Herätä mut perjantaina

Valun vaan päivästä toiseen. Aika matelee.
Nukun ja tylsistyn. Nukun ja tylsistyn. Katson sarjoja. Nukun ja tylsistyn. Noista on mun päiväni tehty. Käyn myös vittuuntuneena terapiassa. Koulusta lintsaan.

Nään unia. En jaksa kertoa.
Nukun koska on tylsää, tylsistyn kun en nuku.
Terapia ärsyttää. Suunnattomasti. Ärsyttää raahautua sinne, kun ois mulla parempaakin tekemistä. Nimittäin tylsistyä ja nukkua. En ole halukas tekemään yhteistyötä ihmisten kanssa. En edes terapeutin. En varsinkaan terapeutin. En usko terveeksi tulemiseen, joten miksi vaivautua. Olen laiska ja tärkeistä asioista puhuminen ahdistaa. Ja sitä isompi vitutus, mitä ei-tärkeämmästä asiasta puhun.
Koulussa alkoi TEV-jakso. Työelämään valmentautuminen. Mulla ei ole työpaikkaa, enkä edes haluaisi. Nyt mun pitäis mennä kolmeksi viikoksi toiseen ryhmään tylsistymään. Pelottaa. Ja mitä järkeä mennä sinne, kun voin tylsistyä kotonakin. Koulussa ei ole normaaleja aineita, ei kirjoja, ei tule läksyä. Mitä mä siellä teen? En kuulu sinne. Joten lintsaan. Isän takia taidan mennä kouluun huomenna, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen tarkoitukseni. Ajattelin, että olisin kipeänä vähintään torstaihin asti, mutta koska vanhempani eivät ole onnensa kukkuloilla lintsatessani, päätin, että raahaudun sinne keskiviikkona.

Olisipa jo perjantai. Voisin tylsistyä jossain muualla kuin kotona. Vaikka poikaystävällä parhaan kaverin ja poikaystävän kanssa.

Elämälläni ei ole sisältöä. Kaikki päivät ovat samanlaisia.

OCD

Tämä teksti on kokonaan omistettu mun, ah, niin iki-ihanalle OCD:lle (Obsessive Compulsive Disorder tai joku vastaava). Ihan vaan varotuksen sana kaikille, joilla on pakko-oireita. Kokemuksesta tiiän, että muiden pakko-oireet voi jäädä itsellekkin päälle. Been there.

Mulla on ihan liikaa pakko-oireita.
Ihan ku niitä tulis koko ajan lisää. Ne on todella pinnassa ja koko ajan mun mielessä.
Osaan niistä olen saanut jonkinlaisen hallinnan. Saan tehdä tietynlaisia pakko-oireita vasta sitten kun olen vaikka juonut vettä. Mutta vaikka pystyn niitä tolla tavalla siirtämään, pitää mun silti ajatella niitä koko ajan. Pitää koko ajan muistuttaa itseäni, etten saa tehdä niitä vielä, vaan vasta sitten kun... Mulla on pakko-oireita kahteen eri tarkotukseen. Toisilla pelastan itseäni ja toisilla muita. Vain näitä jälkimmäisiä olen onnistunnut siirtämään. Se toimii niin, että käännän sen ajatuksen väärinpäin. Normaalisti ajatus menisi niin, että jos en tee jotain niin joku kuolee. Olen kääntänyt sen niin, että jos TEEN jotain niin joku kuolee. Se toimii, ei tarvitse naputtaa tai tehdä jotain tiettyä määrää. Mutta mun pitää ajatella asiaa 900 kertaa päivässä. Joten ei sekään ole ihan  helppoa. Ensinnäkin sen takia koska menen ihan sekaisin. Okei, olen jo.
Toisilla pakko-oireilla pelastan itseäni. Jos en tee jotain niin mulle tapahtuu jotain pahaa. Jos laitan ensin sukan oikeeseen jalkaan niin mulle tapahtuu jotain. Jos teen jotain kaks kertaa niin mulle tapahtuu jotain pahaa. Näitä en siis pysty siirtämään. Ei voi muuta sanoa kuin, että voi porkkana tai joku vastaava

