Yritän aina kauheesti olla vihanen ihmisille, jos on syytä ja tarvis. Jos koen itteni loukatuks. Koitan ymmärtää että viha on myös hyvästä. Että mulla on lupa välillä vihata, vaikka rakastaisin jotain, ni se mun rakkaus ei katoa mihinkään vaikka olisinki vihanen. Kukaan ei kuole mun vihan tunteisiin.
Mul on siis vihan kanssa iso ongelma. Mua pelottaa olla vihanen ihmisille. En kestä sitä tunnetta, että joku niin rakas voi pistää niin vihaks, että voisin kirota sen helvettiin. En käsitä, miten kaks niin erilaista tunnetta voi kohdistua samaan ihmiseen. Mun veri kiehuu ja sydän hakkaa ittensä melkee rinnasta ulos. Mut yleensä mä vaa nielen sen. En enää kokonaan, niinku ennen. Mutta aina, vieläkin, alan epäilemään itteäni. Tuntuu, että kuitenki vaan liiottelen ja suurentelen asioita, joten koitan vaan unohtaa koko jutun. Aina on tunne, että oon väärässä kuitenkin. Että, ei mul oo mitään mistä loukkaantua. "Jos olisin erilainen, ei näin olis tapahtunut."
En siis aiheuta riitaa, enkä kenellekkään pahaa mieltä. Tai ehkä suojelen itseäni vielä pahemmalta mieleltä. Who knows?
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Olet tosi fiksu. Tarkoitan sitä todella, ja siksi olen varma, että pääset elämässäsi vielä pitkälle.
VastaaPoistaMoni vanhempi, ns. aikuinen, ei kykene analysoimaan itseään noin kuin sinä teet, tuskin ollenkaan. On kiva lukea tekstejäsi :-)