Ystävä

Mul on yks tosi hyvä ystävä. Tutustuin siihe yhellä sairaalaosastolla ja ihastuin heti. Mun sydän kuitenki särky, ku sain tietää että tää poika oli homo.

Mul oli tosi hauskaa sen kaa, ja heti ku uskaltauduin tutustuu siihe, oltii aina yhessä. Se kävi mun kanssa myös samaa sairaalakoulua, sillä ku oli myös "vähä" vaikeeta elämänsä kanssa. On vieläki. 

Jossain vaihees kuitenki tää mun ystävä kotiutettiin, ja jäin yksin.

Sitte mulla tuli eteen osaston vaihto, ja vähän mun jälkeen tää samainen ystävä tuli perässä.

Oltii taas ku paita ja peppu, kunnes kotiuduttiin molemmat.

Nyt en ollu nähny tätä mun ystävää pariin vuoteen, eikä pahemmin oltu yhteyksissä ja mul oli sitä kauhee ikävä. Viimeaikoina kuitenki ollaan puhuttu paljon facebookissa ja nähtyki kerran! Mua jännitti kauheesti, mutta oli taas kivaa. Niinku aina tän pojan kans. Sil on ihmeelline huumorintaju, ja nii hauskoja juttuja et oksat pois :D

Ois tarkotus nähä sitä vähä useemmin, mut sitä vähä vaikeuttaa meijän kummanki elämäntilanteet.

On tässä elämässä näköjää jotain hyvääki, varsinki jos tälläsiä helmiä löytyy.

Ihan vaan by the way.

Odottavan aika on pitkä, vai miten se oli

Tosiaan, nyt on tässä pari päivää menny uuden jälkijoululahjapelin kimpussa :)

Eilen lähdin poikaystävälle käymään, ja tällä hetkellä datailen kotosalla ja laskeskelen tunteja uuteenvuoteen... ja tipattomaan mikä tulee melkee siinä samalla. Darraruoatki on ostettu valmiiks ettei tarvii iha zombiena lähtee kauppoihin... :D
Ja tietysti skumpat ja raketitki löytyy.

weheartit.com

En millää jaksais oottaa huomisee, tulossa kiva päivä!

HYVÄÄ UUTTAVUOTTA KAIKILLE!

Hurrah!

Minä täällä taas tanssahtelen - näppäimillä - onnesta soikeena.

 http://weheartit.com/

Äitin kanssa puhuttii eilen että saattaisin saada oman pienen pienen kärpäsen paskan kokosen lanttulaatikon tänää, se kun loppu kesken. Tultii kuitenki siihen tuloksee, että ehkä se mun suuresti rakastama joulu meni jo. Meillä kuitenki on vielä vähä jouluruoan rippeitä, joten niitä saan vielä tänää. Omnomnom.
Kummastuneena oon pistäny merkille, että kaikilla muilla alkaa tulla jo korvista tämä ihanainen jouluruoka. Ei mulla vaan vielä. Mä oon kuitenki oottanu sen vuoden verran, et pääsen sitä ahmimaan niin että napa ratkee sivistyneesti maistelemaan. :)

Saan myös luultavasti tänää ostettuu uudeksvuodeks pienen köyhän rakettipaketin :D Ja SAATAN saada yhen kivan pelin jälkijoululahjaks.

Tästä on muutenki tulossa hyvä päivä. Nään parasta ystävääni hieman alkoholipitoisissa tunnelmissa.

Se tulee tänne meille parin siiderin saattelemana pölpöttämään elämän ihmeellisyyksistä.

Hip hip....

....hurrah!

Very raskas day

Jouluruuan syönnin ym mässäilyn lisäks oon vaa dataillu makuuasennossa koko päivän, kuten aamulla lupasin itelleni. Ja juonu teetä kädet kylmästä kohmeisena. Mulla on kylmä, ihan ku ois etelänavalla pingviinien tai jääkarhujen tai minkä lie seurassa. Lähes. Ulkonaki on ollu sellanen myrsky, että ihme ku ei oo katto lähteny lentoo ja puut tullu seinistä läpi.

Nyt mulla alkaa jo silmät vähä mennä kieroo tästä näytön tuijottamisesta. Valitettavasti. Emmä kyllä enää tähä aikaa jaksa mitää muutakaa tekemistä keksiä, joten dataus jatkuu vaikka väkisin :)

                                                http://weheartit.com/

PS. Silmät kierossa ja sormet kohmeessa en nyt ala mahdollisia kirjotusvirheitä korjailemaan. Kannattais ehkä lopettaa tää mun "pikakirjotuski" ku kuitenkaa näihi oikeisii näppäimii osu :D Eikä tää muutenkaa nii pikasta oo.

Laatuaikaa

Eile illalla lähin tohon suht naapuriin mun parhaan kaverin luokse maistelemaan vähä viinaa vinkkua. Oli ihan mukavaa, puheltii ja pelailtii. Mä ehdotin karaokee, mutta koska kaveri ei haluu häätöö mun sulosointujen tähden, ni jätettii se vaa ideaks. Siellä oli sen kissa, joka nyt noin 9 vuotiaana vihdoinki anto mulle hyväksynnän eikä ollu koko iltaa piilossa.

Me tehää aika harvoin nykyää tälläsii kahestaa oloja (mä ja ystäväni, ei mä ja kissa), koska en liiku ulkona. Yleensä me mennää mun poikaystävälle ryyppäämää ja ollaa siellä porukalla. Kyl me nyt pari kertaa ollaa menty salatuopeille kahestaa (tajusin just, että musta saa aika juopon vaikutelman, mikä ei siis pidä paikkaansa ollenkaan, ja päätin todistaa sen teille pitämällä tipattoman tammikuun, hip hei hurraa). Laatuaikaa.

Nukuin viime yön tosi huonosti ja aamulla parahdin jostain peiton ja tyynyjen keskeltä, ku meijän kissapeto täräytti kyntensä mun varpaaseen. Tiiä mitä ihmettä se näkee mun pottuvarpaassa aina aamutuimaan. Ainaki mulla on erittäin tehokas ja kipeää tekevä herätyskello, jonka avulla varmasti ponkasis itse kukin salamana pystyyn kirkumisen saattelemana.

