Hoksasin tänään facebookissa muitten päivityksistä, että jos oisin pystyny olemaan vielä lukiossa, jonka joskus alotin, mulla alkais huomenna ylppäreihin luku. Oon todella jäljessä mun ikäsistä. Aika lailla kaiken ikäsistä. Lukiota suoritettu 17 kurssia, vaikka mun ikäset oli jo viime vuonna ylioppilaita. Vähä tuli suru puseroon. Mul oli joskus niin paljon tavoitteita. Niin paljon kaikkee mitä halusin elämältä. Halusin benji- ja laskuvarjohyppyjä, halusin käydä lukion, periaatteessa mulla oli jonkinlainen elämänsuunta. Tiesin mitä halusin. Ainaki osan siitä.
Pienenä tietysti halusin prinsessaks, sen jälkeen laulajaks, sen jälkee parturi/kampaajaks jnejne. Nyt? Mun pää on menny niin sekasin, et en haluu enää mikskää. En ees prinsessaks. Ei oo kyse enää siitä mitä mä haluun, vaan siitä mihin mä pystyn. Ja mihin mä nyt sit pystyn? Mihin mä voin saada kotoa käsin paperit? Ja valmennuksen. En tiedä suostuuko kukaan tulee mua kotiin kädestä pitäen ohjeistamaan.
Ylioppilaaks mä vieläkin jokatapauksessa haikailen, oon tehny niin paljon henkisesti töitä niiden 17 kurssin eteen, etten haluis jättää kesken.
Ehkä joku päivä mä vielä pääsen opiskelemaan. Ehkä joku päivä mä tiedän, mitä teen elämälläni. Alotetaan siitä, että ehkä jonain päivänä mä kykenen tekemään edes jotain. :)
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Kohts sä tet jotain, jotain kivaa, mitä et vielä nyt uskalla edes ajatella. Etenet koko ajan, pienin askelin, välillä yksi eteen ja kaksi taakse, joskus taas kolme eteen ja yksi taakse. Niin se menee, tsemppiä vaan :-)
VastaaPoista