Happy New Year

Joulu tuli, joulu meni. Ihan niinkun viime vuonnakin.
Aina mä sitä odotan innolla. Noin 1.1. alkaa mun joulun odottelu. Ja sitten se tulee. Ja sitten se menee. Surullista. Jotenkin vuoden odottelun jälkeen tulee sellanen "tässäkö se nyt sitten oli" -tunne.

Olin äidin luona perheen ja poikaystäväni kanssa. Myöhemmin illalla, muiden lähdettyä, lähdin poikaystäväni kanssa parasta ystävääni vastaan. Se oli tulossa meille juomaan glögiä mun ja poikaystäväni kanssa. Oli oikeen rattosaa.
Joulun kruunasi mahtavat lahjat, jotka sain: pari kirjaa, aamutossut, pari hajuvettä, meikkejä, takin, silmälasikotelon, suklaata metrin pitkässä tonttulakissa, käsirasvaa, suihkugeelin ja lehden.

Nyt on kohta vuosi vaihtumassa. Suunnitelmissa oli, että lähdetään kiertämään baareja, mutta rikoin jalkani. (Mun polvi meni sijoiltaan muutama päivä sitten, ja nyt se on ihan... rikki. En ole käynyt lääkärissä, vaikka olisi pitänyt. Ja vaikka mua ollaan sinne houkuteltukin. Ei, en suostu. Olen itsepäinen pikku pentu, ketä ei suostu menemään koskaan lääkäriin. Mulla on ollut käsi kipeenä nyt 3 kuukautta, enkä ole käynyt lääkärissä. Sellasen edistysaskeleen oon kyllä jo ottanut, että kävin labroissa.)
Uudet suunnitelmat sisältävät vain poikaystäväni luona alkoholipitoisten juomien nauttimista parhaan ystäväni ja poikaystäväni kanssa. Koitetaan saada jostai jotain pelejä mukaan - lautapelejä, alias, pelikortit, huojuva torni.
Taitaa tulla tylsin New Year's Eve ikinä. Ja ketuttaa, kun samalla pilaan muiden uuden vuoden. Sanoin kyllä, että jos paras ystäväni ja poikaystäväni haluavat lähteä baariin, niin menköön. Voin ihan hyvin jäädä yksin kotiin ryyppäämään. Mutta musta tuntuu, että ne haluaa olla mun kanssa uutena vuotena. Olenhan mä sentään toiselle paras ystävä ja toiselle tyttöystävä.

Tosi monella on juuri ennen vuoden vaihtumista blogiin laitettuna joku nätti kuvasarja kuluneesta vuodesta, tai edes jonkinlainen maininta asioista, joita on tapahtunut. Mua surettaa, ettei mulla ole kumpaakaan. Ei minkään näkösiä valokuvia tai edes hehkeää mainintaa kuluneesta vuodesta. Jos joku nyt välttämättä haluaa, niin tässä mun iloisuutta puhkuava edellistä vuotta hehkuttava mainintani: vuoteni on ollut todella tylsä ja aivan perseestä. Onhan hyviäkin päiviä ollut. Päiviä, jolloin olen ollut iloinen. Päiviä, jolloin mulla on ollut todella lämmin tunne rinnassa. Niitä vaan oisi voinut olla enemmän. Paljon enemmän. Pääsääntöisesti vuosi 2012 on ollut todella paska.
Kiitos siitä kuuluu itselleni - koska en ole tehnyt mitään asioiden eteen - ja masennukselleni - jonka takia en ole halunnut tehdä mitään asioiden eteen.

Pitäkää te ihmiset, avaruuden olennot, keijut ja hammaspeikot oikeen railakas uusivuosi! Tai rauhallinen. Juhlikaa paljon. Tai älkää juhliko ollenkaan. Selvinpäin tai kännissä kuin käki. Miten kukin itse haluaa. Mutta miten päin ja missä tahansa olettekin: olkaa varovaisia :)

HAPPY NEW YEAR! ♥

(2013, please be awesome)

Merry merry merry Christmas

Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo... Ei kyllä meidän kattilat.

Ja kaikki laulaa mukana!

Nyt on taas kinkku käynyt noin neljä kertaa uunissa. Ihan niinkun viime joulunakin. Tästä alkaa tulla traditio. Kunhan se nyt kypsyy, niin pääsen tekemään joulutorttuja.

On varmastikin tulossa oikein mukava joulu. Äidin luokse on tulossa mun ja äidin lisäksi mun isä, poikaystävä, veli ja sen iso mahainen tyttöystävä (ei, hän ei ole syönyt liikaa, vaan... arvaatteko? Musta on tulossa täti!)

