"Äiti, musta piti tulla prinsessa"

Ei ole minkäänlaista suunnitelmaa elämälle.
Ei ole tulevaisuuden suunnitelmia.
Ei ole enään edes haaveita. Paitsi yks, ja se ei voi toteutua.

Eilen itkin äidille, miten paljon mua pelottaa elämä. Miten toivoton ja tyhjä olo mulla on, kun en kertakaikkiaan jaksa enään edes haluta mitään.
Pienenä halusin prinsessaks ja vanhempana vaikka mikskä. Nyt en halua yhtään mikskään. Lähinnä, koska musta tuntuu ettei mikään ois mahdollista mulle enään. "Äiti, musta piti tulla prinsessa" sanoin äidille kyynelteni ja nyyhkytykseni läpi.

Mun ois tehnyt mieli kertoa kokonaan mistä multa tuntuu. Mutta en psytynyt. Miten lapsi vois sanoa omalle äidilleen että haluaa vaan pois tästä maailmasta. Haluaa vaan kuolla, että se kaikki olis ohi.

Mulla ei ole varmaan koskaan ollut niin toivotonta oloa kuin eilen. Ei koskaan niin tyhjää oloa. Täysin tyhjää. Ihan kuin sisälläni ois iso musta aukko, mikä on imassut sisällensä kaikki haaveeni ja kaiken iloni.

En ole puhunut tästä vielä edes terapeutille. Keskiviikkona yritin, mutta se on tosi vaikeeta. On vaikeeta sanoa ääneen, että haluaa luovuttaa kokonaan. Ettei usko enään siihen että elämä kantaa.

En yksinkertasesti nää mua missään vuoden, viiden vuoden tai 10 vuoden päästä. Ajattelin eilen jopa, että eroisin mun poikaystävästä. En siksi, etten rakastais enään, rakastan nimittäin hyvin paljon. Vaan siksi, että se on ansainnut jotain parempaa. Se on ansainnut ihmisen, joka uskaltaa tehdä asioita. Joka uskaltaa liikkua sen kanssa ulkona. Joka uskaltaa kävellä alttarille, ilman että pitää pelätä paniikkikohtausta. Se on ansainnut jonkun täysin erilaisen ihmisen kuin mä olen.

Mulla ei voi olla tulevaisuutta kenenkään kanssa. Ei kenekään kanssa, joka haluaa liikkua ulkona.

Mulla ei taida olla tulevaisuutta ollenkaan.