En siis uskalla tehä asialle yhtää mitään. En vaa saa itteeni liikkeelle. En uskalla mennä ulos. Sitä on varmaa vaikee ymmärtää, mut ei oo montaa asiaa mitä pelkään yhtä paljon ku ulos lähtöö. Nytkää en pääse ulos mun rakastamaan lumisateesee.
Oon kuitenki iha perusilonen. Tai no, niin ilonen ku täs tilantees voi olla - myös lääkkeitten avulla. Mut en esimerkiks itke aamusta iltaa. En oikeestaa oo jaksanu itkee nyt vähää aikaa. Että kyllä mä pääsen viel sängystä ulos joka aamu, mut kuitenkin - kuitenkin - haluun jotain muuta mun päiviltä ku koneella istumista.
Kylhän mä oon mun poikaystävällä ja kavereillaki sillon tällön, mut... Ei se oo sama. Haluun ulos. Omin avuin. Ilman kyytejä, haluisin vaa kävellä lumi- tai vesisateessa. Haluisin liukastella tuolla ulkona, kastuu litimäräks ja kirota märkiä villasukkia. Haluisin tarpeen käyttää villasukkia! Oisin pienestä onnellinen.
En usko et täst voi parantuu. Et mistää mun jutuist voi parantuu. Ei paniikkikohtauksist, ei masennuksest, ei mistään. Näist on tullu mulle nii vahvasti "tapoja", enkä tiiä uskallanko rikkoo niitä. Uskallanko liikkuu ulos mun "mukavuusalueelta". Haha, mukavuutta tosiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ps. rakastan kommentteja :)