Tänään olin taas terapiassa. Itkin. Ja itkin lisää. Oon tosi huonolla tuulella. Tekee vaa mieli parkua silmät päästä.
Mut loppujen lopuks oon niin väsyny et en jaksa itkeä enää. Ja mitä se auttais. Ei kukaa mua pelasta. Mun terapeuttiki vaa hymyilee aina. Se ei sano mitään lohduttavaa. Se ei saa mua uskomaan itteeni. Siihen, ettei mitään pahaa tapahdu. Ei kukaan saa.
Oon jotenki tosi... yksin. Kaikki koittaa kauheesti tai vähemmän kauheesti, mut ei kukaa ymmärrä, enkä mä sitä ootakkaan. Kaikki puhuu mulle mitä kivaa tehää sitte ku oon terve. Kukaa ei ymmärrä miten paljon se sattuu. Mun päässä en koskaa oo tulossa enää terveeks. Yritän silti vaa hymyillä ja sanoo "joo, niin me tehään". Loppujen lopuks suunnittelen mun kavereitten kaa kaikkee innoissani, mut sit hetken päästä muhun iskee ku salama kirkkaalta taivaalta, et en ookkaa terve. Jatkan hymyilyä. Miten näin pääs käymää?
En haluu puhuu terveeks tulemisesta. En siitä mitä teen kun oon terve. Koska yksinkertasesti oon sitä mieltä, että terveeks tulo on mahotonta. En ymmärrä miten tää vois lähtee pois. Miten joku päivä en enää pelkäiskää vaa kirmaisin iloisena laitumilla laulamassa.
Mul on nyt siis tosi vahvasti semmonen tunne etten tuu terveeks. Etten koskaa enää pääse kunnolla ulos. Vaik just tulinki Alepasta, ni so what? Ei se merkkaa mitään. Ei yhtään mitään. Kotiin mä kuitenki aina palaan heti ku mahollista. Ja nyt on sellanen tunne, etten tuu pääsemää tota Alepaa kauemmaks. Ja vaik pääsisin, ni se ois väkisin. Ei niin, että haluisin mennä. Ei niin että mul ois kivaa. Vaan koska on pakko. Koska joku käskee. Mut en haluu niin. Se on kauheeta. Haluun ulos niin, etten pelkää. Et voin olla rauhassa.
Jotenki oon nyt viime päivät ollu ilonen ja hyväntuulinen ja aikaansaava, mut nyt se kaikki alkaa katoo taas.
Oon vaarallisen lähellä mun angstimaailman reunaa, ja kohta tipun sen syövereihin. Ei nyt... Ei nyt ku on kaikkee kivaa tulossa. Tipaton ja tauko poikaystävän kanssa loppumassa.
Toivottavasti tää johtuu mun lääkityksen muuttumisesta.
I wonder what my world could be
Without the things that make me, me
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Hei, se on tosi suuri asia että oot päässyt sinne Alepaan asti! Mulla itselläni on ollut sosiaalinen pelko ja tiedän mitä helvettiä se on. Kärsin siitä noin kaksi vuotta, jonka aikana pelkäsin mm. julkisia kulkuvälineitä, kauppoja, ihmisvilinää, ja kaikkea sellaista. Yhdessä vaiheessa en päässyt kouluunkaan menemään kun olin koko ajan jonkun paskahalvauksen partaalla.
VastaaPoistaKyllä sä pääset tuosta ongelmasta ja muistakin vielä eroon! Valitettavasti mulla ei ole antaa mitään helppoa neuvoa, vaan ainoa mikä mua auttoi oli jokapäiväinen ulos meneminen. Aluks oli vaikeeta ja välillä kävin vaan roskat viemässä ja siinä oli mun ulkoilu. Mutta sekin auttoi. Lopulta kun olin uskaltanut olla ulkona enemmän ja enemmän ja pitempiä aikoja ja matkoja, aloin tajuta että mitään pahaa ei tapahdukaan. Siitä se parantuminen lähti... säännöllisestä ulkoilusta ja päätöksestä parantua.
Sä oot jo hyvässä alussa. Usko pois. :)
En oo uskonu tohon jokapäiväseen ulosmenemiseen yhtään. Nyt alan vähän uskoa siihen. Jos se on toiminu jollain muullaki, ni miks ei mulla? Se on vaa niin pelottavaa, että on tosi vaikeeta saada itteensä liikkeelle!
PoistaKiitos sulle. Koitan pitää tän, että jokapäivänen liikkuminen autto sua, mun mielessä. Ehkä mun usko kasvaa.
Pitäis vaa vielä ymmärtää että pikkuhiljaa hyvä tulee :)
Hyvä! Ei syytä lähteä hosumaan tässä asiassa, kaikki aikanaan ja oman jaksamisen mukaan.
PoistaTosi rohkeeta kertoa täällä kaikille muille miltä susta tuntuu ja miten voit! Kannattaa olla ylpeä itsestään! Usko vaan ittees! :) Tee vaikka tavoitelista joka viikolla missä sun pitää käydä ja toteuta se! Tsemppiä sulle!<3 Ja ihana oli kuulla että tykkäät mun blogista! <3
VastaaPoistaHei toihan on tosi hyvä idea! :)
PoistaKiitos kauheesti! ♥
AlepasTAivallaTiETÄämmälLEivoskahville (vaikkapa)... Ja silleen!
VastaaPoista