Nyt alkaa paniikki huomisesta iskemään. Mun ois siis tarkotus kävellä hyvän ystäväni saattamana terapiaan... Mitäköhän siitä tulee. Luultavasti sorrun pariin rohkasukaljaan.
Ahistaa koko ajan enemmän. Mitä enemmän aattelen, sitä enemmän ahistaa. Kuvittelen kaikki maholliset matkan pilaavat vaihtoehdot ja ai että ku päässä huimaa. Tällä mun saattajalla on työhaastattelu viideltä ja mun terapia loppuu puol viis, joten miten ihmeessä mä pääsen sieltä pois jos mun saattaja on työhaastattelussa?
Luultavasti päädyn sellaseen ratkasuun, että käyn terapeutin ovella sanomassa moikat ja käännyn takasin. Silleenhän tää mun ystävä kerkeis saattaa mut takas kotiin.
Aikasemmin päivällä ku vietin äitienpäivää - äiti tuli käymään täällä mun isän luona, syötiin kääretorttua ja ruokaa ja juotiin kahvit ja loppuajalla katottiin lätkämatsia (oli oikein ihanaa viettää laatuaikaa ihanan äitini kanssa) - en muistanu koko juttua. Nyt se sitte hiipii mieleen ja kauhistelen täällä.
Ens yön siis aoin nukkua sormet ristissä. Toivottavasti ne ei jumiudu.
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ps. rakastan kommentteja :)