Kohta alan varmaankin juomaan hieman punkulla maustettua glögiä :)

Joten: HAVE A MERRY MERRY MERRY CHRISTMAS!

Worst apocalypse ever

Maailmanloppu jäi tulematta. In case you didn't notice.

Jostain kuulin, että ens vuonna ois uus yritys tän maailmanlopun suhteen. No, se siitä.

En tiedä enään mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Pystynkö kertomaan elämästäni avoimesti? Olen vainoharhainen: pelkään, että joku tunnistais mut. Se ois kauheeta. Mutta mutta, vainoharhanen tai en, niin päätin juuri sekuntti sitten, että kirjoitan kaikesta. Ainakin melkeen.

21.12.2012 istuttiin parhaan kaverin ja poikaystävän kanssa poikaystävän kotona ja maisteltiin. Todellakin siis vain maisteltiin, koska poikaystävällä oli seuraavana päivänä töitä.
Odoteltiin maailmanloppua. Ei näkynyt, ei kuulunut. Emmä siihen kyllä uskonutkaan.

Seuraavana päivänä lähdin äidin luokse isän kyydillä, ja täällä mä vieläkin olen.
Odottelen joulua, ja toisin kuin tää maailmanloppu, se tulee.

Oon nyt katsellut sarjoja ja laulanut joululauluja 2 päivää. Itseasiassa sarjoja oon katellu varmaan 3 viikkoa yhtäsoittoa, mutta sulosointujen ilmoille päästäminen alkoi vasta pari päivää sitten.

Värjäsin hiuksetkin. 3 kertaa. 4:llä hiusväripaketilla. Ihme että on vielä hiuksia päässä - on ne sellasia myrkkyjä noi väriaineet. En osaa vielä iloita mun uusista hiuksista, märät kun ovat niin en tiedä miltä näyttää kuivana.

Tämä teksti on nyt ollut vähän hajanainen. Ajatukset ei oikein juokse. Tai siis juoksee, mutta taitaa juosta vähän liikaa. Poimin päästäni sitä sun tätä ja kirjotan ne sitä mukaa tähän. Pahoittelen.

Koska olette tässä tekstin aikana varmaan hieman tottuneet asiasta kukkaruukkuihin pomppimiseeni, mainitsen vielä yhden asian. Mun poikaystävä on mahtava. Se osti mulle (haha) joululahjan. Sellasen metrin pitusen tonttulakin mikä oli puolilleen täynnä mun (paperissa olevia) lempi suklaakarkkeja ♥ Se oli hieman kännissä mennyt viereiselle kiskalle ja kantanut "irtokarkkihyllyltä" sellasen karkkilaatikon tiskille, ja sanonu että "voitteko kattoa takahuoneesta löytyiskö näitä enempää?" ja ostanut kaikki mitä sai.

Hah. Gotta love him!

SO FREAKING BORING

Mun elämä on niiiiiiiin tajuttoman tylsää. Päivästä toiseen nukun ja katon sarjoja. Käyn piipahtamassa koulussa neljän tunnin verran ja terapian jälkeen ootan vaan, että pääsen nukkumaan. Mä nukun yössä 12 tuntia. SO FREAKING BORING! Pitäishän mun tehdä kaiken näköstä. Pitäis siivota. Pitäis ostaa joululahjoja. Pitäis ottaa itseään niskasta kiinni ja harjotella ulkona liikkumista. Mutta ei, ei vaan jaksa. Ei saa aikaseks. Suunnittelen kaiken  näköstä, mutta en toteuta mitään mun upeista suunnitelmista. En jaksais pitää huolta itsestäni, en edes ulkonäöstäni. Mä meikkaan vaan perjantaisin, mutta näytän silti ihan petolinnun perseeltä. Suihkussakin käyn, vaikka se onkin hyvin raskasta. Hampaiden pesu tuntuu mahdottomalta, mutta teen sen silti. Ei mikään ihme, että oon ihan voimaton, jos kaikki nämä vie mun vähäisetkin voimat. Tuntuu hassulta, miten vaikeaa voikaan itsestään huolehtiminen olla. Miten raskasta. Yhdessä vaiheessa hiusten harjaaminen oli täysi mahdottomuus.

En jaksa edes suunnitella ulos lähtöä. En tiedä kumpi ahdistais enemmän: sen suunnittelu vai fakta siitä, etten jaksa edes suunnitella. En nyt puhu toteuttamisesta, pelkästä suunnittelusta. Pelkästä ajatuksesta, että lähtisin ulos. Yhdessä vaiheessa pystyin ajatella ulos menoa. Mielessäni kävelin kaduilla, vaikka vaan lähellä kotia, enkä saanut paniikkikohtausta. Mutta nyt jos yritän ajatella itseäni lähdössä ovesta ulos, ensimmäinen ajatus mikä tulee on "saan paniikkikohtauksen". Joten en edes ajattele.