Tänää oiski sitte tarkotus olla vaa kotona, facebookkailla ja lukee tuhat ja yks postausta yhestä uudesta blogilöydöstäni - varmaanki päädyn käyttämää kaiken mun ylimääräsen vapaa-ajan (lue= koko päivän) tähän bloggerissa hillumiseen. Ja tietysti syön itteni ähkyks jouluruokaa (<3) nyt kolmatta päivää putkeen. Noms noms.

Happy?

En jotenki anna itteni olla onnellinen.

Eilen, ku siis olin onnellinen, mun pakko-oireinen häiriö otti vallan. Sain kauheesti pakkoajatuksii. Eikä ne menny pois. Mitenkää. Hakkaisin päätä seinää, jos ois ees pieni mahollisuus et se auttais.

Paska juttu niis ajatuksis on no a) että niit ylipäänsä tulee, mut sit viel se et niit ei saa pois päästä kirveelläkää. Tai no ehkä just kirveellä, mut päänhakkuuseen en oo ryhtymässä.

Masennushan tästä kasvaa.

Joulu tuli, ja joulu meni

Joulu meni ihan odotusten mukasesti. Kotosalla vaan perheen ja joulukinkun kans. Lahjoja ei pahemmin tullu niiku edellisessä tekstissä ennustin. Sain mä hajuveden, tossut ja rahaa, ja sen ennenaikasen viinipullon :) Parhaalta ystävältäni sain hopeeketjun ku oon sille inissy että sellasta ei löydy ainuttakaan. Ja oon sentää nainen. Ainaki naisen alku jos ei muuta.

Kinkku käväs kolme kertaa uunissa sen raakuuden takia, lopputulos oli kyllä sitte jo kypsä ja hyvä. Söinki aika rutkasti. Napa halkee ja oon ihan ähky. En syö varmaa vuotee, jos ei huomista lisämässäilyä lasketa.

Loppuilasta siirryttiin ruoasta ja tortuista sivistyneeseen (huom. sivistyneeseen) glögin ja viininjuontiin. Mun paraskaveriki tuli illemmalla käymään glögillä ja tuomassa lahjan.

Ihan mukava joulu oli, vaikka melkeen keskiyöllä vähä ärsyttääki mun päänsisäisen soittimen biisivalinta - nimeltään Sika.

"Sika - kun sitä suolataan. Sika - yhdessä kuolataan..."

Nyt se on sitte ohi, päivä jota oon koko vuoden odottanu. Itku ja surku. Ens vuonna uudestaan.

It's Christmas time

Finally! Suuri odotukseni vihdoinki palkittiin: joulu tuli!!

Oon kuulemma samanlainen "touho" joka vuos joulunaikaan. Joulumieltä löytyy. Valkosta joulua mä kyllä toivoin, mut en anna ton sateisen sään latistaa mun tunnelmia.
Joulun kunniaks darraki jäi tulematta, vaikka eilen viiniä vähän joinki. Sivistyneesti koitin siemailla, mut eihän siitä mitää tullu :)
Jouluaaton toivotuksilla pommitin kavereita jo 00.00, kun hyperinnoissani olin kelloa vahdannu vikan tunnin ennen jouluaattoa.

Mun aamu alko kello 10.00, teellä ja joululauluilla. Klo 15 aikoihin alkaa vieraat (iskä, veli ja sen tyttöystävä) saapua tänne mun äidin kämpille. Lahjoja ei kuulemma pahemmin tuu, saa nähä tuleeko yhtään. Äitiltä sain jo sen mun eilisen viinipullon. En pahemmin viineistä tykkää, mutta se on kyllä ku linnunmaitoo :D

Kinkku on vielä uunissa ja kohta paketoimaan lahjoja ja paistamaan torttuja! ---->

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Näin tänään

Tänää kukonlaulun aikaa (ei nyt ihan) raahauduin hampaat irvissä kuukausittaiselle lääkärikäynille. Viime kerralla täytin kaiken näkösiä lappusia skitsofreeniaa, masennusta yms koskien. Tänää sitte oli vuorossa 75 minuuttia kestävä keskustelu mun vastauksista. Hyi.

Mulla nyt siis on kaksisuuntanen mielialahäiriö psykoosin oireilla höystettynä. Tai jotain vastaavaa. En tosiaan oo nyt varma muusta ku, että kaiken näköstä löytyy :D Jippii, what a wonderful life.

Tänää lähenki sitte kaiken tän kunniaks viettämää kavereitten kanssa esijoulua (viinaa + minä joulutunnelmissa) poikaystäväni luokse. Tarkotus ois myös nähä mun tosi hyvä ystävä, jota en oo nähny ainakaa kahteen vuoteen. ♥

I can't wait :)

JOULU TULEE! ♥

Niinku otsikosta voi vähän päätellä: mä rakastan joulua. Se on mun lempijuhla, voittaa juhannukset ja synttärit yms. hands down. Ootan jouluu 363 päivää vuodessa, ne pois jäävät 2 päivää sulattelen jouluruokaa. En tiiä mikä siin joulussa on nii semmosta et meen joulun aikaa ihan hulluks ja kaikki mun kaverit onki kuullu jo mun suusta "JJJOULU TULEE".

En yksinkertasesti jaksa oottaa joululauluja ja torttuja ja jouluruokaa. Kaiken kruunais jos lunta tulis jouluna. Tai ois ees valmiiks valkosta.

Ennen oli lahjat se odotetuin juttu, mutta ei enää. Nyt vaa haluun olla perheen kans ja syödä hyvää ruokaa (ja tanssii ja laulaa onnesta :D)

Hyvää joulunodotusta kaikille!

google.fi

Baareissa, taas?

"Pikkujoulut Part 2" onnistu myös :D Paikalla oli sama porukka ku part ykkösissä + pari muuta kummajaista :3
Mulla oli tosi kivaa, toivottavasti oli jollain muullaki, etten ihan yksin hehkuta. Käytiin myös baarissa, minne munki oli suht helppo lähtee. A) Koska olin valmiiks ihan tiutiu ja B) olin käyny siellä aikasemminki näitten mun paniikkitäyteisten (oikeinkirjotus?) hetkieni keskellä.

