Täytyy kyllä myöntää jotain... terapian suhteen toimin aika lapsellisesti. Lähdin sieltä, niinkuin viime tekstissä mainitsin, ovet paukkuen ja ihan pikku jutun takia. Ja viime kerralla sanoin terapeuttia paskapääksi. *Sigh*.

Taidan olla sille vihanen. Jostain, en tiedä mistä. Tai tiedän... ehkä vähän. Se puhuu niinkuin ois hyvä, että unelmoin tietystä asiasta. Asiasta jonka _on mahdoton_ toteutua. Se ei ole ulkomaille matkustaminen tai muu vastaava "mahdollinen" asia. Esimerkkinä, että haluisin vaikka, hmm, olla merirosvo Pirates of the Caribbeanissa. Tällöin Pirates of the Caribbeanin pitäisi olla totta. Ymmärrättekö? Tässä esimerkissä terapeuttini puhuisi "unelmani toteutumisesta" silloin kun kuuntelisin Pirates of the Caribbeanin soundtrackeja? Se sanoisi, eikö ole ihanaa kuunnella sun unelmaa? "Voit vaan laittaa kuulokkeet korviin ja elää unelmaasi." Näin se sanois. En siis halua oikeesti elää Pirates of the Caribbean -maailmassa (tai mikä ettei, mikä vaan on kai parempi kun tämä) mutta tää on tosi hyvä esimerkki. Sitten koittaisin selittää että se ei toimi noin. Sitten se kysyisi, että miks ei. Ja sitten mä menisin lukkoon.
Ei oo mitään mistä haluaisin puhua enemmän kuin mun unelmasta. Mutta se ei taida ihan ymmärtää, enkä jaksais enään selittääkkään, koska suutun vaan ja mulla on todellinen ongelma vihan kanssa. (Kuten "paskapäästä" ja ovien paukuttamisesta huomaa).

Olen pahoillani, etten puhu siellä. Se maksaa ja jos koskaan edes haluan unelmoida terveeksi tulemisesta, pitäisi mun puhua siellä. Tiistaina sain sanotuksi, miten paljon mua veeituttaa käydä siellä. Sanoin, että harkitsen sen lopettamista. Sovittiin, että mietitään vielä. Se sano, ettei mua mikään estäis vaikka vaihtamasta terapeuttia. Mutta me puhutaan asiasta. Siitä miksi oon sille niin vihanen.

PS. Pyysin terapeutilta anteeksi sitä kun sanoin sitä paskapääksi.

What dreams?

Voisin mainita jotain mun viikonlopusta. Olin baarissa parhaan ystäväni, poikaystäväni, sen äidin ja veljen kanssa. Oltiin siellä aika myöhään ja sen jälkeen lähdettiin - ilman poikaystävän äitiä tosin - poikaystäväni kämpille. Meno oli muilla aika humalaista, varsinkin poikaystävällä, joka sitten sammahti sänkyynsä. Mä hilluin hereillä kuuteen asti poikaystävän veljen kanssa - paras ystäväni oli jo hipsinyt kotiin kahden aikaan. Yritin kovasti pysyä hereillä, koska tämä veli ei halunnut mennä nukkumaan. Nukkumatti vei voiton sinnittelystäni huolimatta ja kömmin poikaystävän viereen. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan ja, aivan kuten edellisenäkin viikonloppuna, herättelin poikaystävän. Oli taas ihan kiva darrapäivä, vaikka kotiin lähdinkin jo 12 aikaan päivällä. Kotona sitten kattelin yhtä ihanaa sarjaa koko päivän :)

En ollut koulussa eilen, enkä tänäänkään mennyt. Syytä en tiedä. Ei kai vaan jaksa.

Eilen oli terapia. Äh. Meinasin lähteä pois heti kun se avas oven, näin sen naaman ja se sano "oleppa hyvä" oven avatessaan. Istuin hiljaa jäljellä olevat puol tuntia (myöhästyin vartin). Kattelin puhelimesta kuvia ja päässä löi tyhjää. Sitten se kysy, että miksi käyn siellä jos en kerta puhu mitään. Ainoa vastaus mikä tuli mieleen oli, että koska äiti ja isä haluaa. Sitten se kysy, että miksi käyn koulussa. Taas jälleen "koska äiti ja isä haluaa".
Enkö oikeesti halua tehdä mitään? Mä taidan olla elossa vieläkin koska muut haluaa. No se on ehkä ihan hyvä... Mutta enkö mä oikeesti halua käydä terapiassa. En kyllä haluis sitä lopettaakkaan, mutta en tiedä haluanko käydäkkään siellä. En usko. Ei mulla ole asioita joista haluaisin puhua. "Pitää puhua asioista joista ei halua puhua", tiedän. Se vaan ei oo ihan niin helppoa.

