Eilen selvisin pitkäst aikaa mun miehen luokse käymään.
Illalla tuliki sitte kauhee suru puseroon, ku muistelin mitä kaikkee olin ennen, joskus aikojen alussa, kyenny tekemään. Ja muhun iski ku salama kirkkaalta taivaalta, mitä kaikkee en pysty tekee, jos tää mun elämä jatkuu näin. Huomasin, et enimmäksee mua surettaa pikkuasioitten puute. Oishan se kiva matkustella ja käydä koulua, mut itku tuli ku tajusin et en selvii baarii, kavereille, hammaslääkärii, tai pysty vaikka lähtee omenavarkaisii. Tippa linssissä sitte mietin, että kohta katoo lopullisesti kaikki viimesetki kaverit ja mun seuraelämän vähäisetki rippeet valuu viemärist alas. Koht mua ei enää ees oikee kutsuta mihinkää, ei ees kirjekuoren avajaisii, ku se alkaa olee kaikille aika itsestää selvä juttu et en liiku ulkona.
Tosi helppoohan se on ajatella et "Mikset vaa lähe ulos?" mut ei se mee ihan noin. Jos menis, ni miks oisin istunu taas kotona pari kuukautta?
Mul on pää täynnä ajatuksii enkä saa mistään kiinni. Ihan ku kaikki mun tuhatjayks persoonaa huutais päällekkäin, ku saan kiinni vaan joistain sanoista kaiken melun keskeltä.
On muutes vaikee uskoo et kukaa ymmärtää mun puhetta tai mun aivotuksia, ku en itekkää ymmärrä. Ja mä oon sentään mun pään sisällä. Sadly.
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ps. rakastan kommentteja :)