Jotenki musta alkaa vaikuttamaan siltä, että paikat joihin jotenki selviin oon pääsääntösesti baareja, koska kerron taas Teille miten selvisin poikaystäväni yhden lähiöbaarin pikkujouluihin. Muahan eka lahjottiin vähän käymään yhellä läheisellä ärrällä, mutta siitä sitte parhaan ystäväni kanssa innostuttiin käymään yhen kaupan ulko-ovilla (SAAVUTUS!) ja siinä oliki sitte se baari ihan holleilla, ni mikä ettei, ku sinne asti olin jo uskaltautunu. Baarissa siis tosiaan oli pikkujoulut ja oli boolia ja kinkkua tarjolla. Kinkkuu en koskenu, koska ruoka aiheuttaa mulle suuren suuren paniikin, mutta boolia sitte senki edestä. Kuulemma mentii takasin mun poikaystävän kämpille ihan kekkulissa, ku kauhee kikatus ja "shhh, ollaa iha hiljaa" kuulu :)
Laatuaikaa bestiksen kans, meillä oliki tosi kivaa ja saatii olla iha rauhassa kahestaa (+ niitten kaikkien muiden 70 baarissa istuvien kanssa).

Tänää faija kinu mut mukaa sen kaa paperikauppaa, se ku koittaa nii kauheesti kuntouttaa ja ulkoiluttaa mua. Sain ihanan kalenterin vuodelle 2012 palkaksi kärsimyksistäni.  Enkä jaksais oottaa joulukuun 19. päivää, jolloin pääsen siihen tuhrailemaan :)
Oon nyt erittäin happy.

Pikkujoulut

Pikkujoulut oli total success! Oli joulukoristeita ja torttuja yms. Pelailtii juomapelejä ja laulettii karaokee. Oli tosi hauskaa (ainaki mulla) ja aamulla olo oli sen mukanen.

Oli itseasias niin kivaa et päätettii parhaan ystäväni kans järjestää Pikkujoulut part 2. Saa ainaki hyvän tekosyyn ryypätä. Sitä siis odotellessa..

Uus suunta

Mul on tullu ihan ihme pelkoja lisää, joita en just nyt tässä ala listaamaan, mutta yks mieleenpainuvimmist ois se, että oon alkanu pelkämään että kävelen unissani ja vaik puukotan jonkun. Ihan tiedoks kaikille etten oo koskaan kävelly unissani ja pelkään teräaseita :o

Asiasta kukkaruukkuun: mun harjotusreittien suunta on aina ollu itään päin, mutta nyt sitte otin ja muutin suuntaa mihin nenä osottaa. Alotin kävelyharjotuksia myös pohjoseen ja länteen. Pohjonen on kaikist pelottavin; siel on eniten elämää ja vilskettä, koska se suunta vie keskustaan. Jokatapauksessa jännityksessä odottelen sitä päivää jollon pääsen tän pohjoseen osottavan tien päähän. Vinguttamaan visaa. Paljon. :)

Luin vanhoja juttuja ja silmään pisti aika paljon angstia, joten nyt mun ilosiin viikonlopun suunnitelmiin: tiedossa ois pikkujoulut. Luvassa siis paljon paniikkia mut on se joululaulujen ja glögin arvosta!

kotiliesi.fi

Mul onki tosi ilonen olo vaihteeks. On se kumma miten tsemppauksien saanti piristää ja saa hyvän tuuliseks :-)

Mun parasystävä on kyllä suuressa monisanaisuudessaan maailman paras siinä. Erehdyin ulisemaan "haluun olla terve" (ei viisasta) ja vastaukseks sain "No ole" :)
Ennen aattelin et "en voi tulla terveeks", mut nyt mul ei oo päässä tilaa sellasille ajatuksille ku mielessä on vaa se miten kovasti haluun ja AION tulla terveeks. PISTE.

Liikaa aikaa?

Ennen itkin sitä, miten lyhyt elämä on. Miten tää aika minkä saa elää ei riitä mihinkää.
Oisinpa sillon tienny et joskus olo tulee olemaan iha vastakkaiseen suuntaan, ja itken sitä, miten monta vuotta mun pitää vielä hillua täällä telluksen päällä.
Aatelkaa nyt, oon 20 kohta ja viel ois sellaset 60 vuotta edessä. Kauhee ajatus.
Kylhän ois kiva elää, ja ois kiva ku elämä ois ihanaa. Ois itseasias kiva jos ois ees elämä. Mut tää ei kyl oo mitää elämää. Tätä ei lasketa. Ja meinaan kuolla pelkkää ajatuksee et ois viel liikaa vuosia ennen ku pääsis rauhallisesti pois tält pallon päältä.

Tää ei ees oo se paikka mis haluun elää. Mut mul ei oikee oo vaihtoehtoja. Se paikka mis haluisin olla ei taida olla olemas muualla ku mielikuvituksessa.

Damnetidamndamn

Olin perjantaina pitkäst aikaa baarissa. Tollasessa lähipubissa hyvässä seurassa. Taisin kyl selvitä sinne vaa sen takii et olin muutenki aika jurrissa, jollon pelkään ja panikoin vähemmän ku normaalisti. Aamulla onki sitte eri stoori. Oon nii paniikis koko ajan et just ja just selviin ees ulos röökille.


Meijän auto on hajonnu. Kiitän Luojaa etten ollu kyydissä sillon, oisin kuollu paniikkiin. Nyt sitte liikun terapiaan vuokra-autolla, ku ei uskalla julkisilla mennä. Oon tossa vartin päästä lähössä poikaystävällekki käymää. Tai no, oon siellä tiistaihin asti, jollon iskä tulee hakemaan mut terapiaan.

Aateltii katella jotain sarjaa ja herkutella :)

Ps. Mun elämäntehtävä on ny tulla terveeks. Oon koittanu liikkuu ulkona päivittäin ees vähän. Vaik vaa kiertää talon. Vaik oon mennykki eteenpäi ni jotenki tuntuu, et ois mahotont parantuu.

Otsikoton

Tulin just kuukausittaiselta lääkärikäynniltä. Mun lääkäri oli vaihtunu, parempaa vai huonompaa suuntaa: hard to say. Lääkketki meni vaihtoo. Sain jotain pillereitä mitä otetaan aina ku on paniikkikohtaus tulossa. Masennus ja pakko-oirelääkkeille ei tehty mitään. Tai emmä kyllä pahemmin ymmärrä näit juttuja. :D
Meni myös lähete labroihin ja sydänfilmiin. Tiiä sitte millon niihinki pääsee. Hankalaa mennä lääkärii jos ei uskalla lähtee ovest ulos kunnolla. Sovittii et noin 3 viikon päästä viimeistää, eli mul on siihen asti aikaa harjotella ulkona oloo. Alkaa ahistaa pelkkä ajatuski.
Onhan ulkon ihanaa, mun ainoo haaveki on vaa päästä ulos, mut on siel myös aika saatanan kauheeta. Mähän oon siel ku paskahalvauksen saanu paniikkikohtauksieni kans.