Nää on siis koko ajan pinnassa. Koko ajan mielessä, eikä ne mee pois sen jälkeen kun olen suorittanut pakko-oireen. Ne vaan pysyy mielessä. Jään laskemaan, että teinkö nyt oiken. Riittääkö kerrat. Kumpaan laitoin ensin saippuaa, vasempaan vai oikeeseen käteen? Kumpi sukka meni ekana jalkaan, monta perunaa söin, monta huikkaa otin limusta. Otinko isoja vai pieniä huikkia. Kuinka monta isoa ja kuinka monta pientä. Sitten pitää vielä ottaa keskikokosia huikkia, koska kokoja ei saa olla kahta. Otinko keskikokosia huikkia tarpeeks? Kuinka monta otin yhteensä.

Nyt mulla on alkanut tulla vaikeuksia niiden muidenpelastamispakko-oireiden siirtämisen kanssa. Se ei enää meekkään ihan niin. On esimerkiks poikkeuksia, sellasia kertoja millon niitä saa tehdä. Tai siis pitää tehdä. Ugh.

Pakko-oireet voi siis liittyä joka asiaan, ihan mihin vaan. Ja näitä tulee koko ajan lisää. Ja kun kerran teen, kun kerran mietin vahingossa huikkien määrää, pitää niitä miettiä joka kerta.

Terapeuttini mukaan luulen, että oon kaikkivaltias. Kuulostaa ehkä siltä, myönnän, mutta en luule... Vai?

Dotting the i's and crossing the t's

Nyt on tultu mökiltä takasin. Tulin jo eilen, mutta menin suoraan poikaystävälle ja nyt vasta oon kotona.

Mökillä oli taas jälleen ihanaa. Hyvä seura, synkät ja myrskyiset yöt sekä jäätynyt pesuvesi ♥ Okei, no ne yöt oli tosi pelottavia. Latasin tätä matkaa varten puhelimeen taskulampun, mutta en edes sitä uskaltanut öisillä pissaretkilläni käyttää. Oli aika vahvasti sellanen tunne, että jos laitan taskulampun päälle, niin tietysti moottorisahamurhaajan kasvot möllöttää siinä mun naaman edessä. Joten olin siis ihan pimeessä kun jääkylmä tuuli puhalsi persauksiin. Enkä tietenkään nähnyt polkua, joten kompuroin jokaisen mahdollisen mutakasan kautta takaisin pikkumökkiin, jossa nukuin isäntäperheen tyttären kanssa. Oli kyllä kiva reissu.

Sain tänään poikaystäväni luokse oman avaimen. Tai no. Mullahan on ollut avain sen luokse varmaan 1½ vuotta MUTTA sillon kun poikaystävä antoi sen mulle, se sano "tässä sulle mun vara-avain". Tänään katottiin yhtä sarjaa, jossa mies antoi naisystävälleen avaimen kotiinsa. Mietin hetken asiaa, ja sanoin poikaystävälleni, ettei se oo koskaan antanut mulle minun omaa avainta, pelkästään vara-avaimensa. Kerran- joskus vuosi sitten - puhuttiin  asiasta ja kun sanoin että mulla on avain sen luokse, poikaystäväni ilmoitti, että se ei ole mun avain, vaan sen vara-avain.

Tänään se siis asiasta mainittuani pyys multa avaimensa takasin ja hetken päästä ojensi sen mulle ja sano "tässä sulle oma avain mun kotiin" tai jotain vastaavaa. Tulin tosi iloseks ja hymyilin tyhmän näkösenä aika pitkään ja myhäilin siinä jotain omaa. Jotenkin tuli uskomaton olo. Minä olen sellaisessa parisuhteessa, jossa mulla on oma avain poikaystäväni luokse. 

