Dreamless

Voidoinkin uhkailuni Nukkumattia kohtaan toimi, se kyllä taitaa vähän osottaa mieltään "sitä saa mitä tilaa" -tyyliin liian isoilla unihiekka-annoksilla. Ainaki siitä päätellen että nyt sain nukuttua 11 tuntia, mutta oisin voinu nukkuu vielä toiset samanlaiset päälle.

Eilen oli ihan törkeen masispäivä. Pillitin terapiassa n. 40 minuuttia ja teki vielä sen jälkeenki mieli tiputella kyyneleitä. Muhun iski ku salama kirkkaalta taivaalta, etten toivo elämältä mitään. Ei oo unelmia eikä haaveita. Ennen oli ammattitoiveet ja kaiken näköstä mitä halusin tehä mun elämällä, mut nyt... Nada.
Lähin terapiasta ihan vitun ärtyneenä ja maailmaa vihaavana, ja koitin vihjailla iskälle et se vois tänää unohtaa hakee mut terapiaa. Ei se sitä tahallaa suostu tekee, mut nyt toivon et sille tulee taas joku hetkellinen mielenhäiriö.

Hölynpölyä

Ei vitsi taasko mun pitäis siivota vaik justhan mä 879 vuotta sitte siivosin! Mun tuolin selkänojoast on tullu mun välivaatekaappi, ja mua alkaa ärsyttää pikku hiljaa ku kuteet tippuu koko aika niskaa. Löydän joka välis törkeesti tavaraa, ja se siivoominenhan menee siihen et jään tutkiskelee kaikennäkösiä turhia aarteita mitä löydän ja päädyn sotkemaa vaa enemmän. Jonki aikaa sitte löysin Pokemon leluja. Voi härrekuud.

Eilinen terapiaan lähtö ei oikee sujunu. Mä kyl aattelin että "perkele minähän menen, koita vaa pelotella", mut iskä kuskina unohti jotain kriittistä, nimittäin hakee mut :D Sil oli joku aivojentoimintahäiriö, ku se oli nii tohkeissaa viemäs mua terapiaa, et ei huomannu et jotain puuttu. Tää oli taas jotain just niin mun isämäistä. Noh, tänää uus yritys.

Äiti sano eilen että ei vois uskoo koskaa että mulle tulis dementia, ku mul on nii hyvä muisti. Se ei ihan honannu sitä että muistan esim. lukuaineist kaiken mikä mua kiinnostaa, mut oikeesta elämästä en sitte mitään muistakaan. Oikeesti, aikuisten oikeesti, mul on kultakalan muisti. En muista ikinä mitä on tapahtunu, vaikka oisin ollu ihan selvä. Varhaisdementiaa pukkaa.

Paniikin pyörteissä

Tänää on aika huono päivä, oon paniikin pyörteissä.

Kelaan koko aika kuinka paha tän päiväsest matkast terapiaa voi tulla. Nään oikee filminä mun päässä miten saan paniikkikohtauksen ja miten kauheet se on. Ja miten mä itken ja tärisen ja silmät meinaa tippuu päästä yms. Haluisin vaa lintsata terapiast, ni ei tarttis lähtee ulos. En kyl ees oo varma et uskallanko ylipäänsä lähtee, mul on nii vahvasti semmonen paniikkikohtaustunne päällä.

Mul on myös kauhee nälkä mut en uskalla syödä: mul on jotenki semmonen tunne et jos syön ni saan varmemmin paniikkikohtauksen. En uskalla oikee ees juoda mitää. Tiiä mistä johtuu. 

Katoin eilen tarotkortteja - tykkään kaikist tollasist jutuist, horoskoopeist, astrologiast yms. - ja niis nyt sitte sanottii et mul on suruaika päällä, mut se unohtuu ja puhkeen kukkaa ja löydän itteni jos meen tulta päi ja blaablaa. Tai näin mä ymmärsin :D En oo enne ees vilkassu niitten korttien suuntaa, mut nyt oli vaa jotenki sellanen tunne et "joku sais nyt ennustaa mulle jotain hyvää".

Saa nähä miten tän mun "itseni löytämisen" kans käy. Mä veikkaan et huonosti, ku sen tulta päin menemisen sijast joku vois mun puolest vaa tuoda mulle sammutustarvikkeet.