Vaik oonki nyt selvinny muutaman kerran ulos ja pysyny hengissä, ni oon silti varma, etten koskaa tästä parane. Ei nää muutkaa diagnoosit mitää herkkua oo, mut kyl mä masennuksen ja pakko-oireiden kans selviin. Toisin ku nää paniikkikohtaukset vie mult melkee hengen. Tai ainaki tuntuu siltä.

Getting my life back together

En ookkaa kirjotellu vähään aikaan, on ollu vähän panikoimista käynnissä:
                                                                                                                                                                                                         google.fi
Ihme on tapahtunut: menin tulta päin, hakkasin sitä harmaata kivee minkä läpi pitäis päästä yms.
Mä olin ulkona! 
Lyhyesti, mutta kuitenki. Kaiken ulkona olon tein kyllä faijan kans, mut halkeen ylpeydestä ja ilosta.
Oon kiertäny taloa, kävelly ihan kunnon lenkin 2 kertaa, käyny viereisessä kaupassa, kävelly mun parhaan kaverin luokse (minne ei tosin oo mikää hirvee matka, muutama 100 metri :D) ja käyttäny koiran ulkona.
Meinasin joka kerta saada paniikkikohtauksen, mut päätin todistaa ittelleni et pystyn meenee eteenpäin. Enkä kuollu, vaik luulin niin.

Ulkon on ihan sika ihanaa. Herratsiisus mitä kaikkee oon missanu. Olin iha onnest soikeena ku ulkona sato ja sain kastuu ihan litimäräks :)

Life is smiling(ish).                                         

Vuosihoroskooppi

                                                                                                                                    google.fi

Kaksosille kaiken kaikkiaan vuosi 2011 merkitsee elämän rauhoittumista ja aloilleen asettumista monen muutosvuoden jälkeen. Käytännössä se tarkoittanee sitä että elämäsi on löytämässä uutta pysyvää pohjaa. Voitkin alkaa suunnitelemaan ja rakentamaan asiotasi hyvin realistisin perustein. Ennen juhannusta syntyneille kaksosille vuoden alku voi tuottaa tullessaan vielä jonkin suunnan muutoksen, mutta jo helmikuusta eteenpäin pääset helpoimpiin virtauksiin ja kaikki kaksoset kokevat kevään hyvinkin edistävänä ajanjaksona. Uusia mahdollisuuksia toteuttaa itseäsi on tarjolla ja koet asioissasi vauhdittumisia. Keskikesä on tänä vuonna romantiikan aikaa ja ihmissuhteissasi on etenemistä ja hyvää tekevää yhteisyyttä. Sosiaalisuutesi on myös huipussaan ja yhteistyö tuottaa tuloksia. Realistinen asenteesi auttaa sinua nyt rakentamaan ihmissuhteesi tukevalle pohjalle. Syksysi kulkee suunnitelmiesi mukaisesti ja pystyt rauhallisin mielin luottamaan jatkuvuuteen ja pysyvyyteen. Elämän normaalius on tänä vuonna tervetullutta, sillä aikaisemmat vuotesi muutoksineen ja levottomuuksinenn ovat saaneet sinut epäilemään josko koko elämäsi olisi muuttunut lopullisesti yhdeksi hullunmyllyksi. Se on ollut voimakasta itsesi etsimisen aikaa ja nyt kykenet ottamaan luovia voimavarojasi hyödylliseen käyttöön ja saamaan jälkeä ryhtymisistäsi.
www.rajatieto.org

"Elämäsi on löytämässä uutta pysyvää pohjaa."

Happy days

Positiivista tässä päivässä on, että se lääkäri onki vast huomenna. Mikää ei voi pilata tätä ihanaa oloa, ku saan vaa olla kotona ilman paniikkia... Paitsi ehkä se että nyt oon sitte tullu kipeeks. Kotona on 100 astetta lämmintä ja oon silti jäässä ku... erm, jääpalikka. Olo on sellanen ku muumeilla talviunien aikaan, haluisin vaa nukkuu pois tän kipeyden. Sen siitä kai saa ku käy varvastossut jalassa röökillä keskitalvella. No, melkeen keskitalvella.

Muutenki on aika paska fiilis. Mun elämä ei suju, eikä taida tulla sujumaan. Jos oon saanu paniikkikohtauksia nyt n. 5 vuoden ajan, ni miten tää muka vois mennä vaan pois? Miten voisin koskaa vaa unohtaa saada paniikkikohtauksen? En ymmärrä. Se on kaiken järjen vastasta, ainaki mun oman.
Mul on niin tylsää kotona. Rakastan tota sateista harmaata säätä mikä tuol ulkona on. Se sopii mun ainaisee fiilikseen. Harmaat päivät, harmaa mieli. Haluisin vaa lähtee ulos vaikka tanssimaa vesisateeseen. Se on joku mun päähaave täl hetkellä. Ei oo mitään tulevaisuuden suunnitelmia, eikä mitään muutakaa. Oon vaa himo ja halu päästä ulos.

 Happy days!

Kauneus ja terveys :D

Mul on aina ollu kauhee himo kynsien järsimiseen. Olin vihdoin onnistunu suht aikalailla melkein lopettamaan, kunnes pyörsin pyhät päätökseni ja näykkäsin palan. Siinä sitte meni koko kynsi. Nyt on siis enää 9 kasvatettua kynttä :D Ongelmana on keskisormien kynnet, toista puren ja toista tekis kauheesti mieli vähän, ihan vähän vaan näykkästä. Ehkä mä en kuitenkaa. Ällöttävän näköstäki ku ihmisellä on sormet suussa, vauvoillahan ne on, enkä mä ny mikää taapero enää kuiteskaa oo. Joten jätetään sormien imeskelemiset niille. Ainaki koitetaan.
Alotin myös terveellisemmän elämän, ei kai vitamiineist voi haittaakaa olla?                  

