Pain is nothing compared to what it feels like to quit

Syyskuu on näköjään angstin aikaa...

Yritin ajatella, etten luovuta elämän suhteen.
Yritin ajatella, että vielä mä tästä tuun kuntoon ja kirmailen laitumilla kuin kuka tahansa.
Yritin ajatella, että elämällä on mulle jotain annettavaa, muuta kuin paniikkikohtaus.
Ei auta.
Olen luovuttanut aikoja sitten. Toki olen vielä hengissä ja toki jaksan käydä koulussa ja nähdä muita ihmisiä. Oon silti luovuttanut. Oon luovuttanut sen suhteen, että tulisin terveeksi.
Koitan hymyillä, vaikka sattuu. Mun suru ei oo yhtään vähäpätöisempi kuin kenenkään muun (jotain olen oppinut vimmesimmästä tekstistä).
Oon kiitollinen monista, monista elämäni ihanista asioista, mutta silti sattuu. Mulla on niin syvä ahdistus päällä aina, etten pysty muistamaan aina asioita joista olen kiitollinen. Joita mulla on. Ne asiat joita mulla on; ystävät, perhe... Niiden suhteen en koskaan luovuta. Aioin pitää ihmissuhteeni pystyssä vaikka mikä olis.
Mutta luovuttaja olen silti. Oon lopettanu uskomisen terveeks tulemiseen, ja se sattuu. Aikoja sitten ja vieläkin sattuu. Mulla on niin paljon ongelmia, että niitä ois vaan vaikee unohtaa tai edes savustaa musta ulos.

Pysyn silti pystyssä. En enää omin jaloin, niinkuin joskus ennen, vaan ihmisten tukemana. Joskus jopa kantamana.

You shoot me down but I won't fall, I am titanium. Thanks to the people around me.