Kyllä mä vähän liikun ulkona. Viime viikolla kävin parhaan ystäväni kanssa kaupassa. Eilen menin bussilla poikaystävälle. Selvisin, kyllä. Mutta en ilman ahdistusta. Joten yritän vältellä ulkona liikkumista.

Tekisipäs mieleni sanoa, että "fuck my life" tähän  lopppuun, mutta enpäs sanokaan. Itsehän en yritä tehdä  mitään asialle.

Best friend laatuaikaa

Yesterday, all my troubles seemed so far a way

Now it looks as though they're here to stay...

Eilinen ♥.

Olin poissa koulusta ahdistuksen takia ja menin parhaalle ystävälleni puoli 11 maissa aamulla. Oltiin kahdestaan noin 6 tuntia ja vaan puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan kaikesta. Puheenaiheet hyppi Jumalasta torttujen tekoon. Alkoholi kuului myös tähän meidän iltaamme. Laatuaikaa.

Myöhemmin paikalle saapui myös mun poikaystävä, sen veli ja yksi mun hyvä ystäväni. Leivottiin joulutorttuja, laulettiin karaokea ja juotiin terästettyä glögiä. Ne oli siis pikkujoulut, vaikka tonttulakkeja ei löydettykään.

Unohdin hetkeksi ongelmani, ja nautin vain illasta. Nyt tilanne on hieman toinen. Ongelmieni määrä on palannut mieleeni ja olo on hieman surullinen. Ja ahdistava, koska muistin juuri, että mulla on haastatteluaika osastolle ensi maanantaina. En tiedä miten suhtautua asiaan. En tiedä olenko valmis menemään taas osastolle, vaikka mulla onkin vain hyviä muistoja niistä osastoista, joilla olen ollut.

Olo on outo. Eikä kankkunen tee tätä oloa yhtään paremmaksi. 

You don't know the half of it

Viime viikonloppuna poikaystäväni veljet tuli poikaystäväni luokse dokaamaan. Paikalla oli myös mun paras kaveri ja jossain vaiheessa iltaa sen serkku ja serkun poikaystävä. Oli ihan kivaa, vaikka poikaystävä sammukin ekana. Parhaan kaverin kanssa alettiin leikkaamaan mun hiuksia viinipullollisen jälkeen. Vähän vinot mutta hyvät silti tuli, kiitos saksien tylsyyden. Ja ehkä viinipullollekin pienet kiitokset?

Maanantaina mulla oli koulupalaveri. Nappasin iskän mukaan ja paikalla oli myös ohjaaja, luokanvalvoja, opo ja harjottelija. Masennuin hiukan, niinkun aina tapaamisissa oli ne sitten lääkärin tai luokanvalvojan kanssa. Siellä vaan puhuttiin mun tavotteista. Onko niitä? Kai mä joku päivä haluisin mennä kouluun ilman isän autokyytiä. Kai mä joku päivä haluisin pystyä syömään koulussa. Nyt en siis pysty, joten mulla on kevennetty lukkari; klo 9-13, ihan vaan koska yhden aikaan olen ihan naatti kun en ole saanut ruokaa koko päivänä. Sain myös kuulla saarnan siitä miten tärkeä osa uskolla on parantumisessa. No mitäs jos en usko?

Eilen oltiin vaikka sitten itsenäisyypäivän aaton kunniaks ottamassa vähän kuppia. Niin kauhea stressi ja masennus, että piti vähän saada alkoholia vereen. Eihän se viina mihinkään auta, mutta ei kyllä maitokaan. Paitsi närästykseen. Oltiin vaan pikku porukalla; minä, poikaystäväni ja paras kaverini. Parin viinipullollisen jälkeen alettiin taas leikkaamaan mun hiuksia. Jos siitä nyt on tullu joku pysyväkin tapa, niin mulla ei oo kesään mennessä enää karvaakaan jäljellä.
Kun paras ystäväni oli lähtenyt, alkoi poikaystäväni leipomaan leipää. Keskellä yötä siis. Siinä sitten taistelin koko ajan sammuvan poikaystäväni kanssa pitääkseni hänet hereillä kun leipä oli uunissa. Kyllähän siitä loppujen lopuks leipä tuli, vaikka aineet olikin heitetty sekasin vähän summa mutikassa.
Aamulla sitten tapani mukaan karkasin kotiin potemaan kankkusta.