Tänää oli huono päivä, harjotuksen merkeissä onnistuin vähä niiku välttelemään paniikkikohtausta, kunnes sitte tuli lähtö terapiaan. Sillonhan se iski, enkä sitte päässy terapiaan istumaan tuppisuuna, mitä oon harrastanu nyt pari viikkoa. Emmä ois sinne kyllä halunnukkaa lähtee, mutta pakon edessä yritän aina sinne jaksaa mennä.

Huomenna pitäis mennä lääkäriin puhumaan mun lääkityksistä sun muista paniikki- ja OCDasioista.
Malttaisin odottaa vaikka maailman ääriin, mieluusti.

                                                                                                                                   
                                                           google.fi

Henkinen kankkunen

Mul on ihan kauhee olo, vähä niiku henkinen kankkunen.

Oon ollu koko päivän tosi huonol tuulel, ja tänää tajusin et oon yleensä joka terapiapäivänä ku perseesee ammuttu karhu. "Pohdittiin" tätä mun sisäistä pyörremyrskyä tänää terapeutin kans ja se tulos mihin päädyin on yksinkertasuudessaan se, että mua kyrpii koko hoito.
Ikävää olla näin helvetin kärttynen. Oon myös masentunu, mikä ei oo hyvä yhdistelmä. Jotenki angstaan tätä "mun elämäst ei tuu yhtään mitään" -tunnetta. Sitä tunnetta mikä tulee ku tajuu, ettei elämäl oo mitään annettavaa?
Tai jotain.


Well tomorrow's a better day... NOT. Mulhan on taas terapiaa.

Päivitystä päivistäni

Tässä tulis vähän päivitystä mun päivistä:

Eli, mul on ollu vähä vaikeeta. En oo uskaltanu liikkuu ulkona, ja aina ku oon ollu poikaystävällä (jonne siis oon menny iskän kyydillä, bussit on impossible mission), siel ei oo saanu olla muita ihmisii, mun paniikin takii.

Jokatapaukses, viime perjantaina uskaltauduin sitte olemaan ihmisten kans mun poikaystävän luona. Siel oli kalustoon kuuluvien lisäks kolme ihmistä. Ja selvisin. Jäin myös yöks mikä on ollu vaikeeta. Lauantaina kuitenki sitte karkasin äitin luokse (faijan kyydillä taas) kovan paniikkitunteen takia.

Oon myös harjotellu vähän ulkona liikkumista. Uskalsin kiertää meijän talon. Kuulostaa tosi vähältä mut mulle sen yrittäminen tuntu maailmanlopult. Kaikkialt pisteli, heikotti yms. Mut onnistuin.
Mun usko tulevaan alkaa taas nousta. Toivottavasti ei turhaan.

Dreamless

Voidoinkin uhkailuni Nukkumattia kohtaan toimi, se kyllä taitaa vähän osottaa mieltään "sitä saa mitä tilaa" -tyyliin liian isoilla unihiekka-annoksilla. Ainaki siitä päätellen että nyt sain nukuttua 11 tuntia, mutta oisin voinu nukkuu vielä toiset samanlaiset päälle.

Eilen oli ihan törkeen masispäivä. Pillitin terapiassa n. 40 minuuttia ja teki vielä sen jälkeenki mieli tiputella kyyneleitä. Muhun iski ku salama kirkkaalta taivaalta, etten toivo elämältä mitään. Ei oo unelmia eikä haaveita. Ennen oli ammattitoiveet ja kaiken näköstä mitä halusin tehä mun elämällä, mut nyt... Nada.
Lähin terapiasta ihan vitun ärtyneenä ja maailmaa vihaavana, ja koitin vihjailla iskälle et se vois tänää unohtaa hakee mut terapiaa. Ei se sitä tahallaa suostu tekee, mut nyt toivon et sille tulee taas joku hetkellinen mielenhäiriö.

Hölynpölyä

Ei vitsi taasko mun pitäis siivota vaik justhan mä 879 vuotta sitte siivosin! Mun tuolin selkänojoast on tullu mun välivaatekaappi, ja mua alkaa ärsyttää pikku hiljaa ku kuteet tippuu koko aika niskaa. Löydän joka välis törkeesti tavaraa, ja se siivoominenhan menee siihen et jään tutkiskelee kaikennäkösiä turhia aarteita mitä löydän ja päädyn sotkemaa vaa enemmän. Jonki aikaa sitte löysin Pokemon leluja. Voi härrekuud.

Eilinen terapiaan lähtö ei oikee sujunu. Mä kyl aattelin että "perkele minähän menen, koita vaa pelotella", mut iskä kuskina unohti jotain kriittistä, nimittäin hakee mut :D Sil oli joku aivojentoimintahäiriö, ku se oli nii tohkeissaa viemäs mua terapiaa, et ei huomannu et jotain puuttu. Tää oli taas jotain just niin mun isämäistä. Noh, tänää uus yritys.

Äiti sano eilen että ei vois uskoo koskaa että mulle tulis dementia, ku mul on nii hyvä muisti. Se ei ihan honannu sitä että muistan esim. lukuaineist kaiken mikä mua kiinnostaa, mut oikeesta elämästä en sitte mitään muistakaan. Oikeesti, aikuisten oikeesti, mul on kultakalan muisti. En muista ikinä mitä on tapahtunu, vaikka oisin ollu ihan selvä. Varhaisdementiaa pukkaa.

Paniikin pyörteissä

Tänää on aika huono päivä, oon paniikin pyörteissä.

Kelaan koko aika kuinka paha tän päiväsest matkast terapiaa voi tulla. Nään oikee filminä mun päässä miten saan paniikkikohtauksen ja miten kauheet se on. Ja miten mä itken ja tärisen ja silmät meinaa tippuu päästä yms. Haluisin vaa lintsata terapiast, ni ei tarttis lähtee ulos. En kyl ees oo varma et uskallanko ylipäänsä lähtee, mul on nii vahvasti semmonen paniikkikohtaustunne päällä.

Mul on myös kauhee nälkä mut en uskalla syödä: mul on jotenki semmonen tunne et jos syön ni saan varmemmin paniikkikohtauksen. En uskalla oikee ees juoda mitää. Tiiä mistä johtuu. 