Pitää olla tarkka näissä asioissa nääs. Tää kyllä taitaa mennä jo pilkun viilaamiseks.

Jokatapauksessa tuntuu, että oltais menty eteenpäin parisuhteessa, vaikka mulla se avain olikin ollut jo vuoden ja vielä avainnipussa saantipäivästä asti :D Nyt se on kuitenkin virallisesti mun, eikä enää pelkkä "vara-avain".

Näin Facebookissa kuvan jossa luki : I tell everyone to be strong, knowing that I am the weakest person in the world. Siitä tuli mieleeni yksi kerta kun lohdutin erästä ihmistä sanomalla sellaisia asioita joiden sanoma on että "kaikki järjestyy". Miten voin sanoa niin, jos en omalla kohdallani usko asioiden järjestymiseen tippaakaan.

Olen aika varma, että sen ihmisen asiat järjestyy. Hän on vahva, eikä tällainen nynny kuin minä. Ja hänellä riittää tahtoa.

Mutta lauseet "elämä kantaa" ja "asioilla on tapana järjestyä" pitää poistaa mun... lausevarastosta. Sen takia, koska olen täysin eri mieltä.

Elämä voi pudottaa kantamisen sijaan, eikä asioilla ole vaan tapana järjestyä.

Näin unta. Unessa menetin aistini. Oli pimeää, en nähnyt mitään. Konttasin maassa, koska kukaan ei saanut nähdä mua. Kertooko tämä siitä, kuinka avuttomaksi itseni tunnen?

~

Lomalla viimeinkin taas.

Syysloma loppu tänään ja lähden huomenna mökille.
Ahdistaa.
Mennään junalla n. neljän tunnin matka. Se mökki on siis isäni ystävän perheen mökki. Perheeseen kuuluu isä, äiti, mun ikänen tytär ja kolme ihanaa koiraa. Siellä on aina ihanaa, mulla on kauhee ikävä koko perhettä.
Mietin siis toimintasuunnitelmia. Päässä pyörii, että "mitä mä sitten teen jos..." Ja näitä ajatuksia liittyy jokaiseen eri aiheeseen. Kaikkeen mikä mua ahdistaa. Taksimatka, junamatka, ravintolavaunu, koko menomatka. Perillä saatetaan käydä kaupasaa: ahdistaa! Perheen tytär saattaa tulla hakemaan meidät autolla. Tai sitten mennään taksilla. Kummin päin vaan, mua ahdistaa silti. Ahdistaa syöminen, saunominen, nukkuminen. Aikalailla koko elossaolo. Mutta olen päättänyt, että menen sinne mökille. Olen päättänyt, että nään ne ihanat ihmiset.

Tänään loppuhetken valmisteluja ennen kun menen nukkumaan. Terapian jälkeen käydään ostamassa mulle ihanan ihanat kumisaappaat. Ne on niin nätit, just mun väriset. Tai siis iskä käy ostamassa ja mä venaan autossa, koska ahdistaa. Voisinhan mä tietty mukaankin koittaa mennä, mutta aattelin että säästän itseäni ahdistukselta tänään mahdollisimman paljon, kun huomenna kuitenkin ahdistaa ihan hirveesti.

Joten koitan ottaa rennosti tänään. Pakkaan loppuun, nään yhtä ystävääni.
Hoen mantroja.

"Olen iloinen, olen vahva, olen terve..."
Oispa edes joku noista totta.

