Päätin näin alkajaisiks kertoa vähän itestäni:
Eli tää stoori alkaa vuodesta 2007, jollon sain muutaman mielenkiintosen diagnoosin: mm. paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö, masennus, kaksi- suuntainen mielialahäiriö tai persoonallisuushäiriö (?). Mä kärsin aika huimasti. Ravattiin lääkäreillä, ketkä ei tienny mikä mua vaivas ja uloski liikuin vaa äärimmäisen pakon edessä. Esimerkiksi just lääkäriin mennessä, tai myöhemmin terapiaan. En tietenkään käyny myöskään koulussa koko 9. luokkana, jonka myöhemmin sitte “toistin”. Kyllähän kaverit koitti mua tulla jeesimään, mut ei siitä loppujen lopuks mitään tullu. Istuin kotona yksin päivästä toiseen kuukaudest toiseen. Noin puol vuotta sitä kesti ennen ku joku enkeli pakotti mut asumaan sairaalaosastolla, syömää lääkkeitä ja käymää sairaalakoulua. Terapia oli jo mulla vauhdissa siihen mennessä.
Ensimmäisellä osastolla tutustuin yhteen tyttöön, josta tuli mun mökkikaveri. Se asu siellä jonkin aikaa, kunnes koitti itsaria ja se kärrättiin sieltä keskellä yötä pois. Sain tietää vasta parin päivän päästä (nukuin yöt sikeesti), mihin
se oli kadonnu ja kirjotin sille kirjeen. Toivoin tosissaan, että se sais sen, kuten näköjään kävikin, ku se otti muhun yhteyttä pari kuukautta sen jälkeen.
Samalla kun kävin 9. luokkaa uudestaan ja nostin 8. luokan numeroita (päästötodistukseen keskiarvo oli noussu 4:sta 8:iin) sairaalakoulussa, sain myös hyviä ystäviä ja löysin myös poikaystävän. Se oli sulonen, mut olihan silläki huonot puolensa. Se oli absolutisti, mikä oli siihen aikaa iso miinus. Se oli myös omistushalunen. Sen kans ollessa ei saanu tehä muuta kuin olla sen kans. Ristisanat soti sitä vastaan. Ristisanat voitti. Kaikki loppuu aikanaa, nii loppu seki.
Niihin aikoihin vastaan tuli osaston vaihto, ja niin vaihtu omahoitajat ja ympäristö...
Jossain näitten tapahtumien välissä tapahtu eräs poika, joka ei millään uskonu että ei seurustella vaikka kuinka ratakiskoista ja rautalangasta väänsin. Olihan meillä jotain jonkinnäköistä juttua, mutta kyllä multa meinas tippuu silmät päästä ja mennä leuka sijoiltaa ällistyksestä kun se kysy mua kihloihin. Seki jäi sitte siihen.
Nyt kuitenki siis seurustelen, ja vielä miehen kanssa joka antaa mun tehdä ristisanoja.
Seuraavan kesäloman lopussa alotin lukiossa. Sain vaan pari kurssia ekana vuonna, ja mulla oli suuret - mutta turhat - toivot seuraavasta vuodesta, jollon olin vajonnu taas niin alas, että en selvinny kouluun kun ekalle jaksolle.
Parin vuoden sisällä siitä ku olin muuttanu ekalle osastolle, mutkin asutettiin jossain vaiheessa takas kotiin. Mun kaveri oli kuollu ja päätin lintsata kaikista päivän tehtävistä, ja lähin toisen kaverin luokse vetämää pään täytee.
Illemmalla palasin osastolle pää pahasti täynnä ja vielä pahemmin myöhässä. Seuraavana aamuna mun lintsattua osastolääkärin tapaamisesta, mulle annettiin viikko aikaa pakata kamat. Hiton lääkäri.
Palasin taas kotiin ja surin sitä osastolta lähtöö aika lailla ku tiesin, etten enää koskaan näkis niitä hoitajia ja huoneita. Iloitsin vaan siitä, ettei koskaan enää tattis nähdä sen lääkärin aina vaan ilotonta pärstää.
Jossain vaiheessa tuli sellane kohta et pystyin nousta taas. Vähän päivässä, paljon viikossa ja tulta päin ja läpi harmaan kiven. Ja koska olin taas elossa, alko mun ja mun parhaan kaverin kesäsuunnitelmat nousta pintaan: festareille, leirintäalueelle, laivalle. Myös iskän kans olin menossa mökille ja tädin synttäreille.
Suunnitelmat kuiteski hajos mun paniikkikohtauksiin, joita oli 24 tuntii vuorokaudessa. Aamusta seuraavaa aamuun ei oo kiva pelätä jotain henkensä eestä. Mietin, miten elän kotona koko loppuelämän, ja suunnittelen miten sen teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ps. rakastan kommentteja :)