Eilen mun luo tuli taas pari kaveria ryyppäjäisiin. Juhlittiin helatorstain aattoa, joten kai se oli sallittua. Meitä oli ihan pikkunen porukka ja kivaa oli.
Yks näistä mun kavereista sai just lapsen. Oon toki ilonen sen puolesta, katkeruus vaan nousee pintaan. Enkö mä oo ansainnu mahollisuutta normaaliin elämään, jossa joskus vois saada lapsia. Emmä todellakaan vielä mitään lapsia haluis, ois vaan kiva jos ois mahollisuus. Tai mahollisuus muuttaa poikaystävän tai jonkun kaverin kanssa kämppiksiks.
Facebook paljasti mulle, että mun mua nuoremmat koulukaverit sai Yo-tuloksensa. Katkeruus kasvaa. Jos oisin pysyny terveempänä, mulle olis tulossa valkolakki päähän. Mutta ei. Ehämmä tietenkään voinu pysyä terveempänä. Oon tosi vihanen.
Mun veri kiehuu.
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Huh..olen aivan äimänkäkenä..löysin juuri blogisi kun googletin "paniikkihäiriöstä kertominen lapselle" :D luin jonkin verran ja en ollut uskoa silmiäini..kärsin aivan samanlaisista oloista kuin sinä.
VastaaPoistaSairastuin n.20v paniikkihäiriöön ja myöskin pakko-oireiseen häiriöön. Mun pakko-ajatukset paheni helvetisti lapsen syntymän jälkeen. Pelkään jatkuvasti sekoavani ja tekeväni jotain pahaa lapselleni..vaikken ikinä niin haluaisi tehdä, se pelko vaan on niin järjetön. Piilottelen veitsiä pois näkyviltä..jota nyt olen tehnyt vuosia ja asun neljän seinän sisällä kirjaimellisesti. Saan voimakkaita paniikkikohtauksia kuin salama kirkkaalta taivaalta ja se on kaventanut elämäni. Mieheni on mun kuskini :D Ja ilman häntä en voisi elää. mies käy kaupassa ja kuskaa mua terapiaan ym. kiitos kun kirjoitat..jään seuraamaan blogiasi.
Kuulostaa kyllä tosi samanlaiselta tilanteelta kuin tää mun!
PoistaTosi paljon tsemppiä sulle!
Kiva kun jäät seuraamaan :)