Tuntuu kurjalta kun ihmiset luulee, etten mä yritä YHTÄÄN. En mä tiedä yritänkö paljoa, mutta yritän mä nyt jonkin verran kuitenkin. Oon mm. harjotellut pari kertaa bussilla menemistä poikaystävälle, ja pari viikkoa sitten kun yksi ihminen kuoli menin omaisen kanssa oikopäätä kahdella bussilla tämän menehtyneen ihmisen kämpille. Olen mä aika hyvä ystävä vaikka siaras olenkin.

Hypin nyt koko ajan asiasta kukkaruukkuun ja minne lie Marssiin, mutta: perkele, kellään ei oo oikeutta väheksyä mun ongelmia (mitä aikalailla kaikki tekee) ja kellään ei oo oikeutta väittää että en yrittäis yhtään (mitä aikalailla kaikki myöskin tekee).

On vähän vaikeaa.

Eräs mulle todella tärkeän ihmisen äiti kuoli. Pidin siitä ihmisestä todella paljon. Jos musta tuntuu näin pahalta, en osaa edes kuvitella kuinka pahalta tuosta minulle tärkeästä ihmisestä tuntuu. Enkä osaa auttaa mitenkään. Viime perjantaina lähdin hänen kanssaan hänen äitinsä vanhalle kämpälle, jossa tapasimme muut perheenjäsenet. Kaikki vedimme kännit suruumme. Se oli ihan sanoinkuvaamattoman surullista. En saa tätä asiaa mielestäni. Kuinka ihmeessä voisin auttaa? Yritän olla tukena, mutta se ei riitä! Pitäisi olla jotain, mitä voin tehdä... Joka kerta kun tää asia tulvahtaa mieleeni, tulee mulle todella paha olla.

Mulla on voimistunut pakko-oireet. Nyt niitä on vielä enemmän kuin ennen, jos ees mahdollista. Nyt ne on mutkikkaampia ja vaikeempia. Niitä on todella vaikea toteuttaa, koska välillä ne on ristiriidassa keskenään. Pelkään vaan, että joku kuolee taas.

Dumber than ever

Vihaan itseäni.

Musta on tullut tyhmempi vuosien varrella. Vajaampi? Miten se on edes mahdollista? Yleensähän ihmiset kehittyy parempaan suuntaan...

Olen tyhmä. Olen idiootti. Törmäilen kaikkeen. Rikon kaiken mihin kosken. Sotken. Olen yksinkertaisesti... vajaa. En saa mitään aikaseksi. Vihaan tätä. Toissapäivänä rikoin mun kauniin läppärini kannen. Olin laittanut siihen teippiä - älkää kysykö miksi - ja kun irrotin sen, lähti tietokoneeni kannesta koristelu irti. Voi paska. Sanoin asiasta kaverilleni ja hän kysyi miksen laittanut vaikka sinitarraa mieluummin. Ja miksi ylipäänsä laitoin koristelun päälle teippiä.
 Musta on ihan yht'äkkiä tullut todella vainoharhainen. Olen siis koko sairasteluni ajan ollut vainoharhainen, mutta tätä tilannetta ei voi edes verrata aikaisempaan. Mistä ihmeestä tää johtuu.
Pelkään, että ihmiset katsoo mua, näkee mut. Ja se ois kauheeta koska olen läski ja ruma :D ei naurata. Itsevarmuutta ei vieläkään ole löytynyt. Ei hitustakaan.

Voiskohan tää johtuu lääkkeistä? Saako lääkkeet ihmiset jotenkin idiooteiksi...

Tänään lääkäri tuli käymään äidin luona. Puhuttiin ja nostettiin yhden lääkkeen määrää.

Lääkäri lyttäs mun haaveeni. Kerroin sille vihdoinkin keksimäni haaveammattini ja se sanoi, ettei se ole realistinen. Että muiden saman ammatinharrastajien kanssa kilpaillessa, en pärjäisi. Mielestäni hän puhui alentavasti ja mulle tuli tosi tyhmä olo. Enhän mä pärjäiskään, miten mä olin onnistunut toisin luulemaan. Erehdyin.

Gross

En ole katsonut sarjoja ollenkaan viikkoon. Kaikki aikani on mennyt uusille kavereilleni puhumiseen. Olen siis saanut uusia kavereita yhden sivuston kautta. Ne ihmiset on ihania. Hauskoja, avuliaita ja kilttejä. Tulen tosi iloiseksi aina uuden viestin saadessani.

