Angstipyrähdys

Tulin nyt tänne purkautumaan:

Oon Vihanen isolla veellä. Ja Vittuuntunut viel isommalla veellä. Kuhisen vihaa. Pihisen ja suhisen yksinäni. Ärsyttää ja vituttaa maailma ja maailmankaikkeus. Pistää vihaks et oon  tällänen sairas. Ei kukaa ansaitse mitää sairauksii. Henkisii eikä fyysisii. En ainakaa ite mielestäni. Äsken olin täynnä onnea, sydän hakkas tuhattajasataa ku olin nii onneissani ja rakastunu kolmeen asiaan, mitkä määrittää mut ja sen, kuka olen. Veri virtas suonissa nii että kohis, rinnas oli lämmin tunne ja pää täynnä ruusuja. Tai yhen puun lehtiä tässä tapauksessa.
Kaikki muuttu ykskaks ku muistin - taas jälleen - ettei elämäl oo mitään annettavaa mulle. Mun usko ei riitä "parempaan huomiseen". Se on kyl tullu jo kaks kertaa, se parempi huominen, mut uskon et se jäiki sitte siihen.

Enemmän ku vihaan maailmaa, vihaan itteeni. Vihaan, koska en lähe ulos. Vihaan, koska ajattelen sitä joka päivä, koko päivän. Ja vihaan koska en tee asialle mitään. En pysty. Ihan ku tos meijän ulko-oven edes ois semmonen vitunmoinen muuri, minkä yli en vaa pääse. Uloslähtö on mulle nii tajuttoman iso asia, eikä kukaa oikee voi ymmärtää sitä. Se on aika mahotonta, ennen ku on mun kengissä käyny.

Mua pelottaa nii helvetisti. Pelottaa lähtee ulos ja pelottaa huominen. Oon päivä päivält vanhempi enkä kuitenkaa saa mitään aikaseks. Tai siis mitään mitä mun ikästen pitäis saada: koulu, ajokortti, ylipäänsä elämä.
Mua pelottaa, etten tuu terveeks. Ees vähän terveemmäks. Nii et pääsisin omenavarkaisii ja kalastamaa tai jotain mihin ansaitsen mahollisuuden. En haluu elää näin, enkä kuitenkaa haluu kuolla.

En saa mun päähäni mahtumaan, että miten muut ei pelkää?! Miten mä oon ainoo esimerkiks mun kaveripiirissä ketä pelkää näit juttuja mist saan paniikkikohtauksen. Tää on mulle normaalii, joten kaikki terveet on niitä outoja. Ylirohkeita. Tai mä vaan pelkuri.