Eilen se puhu jotain unelmista. Mä enimmäkseen kuuntelin. Kun se sano, että mulla on unelmia, ne on vaan jossain syvällä piilossa, lähdin ovet paukkuen. Mulla tais kyllä olla aikakin melkein loppu, mutta taisin lintsata 2 minuuttia.
Vitustako se tietää, onko mulla unelmia, jos en itsekkään tiedä. En ainakaan keksi kuin yhden ja sen on mahdoton toteutua. Se on sellanen toive, elää eri maailmassa kuin elän. Tietysti mä haluan myös tulla tevreeksi ja muuta itsestään selvää, mutta koska ne on niin itsestäänselviä, en laske niitä haaveiksi. Enkä edes tiedä jaksanko haluta niitä enään. En varmaan. Lähinnä koska en jaksa haaskata energiaani turhuuksiin.

Asioihin, jotka ei koskaan toteudu.

Drunken days

Vaihteeksi on ihan hyvä olo... koska on perjantai!

Ihanaa, ei tarvii mennä kouluun pariin päivään ja pääsen näkemään kavereita ja poikaystävää.

En ookkaan angstailuni lomasta maininnut ollenkaan viime viikonloppua. Alkoholipitoisissa tunnelmissahan se meni. Join liikaa - enemmän kun oli tarkotus, enkä edes tullut mihinkään hirveeseen känniin. Join siis perjantaina enemmän kun oon juonut pitkään pitkään aikaan. Oli viinaa, lonkeroita, virtasia, ville vallattomia.... Huh. Aloteltiin siis parhaan kaverin, poikaystävän ja parin sen kaverin kanssa parhaan ystäväni luona. Juotiin siinä muutama tunti. Pelailtiin monopolia ja pullonpyöritystä pelkillä totuuksilla. Oli kivaa, vaikka suutuinkin vähän siinä totuusleikissä poikaystävän kaverille. Kyseessä oli muhun liittyvä kysymys ja poikaystävän kaveri ei vastannu siihen mitenkään mukavasti. :D Multa kyllä pyydettiin loppuillasta oikeen kauniisti anteeks. Se sai mut iloseks.
Either way, ystäväni luota lähdettiin kaatosateessa rämpimään baariin, jossa mulle taidettiin kaikki juomat tarjota jostain syystä. Poikaystävän kaverin rahapussin ansioista kolme baarimikkoa kanto virtasia meidän pöytään. Siellä oltiin sitte pilkkuun asti ja lähdettiin uudestaan rämpimään kaatosateessa poikaystäväni luokse, jonne jäätiin yöks. Aattelin, etten nukkuis ollenkaan vaan dataisin koko yön. Jossain vaiheessa päätin että meen lattialle lepäämään hetkeksi ja siitä sitte parin tunni päästä heräsin sikiöasennossa, paikat ihan jumissa ja silmät kierossa. Herätin poikaystävän (kello oli jotain 8) ja laitettiin sen kanssa musat täysille ja aloin pusuttamaan mun parasta ystävvääni käteen :D Se ei tykänny. Oli oikeen mukava darrapäiväkin. Kuunneltiin aamulla mun lempimusaa ja olin ihan onneissani. Rinnasta puristi kun olin niin hyvällä tuulella.

Lauantaina oli taas tarkotus juoda parhaan ystäväni luona, mutta emmä saanu juotua kuin yhden pahan oloni ansiosta. Jäin kuitenkin lepuuttamaan kipeitä jalkojani pariksi tunniksi sinne, ja noin klo 20 raahauduin himaan.