Sometimes I only need 20 seconds of insane courage

Mulla on mennyt syyslomaviikko dokatessa. Tiistaina oli paskin päivä pitkään aikaan, koska mut totaallisesti feidattiin. Ihmiset kuiski keskenään tunnin ja mä kävelin huoneesta toiseen sanoen kovaan ääneen "Älkää musta välittäkö, mä haen vaan mun kaljan ja lukittaudun vessaan pois tieltä, että saatte kuiskia rauhassa". Jos joku mun kaveri ois tehny noin - lähteny dramaattisesti tai ei niin dramaattisesti huoneesta pois, oisin menny perään. No, kukaan ei tullu mua hakemaan joten istuin vessassa puol tuntia, menin röökille, kaverit lähti toiseen huoneeseen kuiskimaan jne. Oisin tietty voinu sanoa, että nyt loppu se saatanan kuiskiminen tai joku tästä talosta lähtee pihalle. Joko yks kuiskijista tai sit minä (oltiin siis poikaystävän luona). En kuitenkaan sanonut näin. Toivoin vaan, että joku huomaa mut, ilman että laitan showta pystyyn. Ja niinhän ei tapahtunut.
Loppuillasta tämä kuiskijakaverini halaili poikaystävääni, kun oli lähdössä. Halas sitä varmaan viis kertaa ja kikatti sen korvaan. Mun naaman edessä. Ja mulle ei ees sanonu moikka.
Aamulla olin pahalla päällä. Ja mustasukkanen. Siis olin niin hiton pahalla päällä, ja saarnasin yhdelle asianomaiselle noin tunnin. Se veti sen hiljaseks, mikä on jo aika ihme, yleensä se ois ees puolustuskannalla. Mutta ei sillon. Se tajus miten paskalta musta oli tuntunut. Miten paska ilta mulla oli ollut ja miten surkee olo mulla oli. Se oli ihan hiljaa, ja loppujen lopuks - kun olin saarnannut loppuun - se pyys anteeks.
Lähetin myös sille kaulailijakaverilleni viestin, missä kerroin miten vihanen olen. Haven't heard from her since. Koitin myös soittaa. Ei vastannut.

Se tiistaista, nyt torstaihin.
Torstaina meijän kolmen kopla: paras kaverini, poikaystäväni ja minä, todettiin toisillemme miten tylsiä kaikki ollaan. Meillä ei oo koskaan dokatessa mitään tekemistä, muuta kun juomapelit ja nekin alkaa kyllästyttää. Ollan siis tylsiä. Mutta silti meillä on aina ihan kivaa. Todettiin, että on vaikee olla hymyilemättä, vaikka kuinka tylsiä oltaiskin.
Perjantai meni samoissa dokausmerkeissä kuin torstaikin.

Tänään lauantaina mulla oli darra. On vieläkin. Iskä ei vastannu puhelimeen, joten soitin parhaan kaverini hakemaan mut. Se tuli. ♥ Menin siis ilman autokyytiä poikaystävältä himaan. Meinasin alkaa itkemään matkalla. Meinasin alkaa itkemään jo poikaystävän luona. Hoin kuitenkin itselleni, että "olen 'sukunimi-sukunimi', kyllä mä selviän." Eli vaikka "olen Toimelias-Tatami, kyllä mä selviän." Se autto hetkellisesti, ja sain itseni ulos poikaystävän kämpästä paniikkikohtauspillereiden ja mantrojen voimin. Ulkona ahdistus alkoi hiipiä mua kohti, onneks mulla oli paras kaveri vierellä. Jalkoihin ja selkään sattu liikunnan puutteesta. Henki ei meinannut kulkea.

Ainoot ajatukset mitkä päässä pyöri oli toimintasuunnitelmat ja "ei enään koskaan."

Olin onnellinen, mitä sä luulit?

Isä jauhaa mulle päivittäin jostain hypnoosijutuista. Se uhkailee, että vois varata ajan hypnotisoijalle mua varten. Se myös jauhaa rentoutumisharjotuksista. Se jopa osti CD:n sisältävän kirjan, joka kertoo rentotumisesta. Voi että. Kai mun on pakko sitä vilkasta kun se on niin hehkuttanut näitä juttuja.

