The one with the conclusion

Tänään oli hyvä päivä terapiassa, huono päivä muuten.

Terapiassa puhuin taas 45 minuuttia siitä, etten usko mun terveeks tulemiseen. And now I know why: joka kerta ku oon sairaalloisen ison paniikkikohtauksen jälkeen jääny taas kotiin makaamaan, oon tullu parempaan kuntoon puolen vuoden päästä. Ja se puol vuotta meni muutama kuukaus sitten. Parin kuukauden päästä oon maannu kotona vuoden. Joten en vaan voi uskoa terveeks tulemiseen enään.

Asiassa on toinenki puoli. Nyt oon sellasessa kunnossa, että pystyn käymään kaupassa eikä mua ahista kotona niin paljoa ettei kukaan saa käydä vessassa viemässä mun piilopaikkaa mun tietämättä. Viime jättipaniikkikohtauksen jälkeen mulle piti aina ilmottaa ennen ku käy vessassa - siltä varalta että mua ahisti hirveesti. Mun piti aina ennen muitten vessahätää päästä lukittautumaan vessaan hokemaan rauhotusmantroja. Sairasta. Joten: jos nyt tulisinki kuntoon - mitä en usko että tapahtuu - ni sitä laitumilla kirmausta kestää maksimissaan puol vuotta, jonka jälkeen saan taas aivan uskomattoman järkyttävän kokosen paniikkikohtauksen ja oon taas pisteessä 1. En pysty kävelemään korttelin ympäri ja ahistutan kaikki mun ympärilläkin olevat sillä ettei ne saa mennä vessaan omassa himassaan sillon ku haluaa. Ja iskän pitäis aina kuskata mut taas suoraan kotiovelle, eikä parkkipaikalle niinku nyt.

Joten... onko se sen arvosta? Kaikki se kärsimys ja tuska vaan sen takii, että joku päivä asiat on vielä pahemmin.