Sunnuntaina menin taas parhaalle kaverille, tällä kertaa yöksi. No dokaamisekshan se meni. Molemmilla oli kunnon masenuspäivät, joten masisteltiin yhdessä. Oli paras päivä pitkään aikaan vaikka oltiinkin ihan masentuneita. Se helpotti kun sai jakaa murheensa.
Oltiin vaan kahdestaan (tosin oli siellä mun poikaystävän kaverikin, mutta se hengas omissa oloissaan) ja puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä ♥ Rakastan mun parasta ystävää suunnattoman paljon. En voi uskoa, että mulla kävi jo ekalla luokalla niin hyvä tuuri, että löysin sen. Jotkuthan etsii parasta ystävää monen monta vuotta.

Mun ei tarvinnut.

“I don’t understand it.. I’m sad.. and lonely.. Yet, the tears won’t come..”

Paha olla vieläkin. Emmä kyllä olettanutkaan, että se menis ohi. Niinä hetkinä, kun en tee sitä mitä rakastan, muistan pahan oloni ja olo on tosi surullinen. Itkua ei silti tule. En taida jaksaa itkeä enään.

Maanantaina ja tiistaina en ollut koulussa. Eilen olin siellä vaivaset puolitoista tuntia ja tänään huimat 3 tuntia. En kestä olla siellä.

Huomenna on perjantai. Menen - yllätys yllätys - juomaan. Odotan sitä yllättävän innolla. Yksi hyvä päivä viikossa ei kai ole liikaa pyydetty. Hyvä seura, viinakset, ihmiset ketkä valittaa kun soitan mun mielimusiikkia jota ne ei voi käsittää, ne hetket kun saan istua yksin partsilla, ne hetket kun pääsen viikon odotuksen jälkeen näyttämään parhaalle ystävälleni uusia kuvia lempiasiastani, se tunne kun nään ystäviä kun olen ollut koko viikon yksin, se tunne kun saan pusun poikaystävältä kun en ole nähnyt sitä viikkoon, se tunne kun pääsen härnäämään parhainta ystävääni ja nauramaan kaikkien kanssa. Niistä on toivottavasti mun perjantai tehty. Välillä myös itkettää. Luultavasti istun yksin parvekkeella ja pyyhin kyyneleet nopeasti. Ei sieltä sillon mitään puroa tule, pari tippaa vaan. Siitä tulee rintaan ahdas olo.

Toivottavasti jaksan hymyillä perjantaina. Toivottavasti unohdan edes hetkeksi pahan oloni.

The worst word

Sanoin sen ääneen terapeutille. Se, etten jaksa enää elää, että en halua enää hengata tän maapallon päällä. Säikähdin, miten pahalta se kuulosti ja aloin itkemään hysteerisesti. Itkin koko loppuajan, noin puoli tuntia.

Tänään en taida jaksaa mennä. Kaikki puhti meni ton kauheen asian ääneensanomiseen. En edes halua puhua mistään tänään. Ei ole mitään lisättävää. Tartten nyt vaan omaa aikaa. Edes tän yhden päivän.

Koulussakaan en ole ollut. En eilen enkä tänään. Olen kipeä. Nojaa, en ole niin kipeä ettenkö vois mennä kouluun. Vähän vaan yskää. En vaan jaksais olla siellä nyt. Mulla on liian vaikeeta ja siellä pitäis koko ajan pitää sellasta tekohymyä päällä. Enhämmä nyt koulussa voi alkaa itkemään.

Mulla on tosi paksa olo. En jaksa tehdä mitään. Haluan nukkua perjantaihin asti, että pääsen hukuttamaan suruani viinaan. Eihän se auta, kyllä mä sen tiedän. Tiedän, että aamulla on vaan paskempi olo. Tiedän, että alkoholi on epäterveellistä. Tiedän, ettei se suru viinan huku, se osaa uida. Silti.

My world is crushing down - can't save it. In my tears I'll drown - can't help it.

"Äiti, musta piti tulla prinsessa"

Ei ole minkäänlaista suunnitelmaa elämälle.
Ei ole tulevaisuuden suunnitelmia.
Ei ole enään edes haaveita. Paitsi yks, ja se ei voi toteutua.

Eilen itkin äidille, miten paljon mua pelottaa elämä. Miten toivoton ja tyhjä olo mulla on, kun en kertakaikkiaan jaksa enään edes haluta mitään.
Pienenä halusin prinsessaks ja vanhempana vaikka mikskä. Nyt en halua yhtään mikskään. Lähinnä, koska musta tuntuu ettei mikään ois mahdollista mulle enään. "Äiti, musta piti tulla prinsessa" sanoin äidille kyynelteni ja nyyhkytykseni läpi.