Päihteiden yö

Taiteiden yönä oli tarkotus taiteilla jäätelöö ja karaokee parhaan kaverin luona. Bestiksen naapurien korvat kiittää, ku en selvinny sinne. Päädyttiinki siis pienellä porukalla sanataiteilemaan aliasjuomapelin merkeissä mun poikaystävän luokse. Illan suurin tavote, kamalaan känniin pääsy, saavutettiin ja meno oli sen mukasta. Päihteiden yö tosiaan. Uskalsin jopa jäädä poikaystävän luokse yöks, mikä on sellanen juttu mitä kammoksun mun paniikkikohtauksien takii. Jos kert oon kotonaki lähes koko aika paniikis, ni kuinka kovaa panikoin sitte muualla? Kovaa. Jos panikoinnist vois saada pokaalin, voittaisin sen hands down.
No, en kuitenkaa muistanu kyseistä asiaa murehtia, koska sammuin ku saunalyhty. Aamulla juttu oliki sitte eri. Olin niin kauheessa darrassa, että paniikkikohtauksien saanti oli itsestää selvää, joten karkasin kotiin häntä koipien välissä mahollisimman aikasin. Iskän piti tietenki kuskata.

Kotona sitte itkin mun surkeeta elämää. Kyyneleet ois tullu ku kusivirta kovassa vessahädäs jos en ois onnistunu vähä niitä pidättelemään. Tokihan itkeminen helpottaa, mut siit tulee nii... voimaton olo, et en kestä. Mua ahistaa nii syvästi, ku mietin mist jään paitsi. Mitä sellast en voi tehä, mihin mul ois oikeus ja mahollisuus. Ja kykyä. Koitan nii kauheesti suunnitella miten voisin välttää paniikkikohtaukset ja... siit ei tuu mitään.

Masennus on kova. Mitä jos en pysty enää menee tän harmaan kiven läpi?

  google.fi

My life

Toi viime perjantai meni mukavasti kotona kavereitten kanssa alkoholin täyttämissä tunnelmissa. Nappasin jonkun (luultavasti mun) ihmeellisestä päähänpistosta naapurin häiskänki mukaan bailaamaan. Eihän se sitte millään tajunnu loppuillasta, että nyt ois kotiinlähdön paikka, joten piti käytännös läimästä ovi nenän eestä kiinni.

Nyt vähä synkistelen: oon tässä pohtinu elämän suuria kysymyksiä. Että miks ihmeessä mä täällä keikun. Onks mulle jotain tarkotusta, jotain minkä voi saavuttaa neljän seinän sisällä? Kattelen ihmisii aina ku faija vie mut terapiaan, ja mulle tulee niin paha mieli. Kaikki muut vaa elää elämäänsä, ku mä jään kotiin kököttämään ku tikku paskassa. Silti, en saa itteeni lähtee ulos. En yksinkertasesti pysty. Uskalla.

Tää mun elämä ei oo ihan sellanen ku suunnittelin sen olevan muutama vuos sitte. Ei oo kyl varmaa hirveen monen muunkaa, mut kuka ois uskonu et musta tulee paniikkihäiriöinen kotirotta? En mä ainakaa...
Kaikki mun haaveet on menny uusiks, enää ei oo muita haaveita ku päästä hammaslääkärii ja pystyy käymää kaupassa ilman totaallist hermoromahdust. What a wonderful life.

Mul on menny kaikki puhti, oon totaallisesti luovuttanu. En usko et tää voi mennä ohi enää, enkä jaksais enää ees yrittää. Aina ku oon yrittäny, oon päätyny taas tähä ihan samaa tilanteesee. Kotiin yksin ainiaaks.

Suru puserossa, tippa linssissä, etc.

Eilen selvisin pitkäst aikaa mun miehen luokse käymään.
Illalla tuliki sitte kauhee suru puseroon, ku muistelin mitä kaikkee olin ennen, joskus aikojen alussa, kyenny tekemään. Ja muhun iski ku salama kirkkaalta taivaalta, mitä kaikkee en pysty tekee, jos tää mun elämä jatkuu näin. Huomasin, et enimmäksee mua surettaa pikkuasioitten puute. Oishan se kiva matkustella ja käydä koulua, mut itku tuli ku tajusin et en selvii baarii, kavereille, hammaslääkärii, tai pysty vaikka lähtee omenavarkaisii. Tippa linssissä sitte mietin, että kohta katoo lopullisesti kaikki viimesetki kaverit ja mun seuraelämän vähäisetki rippeet valuu viemärist alas. Koht mua ei enää ees oikee kutsuta mihinkää, ei ees kirjekuoren avajaisii, ku se alkaa olee kaikille aika itsestää selvä juttu et en liiku ulkona.
Tosi helppoohan se on ajatella et "Mikset vaa lähe ulos?" mut ei se mee ihan noin. Jos menis, ni miks oisin istunu taas kotona pari kuukautta?