Eilen menin parhaalle kaverilleni poikaystäväni kanssa jatkamaan perjantaista menoa. Eli alkoholia ja hyvää seuraa. Oli oikeen hauskaa ja hymy oli herkässä. Koitettiin mm. rakentaa hattuja sanomalehdistä. Sillä oli sellanen tarkotus, että oltais saatu poikaystävälle "aasihattu" kun se istu keittiön nurkassa. Viisaat päämme lyötiin parhaan kamun kanssa yhteen, googlattiin ohjeet ja alettiin taiteilemaan. Eihän siitä hattua tullut. Ei läheskään. Poikaystävä tuli ottamaan ohjat käsiinsä ja näpers ilman ohjeita oikeen kunnon merimieshatun ittellensä. Paras kaveri myös kokkas mulle, koska tietää, että oon vähän ruoan perään. Omnomnom.
Siitä sitten suht yömyöhään lähdettiin poikaystävän kanssa käymään mun äidillä hakemassa mun tietokone JA jatkettiin matkaa poikaystävän luokse! En muista koska viimeks oisin omin jaloin kävelly sen matkan. Ajatella, ihan ilman autokyytiä.

Jalat tuli tosi kipeeks, mutta oli se sen arvosta kun sai kävellä poikaystävän kanssa käsi kädessä pikkusessa vesisateessa. Olin onnellinen. Koitin napata taivaalta tippuvia vesipisaroita huulilleni. Koska viimeksi oon tehnyt niin?

Poikaystävä sanoi mua kauniiksi. Minua? Palloksi lihonutta, isoa tyttöystäväänsä. Minua, joka oli ilman meikkiä ja kalpea kuin haamu.
Mun on pakko tehdä itselleni jotain. Jos ei terveyden niin parisuhteen takia. Vaikka se kuinka sanois mua kauniiks, niin mua hävettää olla sen edessä näin isona. Just ja just saa kädet mun ympärille kun halataan. Okei, nyt mä liiottelen. En myöskään halua, että vanhat tuttuni muhun törmätessään kuiskivat toisilleen, että paljonko olen lihonut. Enkä halua kuulla, että "maha sisään". En ylipäänsä halua muistutuksia siitä, että olen lihonut. Levinnyt.
Se sattuu.

No life?

Pitkään odotettu syysloma alkoi. Ja se alkoi ihan hyvin.

Ensin oltiin mun poikaystävällä kavereiden kanssa, siitä parhaan kaverin serkulle (matkaa n. 300 metriä) hakemaan poikaystävälle uutta terraariota. Sieltä takas poikaystävälle. Baarissakin käytiin. Oli ihan kiva huomata taas, että pystyn edes jotenkin kävelemään ulkona. Edes vähän. No eipä tässä kyllä paljon hurrattavaa oo. Mutta hurraanpa silti. Tai hurraisin jos jaksaisin.

Aamu ei sitten ollutkaan niin hohdokas darran takia. Kivaa mulla oli kyllä aamullakin. Katottiin poikaystävän kanssa yhtä sarjaa ja loppuaika, jonka olin siellä puhuttiin aika lailla kaikesta mitä mieleen tuli. Mm. yhdestä sarjasta, josta tykätään molemmat ihan hirveesti. Joo tiedän, meillä ei oikeen oo elämää. Katellaan yleensä vaan jotain mun koneelta, pelataan, dokataan tai puhutaan. Mitä sitten, vaikka ei käydäkään lintsillä tai kalassa tai vaikka luistelemassa. Meillä on joka tapauksessa kivaa yhdessä. Vaikka katsotaankin aika usein jotain sarjaa, niin so what? Tykätään sarjoista :3

Istutaan yleensä aina vaan sisällä - baareja ja kauppaa lukuunottamatta - koska en uskalla lähteä mihinkään. On se mua koittanut houkutella, mutta en suostu.

