I'm not crazy, my reality is just different than yours

Maanantain lähestyminen ahistaa. 

AHDISTAA

Itsevarmuus on nolla. Olen läski. Yks vanha kaveri sano baarissa, että oon lihonut. Tiedän sen, mutta oliko siitä pakko huomauttaa. Tietysti olen lihonut, oon istunut lähemmäks kaks vuotta kotona, mitä odotitte? Että olen saman kokonen kuin ennen? Ilman minkään näköstä liikuntaa? Masennuksen uhrina olen elänyt ilman minkäänlaista terveellistä ruokavaliota. No se on ihan mun oma syy. Mutta eipä mua paljoa painonnousu kiinnostanut, kun olin varma, etten enään koskaan lähde ulos. Olin satavarma. Se tuntu niiin mahdottomalta, että joku päivä voisin muka edes hetkeksi, edes kännissä, unohtaa pelkoni ja elää normaalia (niin normaalia kuin tällä päällä pystyy) elämää. Se tuntuu vieläkin mahdottomalta. Ei mun elämä tuu koskaan olemaan normaalia. Ei koskaan yhtä "helppoa" (kaikilla meillähän on omat murheemme, muttä tällästä riesaa en ole ansainnut) kuin muiden. En nyt väitä, että muiden elämä olis helppoa, mutta varmastikin jollain on helpompi elämä kuin mulla. Ei toki kaikilla. Ihmisillä on sairauksia, synnynnäisiä ja ei niin synnynnäisiä. Ihmisillä on alkoholiongelmia ja peliriippuvuuksia ja huonot vanhemmat. Joku asuu sillan alla. Vaikka mulla onkin ihanat vanhemmat, ei alkoholiongelmaa, ei peliriippuvuutta, ei synnynäistä sairautta, ei syöpää, en ole sokea tai kuuro (jotkut sokeat on varmaan iloisia, mutta kyllä nekin toivoisi näkönsä takaisin, minä ainakin toivoisin), niin silti mulla on valittamisen varaa. En ole syntynyt maahan, jossa on sotia. En ole koskaan ollut maanjäristyksen tai tsunamin uhri. Mulla on silti valittamista. Maailmassa on suurempiakin ongelmia kun mun paniikkikohtaukset ja masennukset. I know. Mutta mulle ne on tällä hetkellä mun maailman suurimmat ongelmat. Kai jonkun piti mennä pieleen, kun muuten kaikki oli niin täydellistä? Pakko-oireet lisääntyy, ahdistuneisuus ja masennus kasvaa. Itkettää, mutta itkua ei tule .Pitääkö mun vaan hyväksyä se, että mun elämä on tällasta. Ja tulee aina olemaan. Uskon, että en tuu koskaan terveeks. Ainakaan täysin. Joten koko mun loppuelämäkö mun pitää sietää tätä elämäntyyliä. Sitä, että koska vaan voi tulla paniikkikohtaus? Aina pitää muistaa tehä pakko-oireita? Aina vaan masentaa, vaikka hymyilenkin. On toki nyt ollut pari kertaa, jolloin olen unohtanut masennuksen kokonaan. Olen itkenyt - onnesta. Olen vaan hymyillyt ja rinnasta on puristanut lämmin tunne. Sydän on hakannut niin, että luulisin että se ratkeaa. Minäkin voisin ratketa - onnesta. Tällaisia tuntemuksia saan aina välillä. Saan niitä asiasta jota rakastan. Se on se asia, joka onnistuu pelastamaan mun tylsät päiväni. Pelastamaan mun elämäni. Ilman sitä... en tiedä missä olisin. Pelkkä tämän asian ajatteleminen saa mut hyvälle tuulelle. Välillä kun oikeen masentaa, mietin tätä asiaa, ja olen taas onneni kukkuloilla. Rinnasta puristaa kun olen niin onnellinen. Ihanaa, että se on mun elämässä. 

I'm tired of crying.

I'm tired of being sad

I'm tired of being angry

I'm tired of feeling stuck

I'm tired of needing help

I'm tired of missing things

I'm tired of feeling worthless

I'm tired of wishing I could start all over

I'm tired of dreaming of a life I will never have

But most of all, I'm just tired of being tired