Löysimme äidin kanssa erään merkinnän yhdestä sattuneesta tapahtumasta. Yksi perverssi juoppo ahdisteli mua ollessani 6-vuotias. Puhu törkeyksiä ja piti musta kiinni. Siitä on monen monta vuotta, mutta muistan edelleen tarkalleen mitä tuo mies mulle sanoi. Se on niin törkeetä tekstiä, etten viitti kirjottaa sitä tänne.
Olo on jotenkin epätodellinen. Sain tietää tarkan tapahtumapäivän tilanteesta, joka aiheutti mulle paljon pelkoja. Ällöttää. Jotenkin iski kovaa ja korkeelta, että sellasta paskaa on oikeesti tapahtunut mulle.
Mun tekisi kauheesti mieli kertoa, miten tää tapahtui, mutta koska yritän pysyä anonyymina (joku saattaisi tunnistaa mut siitä) ja olen "hieman" vainoharhainen, en uskalla. Ehkä voisin, jos saisin rajattua blogini vain kutsutuille lukijoille, mutta kun mulla on pari anonyymia lukijaa, en viitsisi.
Jos saisin rajattua lukijani, voisin myös kertoa tarkemmin asioista, jotka tekee mut iloiseksi. Nyt en voi, koska olen vainoharhainen.
Tätä pitää harkita.

Olen ollut viikon lomalla koulusta, enkä usko, että menen maanantainakaan. Mulla taitaa olla hieman vatsataudin poikasta, joten jään suosiolla kotiin. Mulla pitäisi myös olla kasa koulujuttuja tehtynä ensi viikoksi lomailuni takia, mutta en ole vielä edes aloittanut. Viivyttelen. En millään jaksaisi. Viimeinen ajatus eilen ennen kuin nukahdin oli, että tänään ne teen. Ja mikä oli eka asia mitä tein kun heräsin? Avasin koneen of course. Ei tietoakaan koulujutuista.

Nyt pitää tsempata.

I'm fine

I fear the world.
I fear the future.
I'm really scared of life.
I'm wasting my life away.
I just want the pain to stop.
I dwell on the past alot.

I'm depressed, really tired, confused, sad, hurt, broken, dying inside fine?

Onko mitään järkeä opiskella kieltä, kun en koskaan tule matkustamaan maahan, jossa sitä puhutaan. Kun mulla ei ole ketään, kenen kanssa puhua sitä. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi mun pitäisi osata sitä. Miksi vaivautua. Juuri kun mä keksin jotain, mikä kiinnostaa, intoni lopahti.
Mietin eilen, miten paljon haluankaan olla kotoisin kyseisestä maasta. Haluan osata sen kielen ja ymmärtää kulttuuria. Mutta se ei riitä, että opiskelen. Haluan olla kaunis, sen maalainen nuori nainen. Tiedänhän mä, ettei musta koskaan sellasta tule. Ihan kuin en pysty toteuttamaan muitakaan mahdottomia unelmiani. Haluan niin kauheesti olla kotoisin siitä maasta. En kuitenkaan toisaalta haluaisikaan, ainakaan asua siellä, koska olen joka tapauksessa ylpeä, että olen suomalainen. Rakastan suomen kieltä, vaikka se ajoittain onkin mulle aika vaikeeta :D Ja Suomi on paras asuinpaikka mulle, koska se on niin turvallinen. Mitä siitä tulis jos kaikkien pelkojeni lisäksi pelkäisin vielä enemmän kaikkia luonnon katastrofeja sun muita.
Rintaan sattuu.

Ehkä seuraavassa elämässäni on jotain järkeä.

Sweet dreams?

Olen taas ollut tosi hyvällä tuulella.
Olen saanut paljon aikaseksi. En ole edes avannut sarjojenkatsomissivuja, olen opiskellut. Yhtä kieltä, jota haluaisin osata.

Nyt päässäni pyörii kummallisia sanoja. Olen ehkä opiskellut liian ahkerasti. En välttämättä muista mitä joku sana tarkoittaa suomeksi, muistan vaan sen sanan opiskelemallani kielellä. Pää tuntuu erittäin täydeltä.
Olen iloinen. Tuntuu siltä, että otin askeleen elämässäni johonkin suuntaan. Taisin myös keksiä mulle haaveammatin. Enään se ei ole prinsessa, laulaja tai joku muu vastaava, niin kuin pienempänä.

Suurin haaveeni oli tulla prinsessaksi. Ei ollut väliä miten, en edes ajatellut sitä. Suunnitelmani kai oli sellainen, että joku päivä kuuluisi vaan *puff* ja koko perheeni olisi kuninkaallinen.
Olisipa se vieläkin haaveeni. Olisinpa niin nuori, että voisin haaveilla sellasesta. Haaveilla prinsessaksi tulosta, koska niillä on nätit kruunut ja mekot. Voisinpa olla niin huoleton. Eihän se enään niin mene. Tässä iässä.

