoman kasan teetä. Lääkäriin ehkä pitäis mennä, kun ei tää oo vieläkään mennyt ohi, mutta koska sitä sais aikaseks? Vaatiihan ne koulustakin lääkärintodistuksen, koska olen ollut yli 3 päivää poissa.

On mulla aivan valtava ilosanomakin. Nyt se on tapahtunut. Mä olen täti. ♥
Pari päivää sitten syntyi terve tyttövauva, ketä en ole vielä päässyt näkemään.

I'm so very happy. And sick.