Mun ois tehnyt mieli kertoa kokonaan mistä multa tuntuu. Mutta en psytynyt. Miten lapsi vois sanoa omalle äidilleen että haluaa vaan pois tästä maailmasta. Haluaa vaan kuolla, että se kaikki olis ohi.

Mulla ei ole varmaan koskaan ollut niin toivotonta oloa kuin eilen. Ei koskaan niin tyhjää oloa. Täysin tyhjää. Ihan kuin sisälläni ois iso musta aukko, mikä on imassut sisällensä kaikki haaveeni ja kaiken iloni.

En ole puhunut tästä vielä edes terapeutille. Keskiviikkona yritin, mutta se on tosi vaikeeta. On vaikeeta sanoa ääneen, että haluaa luovuttaa kokonaan. Ettei usko enään siihen että elämä kantaa.

En yksinkertasesti nää mua missään vuoden, viiden vuoden tai 10 vuoden päästä. Ajattelin eilen jopa, että eroisin mun poikaystävästä. En siksi, etten rakastais enään, rakastan nimittäin hyvin paljon. Vaan siksi, että se on ansainnut jotain parempaa. Se on ansainnut ihmisen, joka uskaltaa tehdä asioita. Joka uskaltaa liikkua sen kanssa ulkona. Joka uskaltaa kävellä alttarille, ilman että pitää pelätä paniikkikohtausta. Se on ansainnut jonkun täysin erilaisen ihmisen kuin mä olen.

Mulla ei voi olla tulevaisuutta kenenkään kanssa. Ei kenekään kanssa, joka haluaa liikkua ulkona.

Mulla ei taida olla tulevaisuutta ollenkaan.

Depression is my enemy - food is my weapon

Mä vaan ahmin ja ahmin ja ahmin. Pää ja koko kroppa huutaa "älä tee sitä!", mutta en onnistu kieltämään itseäni. "Älä laita sitä lihottavaa roskaa suuhun!" mutta en voi muutakaan. Olen voimaton nälkäni edessä.

Melkein itken kun jalkani vievät mut tahtomattani roskaruokahyllyille. Melkein itken, kun käteni vapisevin ottein tarttuvat kaikkeen ympärilläni olevaan lihottavaan saastaan. 

Päässäni kuuluu hiljainen järjen ääni, joka kieltää mua tekemästä sitä, ostamasta näitä asioita. Hiljennän tämän viimeisen pääni sisällä olevan järkevän asian, sen pienen hiljaisen järjen äänen, vilkuilen ympärilleni "eihän kukaan tuttu nää mitä tulin _taas_ kaupasta ostamaan" ja kipitän kassalle. Sydän hakkaa, kädet tärisee ja odotan vaan sitä hetkeä kun pääsen kotiin ahmimaan. Miksen ahmimisen jälkeen saa enää hiljennettyä järjen ääntäni? Miksi se huutaa mulle? Miksi se haukkuu mua?

Miksi se itkee?

Desperate

Oon kyllästynyt kuulemaan: kyllä sä vielä selviät.

Se ei auta, mulla tulee vaan paskempi ja toivottomampi fiilis. Ihanaa että ihmisillä on uskoa muhun, mutta oon kyllästynyt kuulemaan sitä joka tuutista joka ikinen päivä. Puhun tässä nyt äidistä, isästä ja terapeutista :D

En selviä. Tää ei oo nyt asia minkä oon päättänyt, vaan fakta. En tuu koskaan pääsemään mun lempimaahani. En tiedä tuunko pääsemään mihinkään ulkomaille. En usko. Omenavarkaisiin saatan päästä. Mutta en koskaan tuu matkustamaan metrolla. En varmaan tuu koskaan oppimaan mun rakastamaa kieltä, koska en osaa opiskella yksin. Oonhan mä nyt käyny koulussa, mutta ei siellä sellasta opeteta. En tuu varmaan koskaan pääsemään ylioppilaaks. En tuu koskaan, ikinä menemään töihin. En ikinä. En tuu koskaan viemään mun koiraa pitkälle lenkille. En tiedä voinko koskaan liikkua poikaystäväni kanssa kotinurkkia kauemmaksi kahdestaan. En tiedä voinko liikkua koskaan kotinurkkia kauemmaksi ilman jompaa kumpaa kahdesta ystävästäni. En tuu koskaan elämään sellasta elämää, mitä haluaisin.