Tajuntaani iski toissapäivänä, että mun pitäisi olla jo aikuinen. Elämäni pitäisi olla sen mukaista. Mun pitäisi opiskella - opiskella ihan kunnolla siis - tai olla töissä. Mutta kun mä en halua töihin. Ikinä.
Haaveammatin keksiminen helpotti vähän ahdistusta. Nyt mulla olisi ainakin joku mihin tähdätä. Jokatapauksessa, en halua tehdä töitä. Haluan opiskella läpi elämäni. Vastuun karttamista. Jos tekee töitä, pitää kantaa vastuu töistään. Pitäähän opiskelussakin, mutta vähemmän.

En ole aikuinen. Olen erittäin riippuvainen vanhemmistani, enkä voi päästää irti. Olen lapsen tasolla. Olen lapsellinen.

Minua ahdistaa oma itseni. Tulevaisuuteni. Ja maailma.

Muiden vuoksi?

Eilinen oli taas niitä päiviä.
Vitutti. Niin paljon, että itketti.

Yksi mun pakko-oireisista jutuista, on toivominen. Aina kun nään tietyn näköisen ihmnisen, pitää mun esittää tietty litania toiveita. "Olisinpa mä yhtä terve kun toi, olisinpa mä yhtä kaunis kun toi..." ja lista jatkuu. Eilen, matkalla terapiaan satuin toivomaan, että kaikki liikennevalot ois punasina. Ja ne oli. Tuli hirvee ahdistus. "Vihdoinkin mun toive toteutuu, ja tuhlaan sen liikennevaloihin." Mulla on näköjään aika vahvasti kaikki lampunhenkisadut mielessä. Ensimmäinen toive: mies toivoo nakkia vaimonsa nenään. Toinen toive menee siihen, kun nakki pitää toivoa pois nenästä. Hirveä, hirveä ahdistus. Mitä jos joku muu toive olisi myös toteutunut? Tiedostan, että olen täysi sekopää, mutta en voi näille ajatuksille mitään. Ne tulevat väkisin, eikä niitä pääse karkuun. Se on varmaan se toinen persoonani siellä huutelemassa kaikkia hulluuksia.

Terapiassa sitten tuli kyyneleet silmiin. Kerroin, että mua ketuttaa. Koko elämä. Se kun mulle sanotaan "ota johto käsiin" tarkoittaen siis sitä, että mun pitää puhua terapiassa. Se, että mun pitäis tulla terveeks. Tämä ajatus sai mut ihan sekasin. Pitäisi? Ihan kuin en itse haluaisi tulla terveeksi, vaan mun olisi pakko. Muiden takia. Sen takia, että muut haluavat? Mietin asiaa, ja nyt en ole varma, haluanko parantua. Kerroin nimittäin terapeutille mun pakko-oireista. Kerroin, että mulla on sellanen sääntö, että sarjoihin liittyvien asioiden aikana en saa tehdä pakko-oireita. Se kysy, että miksi en laajenna tätä sääntöä. Liitä sitä muihin asioihin. Vastaukseni oli, että en halua. Koska sitten mulle ei jää mitään tehtävää. ???
Ei se kyllä edes varmaan onnistuisi, vaikka haluaisinkin. Tulisi tunne, että petän... jotain? Jumalaa?

Haluankohan itse parantua? Jos en, tulenkohan koskaan haluamaan?

What I live for

"Sometimes the prettiest eyes have shed the most tears. Sometimes the most loving hearts have felt the most pain."

Olen elossa. Kuinka pitkään olenkaan jaksanut. Jaksanut herätä joka päivä. Jaksanut sietää masennusta. Jaksanut uhmata pelkojani. Aina, joka päivä, koko ajan.
Pelkään aina, kun olen hereillä. Olen masentunut aina, kun olen hereillä. Ja silti herään joka päivä.

Miksi jaksan?
Isän, äidin, veljen ja eläinteni takia.
Parhaan ystävän, poikaystävän ja muiden ystävieni takia.

Mikä saa mut jaksamaan?
Ihanat ihmiset ja niiden tuki.
Musiikki.
Ihanat sarjat, jotka täyttää ajatukseni ja kaikki päiväni.
Eräs maa ja sen kieli.

Tiedän, olen hörähtänyt. Hörähtänyt musiikkiin, sarjoihin ja yhteen maahan. Nämä asiat täyttävät mieleni, mahdottomat haaveeni ja sydämeni.
Olipas ylihempeää.

Eilen hymyilin koko päivän. Mietin noita kolmea viimeisintä asiaa koko päivän ja poskiin sattui kun hymyilytti niin paljon. Terapeuttini saattaa pitää mua vähän pöpinä, kun kerroin sille, mitä mietin. Pöpihän mä olen, mitä sitä kieltämään. Mutta nyt musta sai kyllä ylipöpin kuva. Who cares. Saatan ollakin ylipöpi, tulenhan mä sentään iloseksi ihan ihmeellisistä asioista.