Katoin eilen tarotkortteja - tykkään kaikist tollasist jutuist, horoskoopeist, astrologiast yms. - ja niis nyt sitte sanottii et mul on suruaika päällä, mut se unohtuu ja puhkeen kukkaa ja löydän itteni jos meen tulta päi ja blaablaa. Tai näin mä ymmärsin :D En oo enne ees vilkassu niitten korttien suuntaa, mut nyt oli vaa jotenki sellanen tunne et "joku sais nyt ennustaa mulle jotain hyvää".

Saa nähä miten tän mun "itseni löytämisen" kans käy. Mä veikkaan et huonosti, ku sen tulta päin menemisen sijast joku vois mun puolest vaa tuoda mulle sammutustarvikkeet.

Päihteiden yö

Taiteiden yönä oli tarkotus taiteilla jäätelöö ja karaokee parhaan kaverin luona. Bestiksen naapurien korvat kiittää, ku en selvinny sinne. Päädyttiinki siis pienellä porukalla sanataiteilemaan aliasjuomapelin merkeissä mun poikaystävän luokse. Illan suurin tavote, kamalaan känniin pääsy, saavutettiin ja meno oli sen mukasta. Päihteiden yö tosiaan. Uskalsin jopa jäädä poikaystävän luokse yöks, mikä on sellanen juttu mitä kammoksun mun paniikkikohtauksien takii. Jos kert oon kotonaki lähes koko aika paniikis, ni kuinka kovaa panikoin sitte muualla? Kovaa. Jos panikoinnist vois saada pokaalin, voittaisin sen hands down.
No, en kuitenkaa muistanu kyseistä asiaa murehtia, koska sammuin ku saunalyhty. Aamulla juttu oliki sitte eri. Olin niin kauheessa darrassa, että paniikkikohtauksien saanti oli itsestää selvää, joten karkasin kotiin häntä koipien välissä mahollisimman aikasin. Iskän piti tietenki kuskata.

Kotona sitte itkin mun surkeeta elämää. Kyyneleet ois tullu ku kusivirta kovassa vessahädäs jos en ois onnistunu vähä niitä pidättelemään. Tokihan itkeminen helpottaa, mut siit tulee nii... voimaton olo, et en kestä. Mua ahistaa nii syvästi, ku mietin mist jään paitsi. Mitä sellast en voi tehä, mihin mul ois oikeus ja mahollisuus. Ja kykyä. Koitan nii kauheesti suunnitella miten voisin välttää paniikkikohtaukset ja... siit ei tuu mitään.

Masennus on kova. Mitä jos en pysty enää menee tän harmaan kiven läpi?

  google.fi

My life

Toi viime perjantai meni mukavasti kotona kavereitten kanssa alkoholin täyttämissä tunnelmissa. Nappasin jonkun (luultavasti mun) ihmeellisestä päähänpistosta naapurin häiskänki mukaan bailaamaan. Eihän se sitte millään tajunnu loppuillasta, että nyt ois kotiinlähdön paikka, joten piti käytännös läimästä ovi nenän eestä kiinni.

Nyt vähä synkistelen: oon tässä pohtinu elämän suuria kysymyksiä. Että miks ihmeessä mä täällä keikun. Onks mulle jotain tarkotusta, jotain minkä voi saavuttaa neljän seinän sisällä? Kattelen ihmisii aina ku faija vie mut terapiaan, ja mulle tulee niin paha mieli. Kaikki muut vaa elää elämäänsä, ku mä jään kotiin kököttämään ku tikku paskassa. Silti, en saa itteeni lähtee ulos. En yksinkertasesti pysty. Uskalla.

Tää mun elämä ei oo ihan sellanen ku suunnittelin sen olevan muutama vuos sitte. Ei oo kyl varmaa hirveen monen muunkaa, mut kuka ois uskonu et musta tulee paniikkihäiriöinen kotirotta? En mä ainakaa...
Kaikki mun haaveet on menny uusiks, enää ei oo muita haaveita ku päästä hammaslääkärii ja pystyy käymää kaupassa ilman totaallist hermoromahdust. What a wonderful life.

Mul on menny kaikki puhti, oon totaallisesti luovuttanu. En usko et tää voi mennä ohi enää, enkä jaksais enää ees yrittää. Aina ku oon yrittäny, oon päätyny taas tähä ihan samaa tilanteesee. Kotiin yksin ainiaaks.

Suru puserossa, tippa linssissä, etc.

Eilen selvisin pitkäst aikaa mun miehen luokse käymään.
Illalla tuliki sitte kauhee suru puseroon, ku muistelin mitä kaikkee olin ennen, joskus aikojen alussa, kyenny tekemään. Ja muhun iski ku salama kirkkaalta taivaalta, mitä kaikkee en pysty tekee, jos tää mun elämä jatkuu näin. Huomasin, et enimmäksee mua surettaa pikkuasioitten puute. Oishan se kiva matkustella ja käydä koulua, mut itku tuli ku tajusin et en selvii baarii, kavereille, hammaslääkärii, tai pysty vaikka lähtee omenavarkaisii. Tippa linssissä sitte mietin, että kohta katoo lopullisesti kaikki viimesetki kaverit ja mun seuraelämän vähäisetki rippeet valuu viemärist alas. Koht mua ei enää ees oikee kutsuta mihinkää, ei ees kirjekuoren avajaisii, ku se alkaa olee kaikille aika itsestää selvä juttu et en liiku ulkona.
Tosi helppoohan se on ajatella et "Mikset vaa lähe ulos?" mut ei se mee ihan noin. Jos menis, ni miks oisin istunu taas kotona pari kuukautta?

Mul on pää täynnä ajatuksii enkä saa mistään kiinni. Ihan ku kaikki mun tuhatjayks persoonaa huutais päällekkäin, ku saan kiinni vaan joistain sanoista kaiken melun keskeltä.

On muutes vaikee uskoo et kukaa ymmärtää mun puhetta tai mun aivotuksia, ku en itekkää ymmärrä. Ja mä oon sentään mun pään sisällä. Sadly.

Vaivoja joka lähtöön

Koitin tossa meikata, mut tärisen ku pesukone ni eihän siitä oikeen mitään tullu. Tai tuli joo, näytän ihan pandalta ku on ripsarit kulmissa asti.

Pitäis varmaa mennä lääkärii tän täri-tär-tärinän takii, mutta ehämmä sinne selvii. Saisin taas lisää pillereitä mun dosettia täyttämään.
Ihan ku mulla ois ainainen krapula ku ne maailmansodatki on päässä käynnissä nykyään päivittäin. Toivottavasti tää päänjomotus ei jatku yhtä kauan ku oikeet maailmansodat.