Oon kyllästynyt kuulemaan, että selviän jos yritän ja uskon itseeni.

En usko. En usko itseeni enkä usko, että tuun terveeks. En mä voi vaan väkisin uskoa itseeni. Eihän siitä oo mitään hyötyä jos pakotan itseni siihen. Eikös sen uskon pitäis tulla sydämestä tai jostain vastaavasta... Syvällä rintaäänellä voin täten julistaa, että en usko itseeni. En tippaakaan. En myöskään usko tippaakaan siihen, että elämällä ois mulle mitään annettavaa. Muuta kun paniikkikohtaukset ja ainainen ahdistus.
Okei nyt mä liiottelen. Onhan mulla ihanat ystävät, perhe ja parisuhde. Either way. En usko enkä jaksais edes uskoa vaikka tekiski mieli. Ja ei tee edes mieli uskoa.

Enkä jaksais enään yrittää. Yritin, ja mitä sain palkaksi? Paniikkikohtauksen. Ois fyysisesti paljon helpompaa jäädä kotiin itkemään surkeeta elämääni. Henkisestä puolesta en tiiä.

En. Vittu. Jaksa. Yrittää.

Keskiviikkopäiväni

Sen jälkeen, kun viimeksi sain paniikkikohtauksen (viime keskiviikko), on ollut aika vaikeeta.

Menin keskiviikkona poikaystävälle yöks, koska tiesin, etten pääse seuraavana päivänä kouluun, koska isälllä oli joku meno eikä voinut kuskata. Olin siis poikaystävällä, enkä uskaltanut nukkua. En uskaltanut edes ottaa iltalääkettä, koska ne väsyttää. Jossain vaiheessa yötä olin niin poikki, että nukahdin pariksi tunniksi. Kun pääsin kotiin, menin suoraan  nukkumaan.
Asiat ei oikeestaan oo helpottunut. Mietin koko ajan sitä paniikkikohtausta ja sitä miten avuton musta tulee kun sellasen saan. Jo terapiassa mulla oli sellanen tunne, että saan paniikkikohtauksen. Kipristelin siinä tuolillani ja koitin olla mahdolisimman normaali. Mua ahdisti niin paljon, etten halunnut puhua siitä. Muistan vaan, että terapeutti puhu siinä jotain, mutta en pystynyt kuuntelemaan. Pään täytti vaan ajatus paniikkikohtauksesta ja siitä miten paljon toivon kuolemaa. Toivon siis kuolemaa aina kun saan kohtauksen. Tai toivon ehkä pelastusta. Kuolema kyllä pelastais. Enhän mä mitään kohtausta voi saada jos olen kuollut. Kai se siis on jonkinlaine  pelastus.
En tiedä mitä olisin tehnyt, jos isä ei olisi ollut alhaalla auton kanssa odottamassa. Mitä ihmettä olisin tehnyt? Jos isä olisi ollut vaikka purjehtimassa, eikä olisi voinut tulla pelastamaan. Mun ois pitänyt ypöyksin selvitä, mikä on lähes mahdotonta. En pysty ajattelemaan selvästi. Hikoilen. Silmät kostuu. Olen liian hädissäni itkeäkseni.

Voin rehellisesti sanoa, että jos jollain ei ole paniikkikohtauksia, hän ei voi ymmärtää miten pahalta se tuntuu. Voi tietysti yrittää, mutta ei sitä ymmärrä jos ei itse ole kokenut. Se olo on jotain niin hirveää. Hirveää olla niin hädissään ja niin avuton.

PS. Olen alkanut pelkäämään hissejä. Onnekseni en syö koulun ruokailussa - ruokala on 7. kerroksessa - joten voin jäädä tupakkapaikalle odottamaan kavereita. Siihen hissiin en nimittäin enään mene. Se hissi muutenkin pitää ihan ihme ääntä.

Everything's not gonna be okay.

