It's all in my head

Pohdin tässä just mun ihmispelkoa. Sitä miten pelkään että joku ohikulkija puukottaa mut.
Muistin yhden kerran millon olin saada paskahalvauksen. Tästä on aikaa, tais olla viime kerta kun olin terveempi (yli vuos sitten) ja istuin bussissa. Yhtäkkiä sain kauheen varma tunteen, että yhellä miehen alulla ois pommi taskussa. Ai sitä ahdistusta ja pelkoa. En kuitenkaan jäänyt pois bussista, vaan jatkoin vaan ahdistuneena bussimatkaani.
Se oli ihan kauheeta. Olin niin tajuttoman varma, että sillä oli pommi. Näin sieluni silmin miten kohta räjähtäisin ilmaan ja kuvittelin sitä hetkellistä kipua mikä siitä varmaan tulis. Tää ei oo ainoo kerta ku tällasia on tullu, enkä siis todellakaan tiiä, että tuleeko ihan terveillekki ihmisille tällasia tuntemuksia. Päätin nyt vaan jakaa tän mun kokemuksen, ku se on niin mieleenpainunut.

Tänään mulla on päälääkärin aika, jossa puhutaan mun mahollisesta siirtymisestä osastohoitoon.
Ahistaa ajatuskin. Mulle oli tosi vaikeeta siirtyä niille kahelle osastolle, joissa oon "asunut". Pelkäsin uusia ihmisiä ja niiden kanssa oloa. Pelkäsin myös kaikkii kotiaskareita, kuten vaikka päivällisen kattamista. Mulla oli kuitenki loppujen lopuks ihanaa aikaa kummassakin osastossa, ja oon tosi ilonen, että olin niissä. Tapasin ihania ihmisiä ja nautin elämästä terveempänä.

Päälääkärin jälkeen meen poikaystävälle saarnaamaan mun väärin kohtelusta. Toivottavasti ei syty mitään isoa sotaa.