Mitäköhän siitä seurais ku ois oikee krapula tän kaiken tärisemisen ja hedarin päälle.
Meni aikalailla kaikki himo dokaamiseen.

Almost sleeping NOT

Mua vaivaa nyt liian pieni unihiekka-annostus. Mihin kukonlaulun aikaan tahansa menisinki nukkumaan, ni aina oon klo 9 viimeistää pystyssä. Puol unessa ja silmät ristissä meen kahvinkeittoon, jos sen voimilla sais silmii ees raolleen. Se Hra Nukkumatti taitaa aina hipsutella tyynen rauhallisesti mun ohi, heittämättä sitä helvetin hiekkaansa mun suuntaan. Tää alkaa olla mun järjelle haitallista ja kaikkia mun mahollisia mielenterveyden vaatimuksia vastaan. Mun ihannekotipäivät sisältäis enimmäkseen nukkumista, koska siis kuolen tylsyyteen, ja tämä Señor Nukkumatti ei ees pierase mun suuntaan. Voi aikoja, voi tapoja. Ei siis sillä, että piereskelyä mun herkän nenän suuntaan kaipaisin, mut joku pieni huomionosotus ois kiva.

Täytä mun ainoo toive,
sinä rakas Nukkumatti
Anna unihiekka-annostus mulle,
tai sulla on kohta päässä iso patti

Lääkitystä löytyy

Kattelin mun dosettia, ja aika täydeltä se näyttää. Oon selvästi vanhentunu ennen aikojani, ku lääkemäärä on yhtä paljon ku mun edesmenneen mummin oli. En muista mihin noi kaikki vaikuttaa, mutta popsin niitä silti. Jos joku ne on mulle määränny, ni ei kai niistä kauheesti haittaakaa voi olla? Eihän?
Enhämmä toki oleta että pelkästää pillereitä naamariin vetämällä paranee, mut onhan mulla terapiaakin. Kai se siis tästä vielä suttaantuu, tää mun elämä siis. Vieläkää en tosin liiku ulkona, vieläki oon ilman elämää. Tai onhan mulla tietokone, mut kyl tää meno aika elämätöntä silti on. Ja tylsää.

Peukut pystyy ja varpaat ristii and so on...

Miehet? Saisko käyttöohjeen?

Kaikilla on koko aika erot ja suruvirret edessä.
Mä oon ainaki ollu aina ihan satavarma, et tietyt parit on onnensa korkeilla kukkuloilla ja yhteinen elämä on ku niityillä tanssimista. Nii on ne naisetki luullu. Miesten mielest nää onnen kukkulat on ollu liian matalal ja niityl tanssimisen sijast ne onki hyppiny ruusunpiikkien päällä. Miehethän ne on  sitte lähteny käpälämäkeen ja ihan ihme syistä. Jos ei vaik tykkää toisen kokkauksist ni eiköhän ois aika uusii työnjako, jos ei tykkää ku toinen soittaa pianoo ni hyvänä vaihtoehtona karkuun juoksemiselle ois vaik korvatulppien hankinta.
Niin on miehet lähteny, jättäen jälkeensä ihmettelevät naikkoset.
Kumma ku ei oo kukaa arvannu, että ois ero eessä. Miten nämä miehet ja niitten aivotukset nyt sitten toimii?

What are these creatures called men?

Mission impossible

Eilen oli tarkotus dokata kotona kaverin kans ja lähtee sielt poikaystävän luokse jatkoille. Mun suunnitelmat tietenki kusi. Jotenki unohtu et mun ulosliikkumiset riippuu kokonaa mun faijasta: tarviin autokyydin paikast toisee, koska panikoin nii pahasti.
Ilta loppu siihe et petin mun lupaukset, suututin poikaystävän, joka oli mua himassansa venannu, ja sammuin omaan sänkyyn helevatan yksinäisenä.

Oon muuten koittanu muistella, että koska viimeks ois ollu sellaset kännit et on korot katkennu ja on pyytäny kaveria peittelemään ku on sammumas puskaan. Ja et aamul ois sellanen tunne, ku ois päässä käynnissä joku 3. Maailmansota. En muista, mikä ei kyllä oo ihme, eihän niit iltoja muista seuraavana aamunakaa.
Nyt siis mulla on mission (impossible?): sit ku liikun taas ulkona ihan omin avuin, vedän sellaset kännit et oon viel viikon päästäki kännissä. Nyt siis vaan pohtimaan, että mistä ihmeen litkuista sellaset kännit saa.

Siis ryyppäämään, ryyppäämään...

Pari kaveria tuli tossa torstaina käymään. Meijän piti vetästä vähän pussikaljaa, mut leipomisekshan se meni. Sain tämän suuren älynväläyksen kun tajusin, että olin ainoo kenen lompakko ei ollu täysin anoreksian kourissa.

Dokausillan päättyessä mulla oli sokeri - ja laskuhumala ja hitonmoinen kasa sämpylöitä.

Tylsistymiskuolema

Mul on koko viikko aikaa olla yksin kotona, ja jo kahen tunnin päästä tän ajanlaskun alusta olin tylsistyny. Tylsistyn tylsistymistäni. Oottelen vaate- ja kirjatilauksia (ei näy, eikä kuulu, eikä tule näkymään eikä kuulumaan yhtään nopeemmin vaikka postilaatikkoa vahtisinki), ihmettelen ohikulkijoitten elämää ja ravaan kotii ympäriinsä vailla päämäärää. Tiskasin ja siivosin. Mitä ihmettä?
   Ajattelin täällä ylhäisessä yksinäisyydessäni opetella vaikka kokkaamaan. Keittokirja on melkee ulkoo opeteltu ja kaikki tarvikkeetki löyty jo kaapista, mutta päädyinki turvallisesti pakastenugetteihin. En polttanu taloa vaikka nii ootinki käyvän. En ees nugetteja, vaikka niitten kärähdys oli jo aika varmaa. Seuraavaks jotain vähän haasteellisempaa, nimittäin kanawokki (huomioikaa siis että mun ruoanlaittotaidot ylettyy vedenkeitosta kananmunan paistoon. Tasan, eikä yhtään yli).

Hii-o-hoi ja eiku kotia kärtsäämään!