En ole taas olllut koulussa.
Ma - kipeä. Tiistaina olin erittäin lyhyen päivän (puoltoista tuntia, koska ne lähti tutustumiskäynnille), ke - en saanut kyytiä koululle, to - en saanut kyytiä koululle, ja tänään en uskaltanut mennä.

Sain keskiviikkona paniikkikohtauksen kun olin lähdössä terapiasta. Sen takia mulla on nyht vähän vaikeeta. Tajusin, etten koskaan varmaan tuu uskaltamaan menemään yksin terapiaan tai minnekkään muuallekkaan. Mitä tekisin jos saisin paniikkikohtauksen, eikä isä ois vastassa hakemassa mua autolla kotiin?? Hirveetä.
Hoin vaan keskiviikkona koko automatkan terapiasta kotiin "kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin".

Just kun ajattelin, että en halua luovuttaa, kaikki voimat menee yhteen paniikkikohtaukseen.

Mun ongelmat vaan jatkaa mun elämän pilaamista. Give me a break.

Gimme strength

Noin tunti sitten, enne terapiaa, kuuntelin yhtä ihanaa biisiä. Se on sellanen... voimaa antava biisi. Sellasista biiseistä tulee tunne, että voi tehä mitä vaan. Mua alko itkettämään. Tuli tosi vahvasti sellanen tunne, etten tahdokkaan luovuttaa. Se oli ihanaa, mutta samalla olo oli ihan voimaton. Varsinkin sen jälkeen. Vei jotenkin kaikki energiat pelkkä ajatuskin mun pelkojen kohtaamisesta. Ajatus siitä, etten luovuttaiskaan.
Terapia menikin sitte tosi huonosti. Istuin vaan omissa ajatuksissani koko 45 minuuttia, vaikka terapeutti kuinka koitti kaivaa musta ees jotain esille. Selailin mun maailman ihaninta puhelinta. Ihan hyvä se on muutenkin, mutta ihanimman siitä tekee se, että se on täynnä mulle tajuttoman tärkeetä, voimaa antavaa asiaa.

Olen tosi sekaisin mun ristiriitasista tunteista. Toisaalta: en jaksa enään. En jaksa enään yhtään. En kertakaikkiaan jaksa. Mun elämä on liian vaikeeta, että jaksaisin edes yrittää. En edes halua elää tässä maailmassa.

Toisaalta taas: asia jota rakastan, estää mua luovuttamasta sata prosenttisesti. Se kertoo mulle, että vielä on toivoa. Aina on toivoa. Sen opetus mulle on, että älä koskaan luovuta.

Nyt tarvitsen vain jostain voimaa kestääkseni kaiken tulevan. Jaksaakseni yrittää.

Pain is nothing compared to what it feels like to quit

Syyskuu on näköjään angstin aikaa...

Yritin ajatella, etten luovuta elämän suhteen.
Yritin ajatella, että vielä mä tästä tuun kuntoon ja kirmailen laitumilla kuin kuka tahansa.
Yritin ajatella, että elämällä on mulle jotain annettavaa, muuta kuin paniikkikohtaus.
Ei auta.
Olen luovuttanut aikoja sitten. Toki olen vielä hengissä ja toki jaksan käydä koulussa ja nähdä muita ihmisiä. Oon silti luovuttanut. Oon luovuttanut sen suhteen, että tulisin terveeksi.
Koitan hymyillä, vaikka sattuu. Mun suru ei oo yhtään vähäpätöisempi kuin kenenkään muun (jotain olen oppinut vimmesimmästä tekstistä).
Oon kiitollinen monista, monista elämäni ihanista asioista, mutta silti sattuu. Mulla on niin syvä ahdistus päällä aina, etten pysty muistamaan aina asioita joista olen kiitollinen. Joita mulla on. Ne asiat joita mulla on; ystävät, perhe... Niiden suhteen en koskaan luovuta. Aioin pitää ihmissuhteeni pystyssä vaikka mikä olis.
Mutta luovuttaja olen silti. Oon lopettanu uskomisen terveeks tulemiseen, ja se sattuu. Aikoja sitten ja vieläkin sattuu. Mulla on niin paljon ongelmia, että niitä ois vaan vaikee unohtaa tai edes savustaa musta ulos.

Pysyn silti pystyssä. En enää omin jaloin, niinkuin joskus ennen, vaan ihmisten tukemana. Joskus jopa kantamana.