Olen elossa. Enkä ole valmis kuolemaan.

Self-confidence?

Näin unta. Unessa pystyin muuttumaan nopeaksi, ihmisen näköiseksi, monihäntäiseksi ketuksi. Peukalostani saamallani verellä piirsin maahan verisen ympyrän. Aika pysähtyi hetkeksi, jolloin muutuin ketuksi. Olin valoakin nopeampi. Ketuksi muuttuminen oli mun taistelukeino pahoja ihmisiä vastaan. Alussa mulla oli ongelmia piirtää symmetrinen ympyrä verellä. Peukalon pureminen veriseksi oli myös hankalaa.
Mielikuvitus kunniaan?

Eilen olin hyvällä tuulella. Iloinen. En tiedä mihin päivä kului, koska en tehnyt mitään. Katselin kuvia ja kuuntelin musiikkia. Ennen nukkumaanmenoa katsoin koneella yhden jakson yhdestä sarjasta. Välilehti oli ollut auki koko päivän, mutta kuvien katselu kiinnosti enemmän. Olen outo, elämätön olento. Saan suurta mielihyvää musiikista ja kuvien katselusta. Musta tulee... iloinen. Iloinen, kun saan makaa sängyllä ja katsella kuvia koneelta. Taustalla soi lempimusiikkini.
Musta tulee iloinen, kun joku erehtyy kysymään multa lempiasioistani. Lempisarjoista, lempiväristä, lempimusiikista. Kaikkiin liittyy joku tarina, ja olen onneni kukkuloilla kun saan selittää näistä asioista.
Eilen illalla ja tänään aamulla sain selittää äidilleni vaikka mistä. Sydän aloittaa korvissa asti kuuluvan pamppailun. Rintaan tulee lämmin tunne. Hymy. Loistavat silmät. Joskus alan jopa änkyttämään, kun olen niin innostunut. Selitän ja selitän, enkä tiedä yhtään saako selityksestäni mitään selvää.

Olen myös rentoutunut. Koska saan olla kotona? Helpottunut kun ei tarvitse mennä kouluun. Kun ei tarvitse hävetä itseään, vaan saa olla juuri sellanen kun haluaa. Kotivaatteissa. Saisin vaikka haista paskalle jos haluaisin.

Häpeän itseäni suunnattomasti. Joku sanoi mua perjantaina kauniiksi, ja eka ajatus oli, että mulle vittuillaan. Olen hyvin epävarma. Luonteestani ja ulkonäöstäni.
Itsevarmuus on tuntematon asia mulle.

Filter missing

Olen liian avoin. En osaa pitää suutani kiinni. Multa puuttuu päästä sellanen puhesuodatin. Se on hirveetä. On hirveetä kun en yhtään ajattele mitä sanon. Asioita, joita ei pitäisi sanoa vaan ryöppyää suustani tahtomattani. Jälkeenpäin mietin "why the fuck did I just say that?".

Esimerkkejä...

1. Olin nuorempana sairaalakoulussa opiskelemassa. Lähdin sairaalakoulusta yhden ihmisen kanssa tutustumaan päiväksi erääseen ammattikouluun. Siellä oli kivaa ja ihan jees ihmisiä. Yksi poika jopa silmäili mua sillä tavalla. Jossain vaiheessa alettiin porukalla juttelemaan ja tuli puhe siitä, mistä koulusta kukin on. No, kun minulta - ja tältä ihmiseltä, joka oli seurassani - kysyttiin, vastasin suoraan koulumme nimen. Se on myös sairaalan nimi, joten kenellekkään ei jäänyt epäselväksi, että meillä on mielenterveyden kanssa ongelmia. Siitä sitten tulikin päivän puheenaihe "ootteko te hulluja?". Tietysti tuo eräs poika unohti kiinnostuksensa minuun. Seuralaiseni ei myöskään ollut kovin iloinen.

