Keskiviikkopäiväni

Sen jälkeen, kun viimeksi sain paniikkikohtauksen (viime keskiviikko), on ollut aika vaikeeta.

Menin keskiviikkona poikaystävälle yöks, koska tiesin, etten pääse seuraavana päivänä kouluun, koska isälllä oli joku meno eikä voinut kuskata. Olin siis poikaystävällä, enkä uskaltanut nukkua. En uskaltanut edes ottaa iltalääkettä, koska ne väsyttää. Jossain vaiheessa yötä olin niin poikki, että nukahdin pariksi tunniksi. Kun pääsin kotiin, menin suoraan  nukkumaan.
Asiat ei oikeestaan oo helpottunut. Mietin koko ajan sitä paniikkikohtausta ja sitä miten avuton musta tulee kun sellasen saan. Jo terapiassa mulla oli sellanen tunne, että saan paniikkikohtauksen. Kipristelin siinä tuolillani ja koitin olla mahdolisimman normaali. Mua ahdisti niin paljon, etten halunnut puhua siitä. Muistan vaan, että terapeutti puhu siinä jotain, mutta en pystynyt kuuntelemaan. Pään täytti vaan ajatus paniikkikohtauksesta ja siitä miten paljon toivon kuolemaa. Toivon siis kuolemaa aina kun saan kohtauksen. Tai toivon ehkä pelastusta. Kuolema kyllä pelastais. Enhän mä mitään kohtausta voi saada jos olen kuollut. Kai se siis on jonkinlaine  pelastus.
En tiedä mitä olisin tehnyt, jos isä ei olisi ollut alhaalla auton kanssa odottamassa. Mitä ihmettä olisin tehnyt? Jos isä olisi ollut vaikka purjehtimassa, eikä olisi voinut tulla pelastamaan. Mun ois pitänyt ypöyksin selvitä, mikä on lähes mahdotonta. En pysty ajattelemaan selvästi. Hikoilen. Silmät kostuu. Olen liian hädissäni itkeäkseni.

Voin rehellisesti sanoa, että jos jollain ei ole paniikkikohtauksia, hän ei voi ymmärtää miten pahalta se tuntuu. Voi tietysti yrittää, mutta ei sitä ymmärrä jos ei itse ole kokenut. Se olo on jotain niin hirveää. Hirveää olla niin hädissään ja niin avuton.

PS. Olen alkanut pelkäämään hissejä. Onnekseni en syö koulun ruokailussa - ruokala on 7. kerroksessa - joten voin jäädä tupakkapaikalle odottamaan kavereita. Siihen hissiin en nimittäin enään mene. Se hissi muutenkin pitää ihan ihme ääntä.