Mua ahistaa ajatus huomisesta. Ois voinu luulla, että ees vähän helpottais eilisen terapiareissun onnistumisen jälkeen. Mutta ei. Pelottaa entistä enemmän sen eilisen terapian jälkeen. Pelottaa ihan tajuttomasti, että saan paniikkikohtauksen ja meen lukkoon. Miten ihmeessä mä pääsisin sieltä pois jos menisin lukkoon ja jähmettyisin. Ei ois iskää sen autonsa kanssa pelastamassa. Mun pitäis vaan yksin selvitä, mitä ei tulis tapahtumaan. Mä vaan... oisin paniikissa ja rukoilisin kuolemaa. Ei ois mitään mitä voisin tehä asialle. Kukaan ei vois auttaa. Ainoo ketä vois auttaa on purjehtimassa, nimittäin isä.
Mä mietin taas miten vaikeeta mun elämä on. Tällasina hetkinä oon varma, että tapan itteni heti ku mun vanhemmat on kuollu. Niitten elinaikana en sellasta vois tehä. Nehän... kuolis.
Mut tosiaan: jos mun elämä jatkuu tällasena, joudun koko loppuelämäni kulkee iskän kyydillä. Ja mitä mä sitten teen ku joskus tuhannen vuoden päästä iskää ei enää oo. Oon hukassa.
Oon niin hukassa.
Kyllähän se siitä pikkuhiljaa helpottuu... Jos ajattelet loogisesti asiaa, niin olisi aika kummallista jos kävisit terapiassa ja yrittäisit parantua, muttet koskaan parantuisikaan.
VastaaPoistaTavallaan on varmasti absurdia ajatella paranemista tai sitä, että voisi joskus olla "terveiden kirjoissa", mutta älä vaivu epätoivoon, sillä koko ajan tapahtuu jotain edistystä, sitä ei vaan huomaa helposti, varsinkaan itse. Ja omiin korviin kuulostaisi tooosi omituiselta jos et vaikka 1-5 vuoden aikavälillä edistyisi juuri yhtään paranemisprosessissa! Kuitenkin koko ajan käyt terapiassa ja oot motivoitunutkin.
Haastan sut listaamaan positiivisia asioita itsestäsi! >:) + kertaamaan asioita jotka on nyt paremmin kuin vaikka vuosi sitten. Voi olla, ettei kaikki asiat tunnu enää niin suurilta saavutuksilta, mutta silti ne on joskus olleet sulle vaikeita. Eli tavallaan ne silti on saavutuksia (isolla ässällä) ja ne on aina hyvä muistaa. :)
Ihminen on kyl tehny omien saavutuksiensa huomaamisen turhankin vaikeaksi. :D Ihan naurattaa joskus kun itseäni ajattelen - ja muitakin ihmisiä. Aina vaan parjataan, ei koskaan kiitellä (varsinkaan itseään!). Pitäis kait opetella itsetietoisemmaksi...