Olin odottanut taas kerran viikonloppua edellisestä sunnuntaista asti. Ja nyt, mhm, en tiedä. Kurjaa, kun jouduin taas kankkusen takia karkaamaan poikaystävältä niin aikasin. Äidin luokse mä olisin joka tapauksessa mennyt, mutta oliko pakko  kukonlaulun aikaan? Olettaen siis, että kukko laulaa 12 maissa päivällä.

So bored

Mun päivät on nyt ollu yllättävän tylsiä.
Ois pitkän pitkä lista katottavia sarjoja, mutta ei oikeen jaksa. Pitäis keskittyä liikaa.
Mitä ihmettä kotona istuva ihminen voi tehdä?
Televisio ei kiinnosta, lukeminen ei kiinnosta. Tietsikalla istuminenkaan ei oikeen kiinnosta. Silti mä kökötän päivät pitkät tuijottaen tietokoneen näyttöä. Jos en tee muuta, niin vaan tuijotan. Katon mun näytönsäästäjää ja sitäkin pitää odottaa 8 minuuttia. Kahdeksan pitkää minuuttia, voi elämän kurjuutta! :D

Ihmettelen, että miten oon kuluttanut mun päivät viimeset kaks viikkoa. Noin kaksi viikkoa sitten mulla jäi yli-ihanien sarjojen kattominen vähemmälle. En oikeesti tiedä miksi. Sivu, jolta niitä sarjoja katson on ollut kaksi viikkoa auki, toimettomana. Pausella. Vien hiiren joka päivåä noin 10 kertaa sen välilehden päälle, pari kertaa olen painanutkin siitä. Mutta playn painaminen tuottaa jonkinäkösiä ongelmia.
Menen arkisin joka ilta seitsemän aikaan nukkumaan - olen kuin iso vauva. Ihan vaan koska on niin tylsää. Lääkkeideni ansiosta saan kepposesti nukuttua yli 12 tuntia ja vielä senkin jälkeen uni maistuisi.

Joten päiväni menevät nukkumiseen ja tietokoneen näytön tuijottamiseen. Nyt huudahdan sarkasmia täynnä olevan "jippiin".

Fuuuuuuuuuuuu-

Surullinen ja yksinäinen olo.

Isä tuli hakemaan mut poikaystävän luota, kuskas mut terapiaan, venas siinä ulkona autossa 45 minuuttia, heitti mut kotiin ja sitte vielä pyysin sitä heittämään mut poikaystävälle. Olen itsekäs. Hyvin itsekäs. En näköjään ajattele muita kuin itseäni. "Enkö mä kuskaa sua ihan tarpeeks aina?" se kysy. "Et" oli mun kylmä ja itsekäs vastaus. Ymmärrän, että sen - ja kaikkien muidenkin - mielestä se kuskaa mua aina ihan tarpeeks. Ainahan se kuskaa mua jonnekkin. Kouluun, terapiaan, äidille, poikaystävälle, sen luokse... Mutta mun mielestä se ei oo tarpeeks. Mun pitäis, mun kuuluis päästä joka päivä sinne minne haluan. Tarkotan tässä nyt mahdollisuutta mennä mun poikaystävän luokse. Mutta se ei toimi niin. En voi saada autokyytiä aina kun haluan, ja mä ymmmärrän sen tietysti. Mutta helvetti soikoon mä en tahdo just nyt olla kotona. Oon yksin, ja yksin ajatukset nousee pintaan. Ja nyt ei oo se aika kun haluun ajatella.
Tai siis, en oo yksin, on  iskä kotona, mutta ei se mitään auta. Mun kuuluis olla kavereitten ja poikaystävän kanssa.

Yksinolo.
Niin kauheeta. Ennen nautin yksinolosta, mutta en just nyt. Ennen oli ihanaa kun sai välillä olla rauhassa, mutta ei nyt. Ei todellakaan nyt. Tulee vaan elämän paskuus mieleen.
Mulla menee aika huonosti. Ajattelin tossa just bussilla matjkustamista, mutta hylkäsin sen saman tien. Ei. Ei vielä, ei ehkä koskaan.