2. Mulla ja poikaystävälläni on sellanen juttu, että uhotaan toisillemme aina. "Eiks sul oo pokkaa vai?" "Et uskalla?" "Et pysty siihen ja siihen." Näin me yllytetään toisiamme tekemään asioita. Se on ihan kivaa tiettyyn rajaan asti. Tietyn rajan kännipäissäni kuitenkin ylitin: olin poikaystäväni kanssa dokaamassa. Oltiin just lähetty kai baarista (tästä on parisen vuotta aikaa) ja istuttiin jossain ulkona. Siihen tuli kolme tyttöä ja erittäin aggressiivinen poika uhoomaan jotain. Se vaan uhos ja uhos ja uhos. Koitti esittää tosi kovaa poikaa. Jossain vaiheessa ne sitten kyllästy ja lähti, kun kumpikaan meistä ei nokkaansa heilauttanut. Olin vihanen poikaystävälle ja erittäin turhautunut. Ärsyyntynyt. Poikaystävä sanoi ylpeästi jotain sen suuntaista, että "en edes tehnyt sille mitään, vaikka se riehu siinä." (Se poika oli siis koittanut lyödä ja potkia poikaystävääni, mutta ei ollut osunut poikaystäväni taidokkaan väistelyn ansiosta.) Koska olin niin vihainen jostain nykyään jo tuntemattomasta syystä, tuhahdin poikaystävälleni, että "et sä edes osuis." En tosiaankaan tiedä miksi. Olen vaan niin tyhmä. Niin tajuttoman tyhmä ja ajattelematon. Silloin se poika ja ne kolme mimmiä tuli takasin ja jatkoivat siitä, mihin jäivät. Hirveesti potkimista ja lyömistä, mikään yritys ei onneksi osunut poikaystävääni. Poikaystäväni oli vihainen kommentistani, ja ihmettelen miksei hän näyttänyt minulle, että osuisi ihan helposti. Miksei hän lyönyt, kun mäkin olin jo valmis mottasemaan?

3. Puhun äitini kanssa erittäin paljon asioista. Hän tietää suurimman osan mieltäni painavista jutuista. Tietenkään kaikkea ei voi edes omalle äidilleen kertoa, ja hyvä niin. Tänään, tultuani poikaystävän luota kotiin, puhuimme jälleen asioista. Lipsautin vahingossa hyvän ystäväni yksityisasian. Tiedän, ettei juttu lähde leviämään. Tiedän sen. Sanoin myös äidille, että unohtaa mitä kerroin. Hän vaan sanoi, että "unohdettu." Mulla on mahtava äiti, jolle voi puhua mistä vaan. Hän on myös erittäin viisas ja hänen puhesuodatinkin toimii, jos on muiden asioista kyse. Me molemmat tiedämme, että keskustelumme ovat vain meidän välisiä. Ja meille on kummallekkin itsestäänselvää, ettei puhuta eteenpäin mitään. Silti mua harmittaa, että lipsautin jotain, mitä mulla ei ehkä olisi lupa kertoa. Äitini ei kyllä edes tiedä tätä ystävääni. Mutta silti.

4. Mulla on tapana aina vahingossa kertoa hyvin avoimesti omista asioistani. Se ei aina ole hirveän viisasta. Esimerkiksi blogissani olen kertonut kaiken elämästäni. Kaikki paitsi sellaiset asiat jotka vähäinen järkeni kieltää kertomasta. Äidin kanssa puhuin kerran siitä, miten avoin olen. Hän tietää, että pidän blogia, ja kerran mainitsin postauksestani, jossa kerroin jotain, jota en uskalla kertoa läheisimmillenikään välttämättä. Ainakin se vaatii hirveää ponnistelua. Äitini käski minua olemaan varovainen. Kaikkia asioista ei kuulemma kannata jakaa. Ei, vaikka kirjoittaisinkin nimettömänä (mulla on sellasia tosi vahvoja pelkoja, mitkä liittyy ykistyisyyteen. Olen esimerkiksi ihan varma, etten kirjoitakkaan blogiani nimettömänä, vaan koko luomakunta saisi heti yhdellä silmäyksellä tietää, kenen blogi tämä on). Ja olen samaa mieltä nyt. Ihmiset ei aina ole kilttejä. Joskus he ovat vain uteliaita ja tilaisuuden tullen ilkeitä. Joten poistin tämän kyseisen postauksen ja kaikki asiaan liittyvät kommentit. Toivon, ettei kukaan pahantahtoinen ihminen kerennyt lukea sitä. Joutkuthan sen ehti lukea. Olen nimittäin saanut asiaa koskevia ihania kannustavia kommentteja.
Koulussammekin leviää noloja juoruja ihmisistä. Joku on kertonut hyvin yksityisiä asioita erittäin huomionkipeänä - tämä henkilö on siis hyvin huomionkipeä, hän kertoo asioitaan, jotta ne leviäisivät - ja juorut kulkee suusta suuhun.
Pari ihanaa ystävääni lukee blogiani. Joten en enää tiedä, mitä voin postata. Luotan täysin näihin ihmisiin. Täysin. Silti ahdistaa kertoa jotain, jonka takia he pitäisivät minua vielä hullumpana. Mulla on yksi OCD:hen liittyvä teksti luonnoksissa, enkä vieläkään ole painanut "julkaise". En tiedä painanko koskaan.

Be careful who you share your true feelings with, not everyone is listening because they want to help, sometimes they just want to gossip.