You shoot me down but I won't fall, I am titanium. Thanks to the people around me.

I'm not crazy, my reality is just different than yours

Maanantain lähestyminen ahistaa. 

AHDISTAA

Itsevarmuus on nolla. Olen läski. Yks vanha kaveri sano baarissa, että oon lihonut. Tiedän sen, mutta oliko siitä pakko huomauttaa. Tietysti olen lihonut, oon istunut lähemmäks kaks vuotta kotona, mitä odotitte? Että olen saman kokonen kuin ennen? Ilman minkään näköstä liikuntaa? Masennuksen uhrina olen elänyt ilman minkäänlaista terveellistä ruokavaliota. No se on ihan mun oma syy. Mutta eipä mua paljoa painonnousu kiinnostanut, kun olin varma, etten enään koskaan lähde ulos. Olin satavarma. Se tuntu niiin mahdottomalta, että joku päivä voisin muka edes hetkeksi, edes kännissä, unohtaa pelkoni ja elää normaalia (niin normaalia kuin tällä päällä pystyy) elämää. Se tuntuu vieläkin mahdottomalta. Ei mun elämä tuu koskaan olemaan normaalia. Ei koskaan yhtä "helppoa" (kaikilla meillähän on omat murheemme, muttä tällästä riesaa en ole ansainnut) kuin muiden. En nyt väitä, että muiden elämä olis helppoa, mutta varmastikin jollain on helpompi elämä kuin mulla. Ei toki kaikilla. Ihmisillä on sairauksia, synnynnäisiä ja ei niin synnynnäisiä. Ihmisillä on alkoholiongelmia ja peliriippuvuuksia ja huonot vanhemmat. Joku asuu sillan alla. Vaikka mulla onkin ihanat vanhemmat, ei alkoholiongelmaa, ei peliriippuvuutta, ei synnynäistä sairautta, ei syöpää, en ole sokea tai kuuro (jotkut sokeat on varmaan iloisia, mutta kyllä nekin toivoisi näkönsä takaisin, minä ainakin toivoisin), niin silti mulla on valittamisen varaa. En ole syntynyt maahan, jossa on sotia. En ole koskaan ollut maanjäristyksen tai tsunamin uhri. Mulla on silti valittamista. Maailmassa on suurempiakin ongelmia kun mun paniikkikohtaukset ja masennukset. I know. Mutta mulle ne on tällä hetkellä mun maailman suurimmat ongelmat. Kai jonkun piti mennä pieleen, kun muuten kaikki oli niin täydellistä? Pakko-oireet lisääntyy, ahdistuneisuus ja masennus kasvaa. Itkettää, mutta itkua ei tule .Pitääkö mun vaan hyväksyä se, että mun elämä on tällasta. Ja tulee aina olemaan. Uskon, että en tuu koskaan terveeks. Ainakaan täysin. Joten koko mun loppuelämäkö mun pitää sietää tätä elämäntyyliä. Sitä, että koska vaan voi tulla paniikkikohtaus? Aina pitää muistaa tehä pakko-oireita? Aina vaan masentaa, vaikka hymyilenkin. On toki nyt ollut pari kertaa, jolloin olen unohtanut masennuksen kokonaan. Olen itkenyt - onnesta. Olen vaan hymyillyt ja rinnasta on puristanut lämmin tunne. Sydän on hakannut niin, että luulisin että se ratkeaa. Minäkin voisin ratketa - onnesta. Tällaisia tuntemuksia saan aina välillä. Saan niitä asiasta jota rakastan. Se on se asia, joka onnistuu pelastamaan mun tylsät päiväni. Pelastamaan mun elämäni. Ilman sitä... en tiedä missä olisin. Pelkkä tämän asian ajatteleminen saa mut hyvälle tuulelle. Välillä kun oikeen masentaa, mietin tätä asiaa, ja olen taas onneni kukkuloilla. Rinnasta puristaa kun olen niin onnellinen. Ihanaa, että se on mun elämässä. 

I'm tired of crying.

I'm tired of being sad

I'm tired of being angry

I'm tired of feeling stuck

I'm tired of needing help

I'm tired of missing things

I'm tired of feeling worthless

I'm tired of wishing I could start all over

I'm tired of dreaming of a life I will never have

But most of all, I'm just tired of being tired