Täytän mun ajatukset kaikilla mahdollisilla ärräpäillä ja vaan kiroilen yksinäni. Jos faija ei ois kotona, tekisin sen varmaan ääneen. Laittaa vielä hullujen huoneelle jos alan hoilottamaan yhtä kaikki kirosanat sisältävää laulua. Ja sitte vielä pari saksalaista ärräpäätä perään.

Penny of my thoughts

Mun maailma on kaatunut. En voi uskoo sitä. Mutta se on ihan okei. Ei se tunnu miltään erityiseltä. Samaa vanhaa vaan.

Viime viikolla päätin olla pois koulusta torstain ja perjantain. Ahdisti. Pystyin silti menemään poikaystävälle, mikä oli ihme. Normaalisti oisin jäänyt kotiin haukkomaan henkeä.
Poikaystävän luona istuin yksin pari tuntia. Oli tarkotus nähdä parasta ystävää ja poikaystävää, mutta kummatkin oli menoillaan, joten istuin yksin ja mietin elämää. Olo oli, taas jälleen, hyvin toivoton.
Harkitsin viiltelyä, kunnes totesin, että se on aika turhaa ja muistin, että siitä tulee vaan pahempi olo. Olen siis viillellyt joskus, pientä angstiviiltelyä vain, ei mitään maailmaa mullistavaa. Ei edes hirveen näkyviä arpia. En joutunut tikattavaksi tai muuta vastaavaa. Mulla oli sillon vaan nuoruusiänkriisi. Mietin siis viiltelyä. Halusin tehdä ihan kunnon arvet. Halusin niin kauheesti. Tajuttuani, että elämäni on niin pahassa jamassa, ettei mikään viiltely edes heilauttaisi maailmaani, luovuin ajatuksesta. Kuten aiemmin ilmoitin, mielestäni se on muutenkin aika turhaa.
Joten, makasin sohavalla, tuijotin kattoa ja mietin. Yht'äkkiä mulle tuli tosi yksinäinen olo. Taisin myös hieman pelätä teräaseiden läheisyyttä, joten yritin soittaa kaverille. Se ei vastannut. Olin ihan yksin.
Olin hyvin toivoton. Mitä enemmän mietin, sitä toivottomammaksi olo muuttui. Itkua ei tullut, vaikka itketti.
No mitä mä mietin?
Mietin sitä, että loppuelämäni on kotinurkilla eikä missään kauempana.
Mietin sitä, että en pääse haavemaahani. Jos pääsisin, istuisin vain hotellihuoneessa.
Mietin sitä, miten ennen mulla oli paljon haaveita. Halusin kokea kaiken. Ja nyt? Nyt en pystyisi mihinkään mistä olin haaveillut.
Mietin yskinkertaisia asioita. Mietin uusiin baareihin menoa. Kalastamista. Poikaystäväni veljen ja parhaan kaverini mökeille lähtöä. Bussilla matkustamista. Metropelkoani. Hissipelkoani. Korkeenpaikanpelkoani. Kaikkia pelkojani. Kampissa oloa. Junalla matkustamista. Lentokoneita. Syömistä. Ulkona syömistä. Kotona syömistä. Uloslähtöä. Vessoja. Nukkumista. Nukkumista muualla kuin kotona. Sitä, ettei ole elämää. Läheisiäni jotka ymmärtävät tai eivät ymmärrä. Ihmisiä, jotka ova onnellisia. Kateutta. Vihaa. Elämän epäreiluutta.
Kuolemaa...