Heaven help me

Oon tosissani pohtinu asioita ja huomannu esimerkiks, miten paljon mun herätessä toivon jo seuraavaa unihiekka-annosta. Ja miten sen saatuani pelkään sitä niin paljon, että ihme ku ei oo sydän jo tipahtanu varpaisiin. Sydän pamppaillen ja itku kurkussa oon tosi epätoivonen. Hoen aina vahingossa sellasta mantraa "Mitä jos saan paniikkikohtauksen", ku se ois joku ikivanha poppamiehen kirous. Aamulla ku avaan silmät, ekana mielessä on että "oispa ilta". Haluisin vaa nukkuu päiväst toisee, ettei tarttis pelätä. Oon entistä ahkerammin suunnitellu mun elämää jos se jää neljän seinän sisälle: häät, ammatti ja ehkä pidän kerran viikossa kavereille kestit, että niitäki näkis. Sounds like a plan. Toistaseks oon viel kuitenki henkisesti hereillä. Oon kiinnitelly tauluja ja muutenki ollu aikaansaava, unelmoin vielki lävistyksistä ja niin monesta tatuoinnista, että tarttis varmaa lisäraajoja. Pelkään kuitenki et vajoon taas pohjalle... Luoja auta mua. Heaven help me.
En oo taas liikkunu ulko-ovee syvemmälle ulkomaailmaan. Nää jutut muuttuu aina tavoiks, joten ehkä mul on nyt tapa olla menemättä ulos tai olla astumatta vaan ulko-ovest.

Alkuteksti

Päätin näin alkajaisiks kertoa vähän itestäni:

                                                                                                                                                                                                  

Eli tää stoori alkaa vuodesta 2007, jollon sain muutaman mielenkiintosen diagnoosin: mm. paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö, masennus, kaksi- suuntainen mielialahäiriö tai persoonallisuushäiriö (?). Mä  kärsin aika huimasti. Ravattiin lääkäreillä, ketkä ei tienny mikä mua vaivas ja uloski liikuin vaa äärimmäisen pakon edessä. Esimerkiksi just lääkäriin mennessä, tai myöhemmin terapiaan. En tietenkään käyny myöskään koulussa koko 9. luokkana, jonka myöhemmin sitte “toistin”. Kyllähän kaverit koitti mua tulla jeesimään, mut ei siitä loppujen lopuks mitään tullu. Istuin kotona yksin päivästä toiseen kuukaudest toiseen. Noin puol vuotta sitä kesti ennen ku joku enkeli pakotti mut asumaan sairaalaosastolla, syömää lääkkeitä ja käymää sairaalakoulua. Terapia oli jo mulla vauhdissa siihen mennessä.

Ensimmäisellä osastolla tutustuin yhteen tyttöön, josta tuli mun mökkikaveri. Se asu siellä jonkin aikaa, kunnes koitti itsaria ja se kärrättiin sieltä keskellä yötä pois. Sain tietää vasta parin päivän päästä (nukuin yöt sikeesti), mihin

se oli kadonnu ja kirjotin sille kirjeen. Toivoin tosissaan, että se sais sen, kuten näköjään kävikin, ku se otti muhun yhteyttä pari kuukautta sen jälkeen.

   Samalla kun kävin 9. luokkaa uudestaan ja nostin 8. luokan numeroita (päästötodistukseen keskiarvo oli noussu 4:sta 8:iin) sairaalakoulussa, sain myös hyviä ystäviä ja löysin myös poikaystävän. Se oli sulonen, mut olihan silläki huonot puolensa. Se oli absolutisti, mikä oli siihen aikaa iso miinus. Se oli myös omistushalunen. Sen kans ollessa ei saanu tehä muuta kuin olla sen kans. Ristisanat soti sitä vastaan. Ristisanat voitti. Kaikki loppuu aikanaa, nii loppu seki.

  Niihin aikoihin vastaan tuli osaston vaihto, ja niin vaihtu omahoitajat ja ympäristö...

Jossain näitten tapahtumien välissä tapahtu eräs poika, joka ei millään uskonu että ei seurustella vaikka kuinka ratakiskoista ja rautalangasta väänsin. Olihan meillä jotain jonkinnäköistä juttua, mutta kyllä multa meinas tippuu silmät päästä ja mennä leuka sijoiltaa ällistyksestä kun se kysy mua kihloihin. Seki jäi sitte siihen.

   Nyt kuitenki siis seurustelen, ja vielä miehen kanssa joka antaa mun tehdä ristisanoja.

Seuraavan kesäloman lopussa alotin lukiossa. Sain vaan pari kurssia ekana vuonna, ja mulla oli suuret - mutta turhat - toivot seuraavasta vuodesta, jollon olin vajonnu taas niin alas, että en selvinny kouluun kun ekalle jaksolle.

   Parin vuoden sisällä siitä ku olin muuttanu ekalle osastolle, mutkin asutettiin jossain vaiheessa takas kotiin. Mun kaveri oli kuollu ja päätin lintsata kaikista päivän tehtävistä, ja lähin toisen kaverin luokse vetämää pään täytee.

   Illemmalla palasin osastolle pää pahasti täynnä ja vielä pahemmin myöhässä. Seuraavana aamuna mun lintsattua osastolääkärin tapaamisesta, mulle annettiin viikko aikaa pakata kamat. Hiton lääkäri.

   Palasin taas kotiin ja surin sitä osastolta lähtöö aika lailla ku tiesin, etten enää koskaan näkis niitä hoitajia ja huoneita. Iloitsin vaan siitä, ettei koskaan enää tattis nähdä sen lääkärin aina vaan ilotonta pärstää.

Jossain vaiheessa tuli sellane kohta et pystyin nousta taas. Vähän päivässä, paljon viikossa ja tulta päin ja läpi harmaan kiven. Ja koska olin taas elossa, alko mun ja mun parhaan kaverin kesäsuunnitelmat nousta pintaan: festareille, leirintäalueelle, laivalle. Myös iskän kans olin menossa mökille ja tädin synttäreille.

Suunnitelmat kuiteski hajos mun paniikkikohtauksiin, joita oli 24 tuntii vuorokaudessa.  Aamusta seuraavaa aamuun ei oo kiva pelätä jotain henkensä eestä. Mietin, miten elän kotona koko loppuelämän, ja suunnittelen miten sen teen.