Terapia tänään meni paremmin kun se on mennyt pitkään aikaan. Sain puhuttua jostain. Kerroin terapeutille taas jälleen miten ärsyttävä se on. Ja miten ärsyttävää on aina välillä kuulla muutamia lauseita.
"Oot sä ennenki pystynyt" - DAA OLIN TERVEEMPI SILLON! (ihan vaan kaikille tiedoksi: en käytä sanaa "daa" normaalissa elämässä)
"Oot sä ennenki tästä parantunu" - No ihan ku en sitä tietäis! Ja mitenköhän se vaikuttaa mihinkään? Historialla on tapana toistaa itteensä, mut ei loputtomiin.
"Oot menny niin paljon eteenpäin" - Tiedän kyllä, että pystyn käymään LÄHIkaupassa ja kävelemään parhaalle kaverille kivenheiton päähän, toisin ku vaikka puol vuotta sitten. Mut mitä jos se oliki sitte siinä. Mitä jos en tuu enää menemään eteenpäin? "Kyllä onnistut jos yrität" - Mistäs oot niin varma, enkelikuoroko toi ilosanoman?
Ja sitte on nää tsemppauslauseet "tulta päin, läpi harmaan kiven, ei saa jäädä tuleen makaamaan" - Ne ei auta. Tää on vaikeempaa ku meno läpi harmaan kiven.
Välillä mua alkaa rassaamaan kun ihmiset on ilosia mun "saavutuksista". Ihan turhaa pomppia onnesta ku oon menny parhaalle ystävälle saunaan. Tai käyny kaupassa. Ei ne oo enää mitään saavutuksia. Ne oli saavutuksia sillon joskus puol vuotta sitte, ku en ollu varma että onnistunko.
Olen siis mennyt eteenpäin, kyllä mä sen tiedän. Pelkään vaan, että se oli tässä. Kyl mä joitain pikkuasioita tuun vielä ihan varmasti saavuttamaan. Opin varmaan kävelemään terapiaan - se ei oo hirveen kaukana. Ja opin varmaan olemaan Kampissa ja Forumissa. Tiedän matkanvarrella olevat vessat, joten joku päivä kyllä opin. Mut en usko et koskaan enää tuun matkustamaan ulkomaille tai menemään vaikka festareille. Enkä oo varma ees bussilla matkustamisesta.
"Elämä kantaa" - Ja voi pudottaa.
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Miten olisi uusien tavotteiden asettaminen? Toisiko se uutta puhtia?
VastaaPoistaMulla tuli mieleen yks päivä omat pelot. Bussilla matkustaminen oli lukioaikoina järkyttävää, mietin koko ajan milloin voisin hypätä ulos jos paniikki äityy sietämättömäksi. Nuo pelot ovat nykyään pieniä, mutta niitä on vieläkin, vuosien jälkeen. Vieläkin tulee hetkiä kun pelottaa bussissa oleminen. Se on monien korviin ihan tyhmä juttu, mutta musta se on _aina_ jonkinlainen saavutus kun pystyn menemään vaikka töihin. Joskus en pystynyt siihen, ja joskus en pystynyt myöskään arvostamaan asiaa. Masentuneen ihmisen onkin todella vaikea arvostaa itseään aidosti. Tai ottaa noita kehuja vastaan.
Uusien tavotteiden asettaminen vois auttaa, joo. Pitää vaan keksiä sellaset...
PoistaToi bussilla matkustaminen kuulostaa mun korviin ihan kauhealta. Mietin, että mitä jos en pääsekkään bussista heti ulos jos paniikki kasvaa. Mitä jos just sillon ollaan vaikka moottoritiellä ja mun pitää vaan odottaa että pääsen hyppäämään pois. Kamalaa.
Oot ihan oikeessa siinä, että masuntuneena on tosi vaikeeta arvostaa itteensä. Tajusin asian vasta nyt. Jos oisin ees vähän vähemmän masentunut, saattaisin itsekin pomppia innosta mun saavutuksista.