Ajatukseni keskeytti puhelin soitto parhaalta ystävältäni. Hän oli matkalla Alkon kautta poikaystäväni luokse, missä häntä olin odotellutkin. Poikaystäväni soitti heti perään. Hän oli matkalla kotiin äitiään katsomasta.
Oli skarpattava. En halunnut olla sellainen kuin olin. Asiat pois mielestä ja hymy huulille.
Loppuilta olikin sitten tosi hauska. Keksittiin parhaan ystväni kanssa uusia tanssimuuveja, pelattiin yhtä uutta juomapeliä, ja muutenkin oltiin  vähän hyperaktiivisia. Sain ajatukseni pois kaikesta, mitä en halunnut ajatella. Kiitos siitä heille.

Eilen pidin ystäväni kaverille tervetuliaisjuhlat, sen Helsinkiin muuton kunniaksi, ja huomenna menen poikaystäväni luokse. Maanantaisen koulupäivän jätän tyylikkäästi välistä. En jaksa nyt. Toivottavasti mulla ei ole hirveesti yksinoloaikaa.

Miettiminen ja masennus kulkee nimittäin mun kohdalla käsi kädessä.

The love of my life

Mulla menee poikaystävän kanssa, no, niin hyvin kun mun tilanteessa voi mennä. :)

Olin siellä peräti kaksi yötä viikonloppuna. Normaalisti olen vaan yhden yön ja sitten lähden äidin luokse, mutta koska faija oli lauantaina ryyppäämässä, ei se voinut tulla kuskaamaan mua. Ja arkisin en siis voi mennnä poikaystävälle, koska on koulua. Joten me nähdään aika harvoin, mutta sillon kun nähdään on ihanaa.
Perjantaina ryypättiin ja oli ihan kivaa.
Mutta lauantaina, ai ai ♥ Katottiin yhtä sarjaa, ja aina yhtä 20 minuutin jaksoa sellaset 1½ tuntia, koska puhuttiin niin paljon joka välissä. Aina laitettiin pause, ja vaan puhuttiin. En edes muista mistä kaikesta puhuttiin. Oli oikeen mukavaa. Meillä on aina aivan ihania juttutuokioita. Puhutaan finglishiä ja keskustellaan ihan kaikesta. Väitellään jopa meijän lempisarjoista ja koitetaan ennustaa tapahtumia. Oon tosi ilonen, etten päässyt lauantaina karkaamaan kankkusen takia kotiin.
Dokaaminenhan me myös illalla alotettiin. Paikalle tuli myös poikaystävän veli, mun paras kaveri ja sen serkku. Sillonkin oli ihan kivaa, mutta parasta päivässä oli kyllä ne juttutuokiot.

Yks päivä poikaystäväni kaveri sano mulle umpijurrissa, että jos se seurustelis mun kanssa, niin se jättäis mut. Ihan vaan sen takia, kun sen mielestä ois tyhmää että se näkis mua vaan yhden päivän viikossa. Kerroin seuraavana päivänä sen poikaystävälleni, ja se sano, että "MOO"... Mietin, että eikö sillä oikeesti oo muuta sanottavaa ja kun näytin kysymysmerkiltä, se sano "it's a MOO point" Mulla kesti hetken tajuta mitä se tarkotti, ja jos joku siellä ruudun takan on kattonut Frendeistä  tietyn jakson, taitaa se tietää, mitä tolla tarkotettiin. Frendeissä Joey siis sanoo "it's a MOO point". Se tarkottaa, että se on lehmän mielipide. Eikä lehmän mielipiteellä oo väliä :D
Hitto, että mä rakastan mun poikaystävää. Marraskuun 15 päivä ollaan seurusteltu kolme vuotta. Oon myös sanonut sille, että aion kosia sitä neljän vuoden päästä karkauspäivänä, jos se ei ole vielä kerennyt.
Tiedän kyllä, ettei se kosi mua vielä pitkään aikaan, vaikka kaikki kyseleekin että millon mennään kihloihin.
Ei se kosi mua ennen kuin voin nähdä sitä useemmin kuin yhden päivän viikossa.

Mutta se on ihan okei. Emmä kuitenkaan naimisinkaan vielä ois valmis menemään, vaikka oonkin häät jo suunnitellut :)