Desperate

Oon kyllästynyt kuulemaan: kyllä sä vielä selviät.

Se ei auta, mulla tulee vaan paskempi ja toivottomampi fiilis. Ihanaa että ihmisillä on uskoa muhun, mutta oon kyllästynyt kuulemaan sitä joka tuutista joka ikinen päivä. Puhun tässä nyt äidistä, isästä ja terapeutista :D

En selviä. Tää ei oo nyt asia minkä oon päättänyt, vaan fakta. En tuu koskaan pääsemään mun lempimaahani. En tiedä tuunko pääsemään mihinkään ulkomaille. En usko. Omenavarkaisiin saatan päästä. Mutta en koskaan tuu matkustamaan metrolla. En varmaan tuu koskaan oppimaan mun rakastamaa kieltä, koska en osaa opiskella yksin. Oonhan mä nyt käyny koulussa, mutta ei siellä sellasta opeteta. En tuu varmaan koskaan pääsemään ylioppilaaks. En tuu koskaan, ikinä menemään töihin. En ikinä. En tuu koskaan viemään mun koiraa pitkälle lenkille. En tiedä voinko koskaan liikkua poikaystäväni kanssa kotinurkkia kauemmaksi kahdestaan. En tiedä voinko liikkua koskaan kotinurkkia kauemmaksi ilman jompaa kumpaa kahdesta ystävästäni. En tuu koskaan elämään sellasta elämää, mitä haluaisin.

Oon kyllästynyt kuulemaan, että selviän jos yritän ja uskon itseeni.

En usko. En usko itseeni enkä usko, että tuun terveeks. En mä voi vaan väkisin uskoa itseeni. Eihän siitä oo mitään hyötyä jos pakotan itseni siihen. Eikös sen uskon pitäis tulla sydämestä tai jostain vastaavasta... Syvällä rintaäänellä voin täten julistaa, että en usko itseeni. En tippaakaan. En myöskään usko tippaakaan siihen, että elämällä ois mulle mitään annettavaa. Muuta kun paniikkikohtaukset ja ainainen ahdistus.
Okei nyt mä liiottelen. Onhan mulla ihanat ystävät, perhe ja parisuhde. Either way. En usko enkä jaksais edes uskoa vaikka tekiski mieli. Ja ei tee edes mieli uskoa.

Enkä jaksais enään yrittää. Yritin, ja mitä sain palkaksi? Paniikkikohtauksen. Ois fyysisesti paljon helpompaa jäädä kotiin itkemään surkeeta elämääni. Henkisestä puolesta en tiiä.

En. Vittu. Jaksa. Yrittää.