My life

Toi viime perjantai meni mukavasti kotona kavereitten kanssa alkoholin täyttämissä tunnelmissa. Nappasin jonkun (luultavasti mun) ihmeellisestä päähänpistosta naapurin häiskänki mukaan bailaamaan. Eihän se sitte millään tajunnu loppuillasta, että nyt ois kotiinlähdön paikka, joten piti käytännös läimästä ovi nenän eestä kiinni.

Nyt vähä synkistelen: oon tässä pohtinu elämän suuria kysymyksiä. Että miks ihmeessä mä täällä keikun. Onks mulle jotain tarkotusta, jotain minkä voi saavuttaa neljän seinän sisällä? Kattelen ihmisii aina ku faija vie mut terapiaan, ja mulle tulee niin paha mieli. Kaikki muut vaa elää elämäänsä, ku mä jään kotiin kököttämään ku tikku paskassa. Silti, en saa itteeni lähtee ulos. En yksinkertasesti pysty. Uskalla.

Tää mun elämä ei oo ihan sellanen ku suunnittelin sen olevan muutama vuos sitte. Ei oo kyl varmaa hirveen monen muunkaa, mut kuka ois uskonu et musta tulee paniikkihäiriöinen kotirotta? En mä ainakaa...
Kaikki mun haaveet on menny uusiks, enää ei oo muita haaveita ku päästä hammaslääkärii ja pystyy käymää kaupassa ilman totaallist hermoromahdust. What a wonderful life.

Mul on menny kaikki puhti, oon totaallisesti luovuttanu. En usko et tää voi mennä ohi enää, enkä jaksais enää ees yrittää. Aina ku oon yrittäny, oon päätyny taas tähä ihan samaa tilanteesee. Kotiin yksin ainiaaks.