Mul on pää täynnä ajatuksii enkä saa mistään kiinni. Ihan ku kaikki mun tuhatjayks persoonaa huutais päällekkäin, ku saan kiinni vaan joistain sanoista kaiken melun keskeltä.

On muutes vaikee uskoo et kukaa ymmärtää mun puhetta tai mun aivotuksia, ku en itekkää ymmärrä. Ja mä oon sentään mun pään sisällä. Sadly.

Vaivoja joka lähtöön

Koitin tossa meikata, mut tärisen ku pesukone ni eihän siitä oikeen mitään tullu. Tai tuli joo, näytän ihan pandalta ku on ripsarit kulmissa asti.

Pitäis varmaa mennä lääkärii tän täri-tär-tärinän takii, mutta ehämmä sinne selvii. Saisin taas lisää pillereitä mun dosettia täyttämään.
Ihan ku mulla ois ainainen krapula ku ne maailmansodatki on päässä käynnissä nykyään päivittäin. Toivottavasti tää päänjomotus ei jatku yhtä kauan ku oikeet maailmansodat.

Mitäköhän siitä seurais ku ois oikee krapula tän kaiken tärisemisen ja hedarin päälle.
Meni aikalailla kaikki himo dokaamiseen.

Almost sleeping NOT

Mua vaivaa nyt liian pieni unihiekka-annostus. Mihin kukonlaulun aikaan tahansa menisinki nukkumaan, ni aina oon klo 9 viimeistää pystyssä. Puol unessa ja silmät ristissä meen kahvinkeittoon, jos sen voimilla sais silmii ees raolleen. Se Hra Nukkumatti taitaa aina hipsutella tyynen rauhallisesti mun ohi, heittämättä sitä helvetin hiekkaansa mun suuntaan. Tää alkaa olla mun järjelle haitallista ja kaikkia mun mahollisia mielenterveyden vaatimuksia vastaan. Mun ihannekotipäivät sisältäis enimmäkseen nukkumista, koska siis kuolen tylsyyteen, ja tämä Señor Nukkumatti ei ees pierase mun suuntaan. Voi aikoja, voi tapoja. Ei siis sillä, että piereskelyä mun herkän nenän suuntaan kaipaisin, mut joku pieni huomionosotus ois kiva.

Täytä mun ainoo toive,
sinä rakas Nukkumatti
Anna unihiekka-annostus mulle,
tai sulla on kohta päässä iso patti

Lääkitystä löytyy

Kattelin mun dosettia, ja aika täydeltä se näyttää. Oon selvästi vanhentunu ennen aikojani, ku lääkemäärä on yhtä paljon ku mun edesmenneen mummin oli. En muista mihin noi kaikki vaikuttaa, mutta popsin niitä silti. Jos joku ne on mulle määränny, ni ei kai niistä kauheesti haittaakaa voi olla? Eihän?
Enhämmä toki oleta että pelkästää pillereitä naamariin vetämällä paranee, mut onhan mulla terapiaakin. Kai se siis tästä vielä suttaantuu, tää mun elämä siis. Vieläkää en tosin liiku ulkona, vieläki oon ilman elämää. Tai onhan mulla tietokone, mut kyl tää meno aika elämätöntä silti on. Ja tylsää.

Peukut pystyy ja varpaat ristii and so on...

Miehet? Saisko käyttöohjeen?

Kaikilla on koko aika erot ja suruvirret edessä.
Mä oon ainaki ollu aina ihan satavarma, et tietyt parit on onnensa korkeilla kukkuloilla ja yhteinen elämä on ku niityillä tanssimista. Nii on ne naisetki luullu. Miesten mielest nää onnen kukkulat on ollu liian matalal ja niityl tanssimisen sijast ne onki hyppiny ruusunpiikkien päällä. Miehethän ne on  sitte lähteny käpälämäkeen ja ihan ihme syistä. Jos ei vaik tykkää toisen kokkauksist ni eiköhän ois aika uusii työnjako, jos ei tykkää ku toinen soittaa pianoo ni hyvänä vaihtoehtona karkuun juoksemiselle ois vaik korvatulppien hankinta.
Niin on miehet lähteny, jättäen jälkeensä ihmettelevät naikkoset.
Kumma ku ei oo kukaa arvannu, että ois ero eessä. Miten nämä miehet ja niitten aivotukset nyt sitten toimii?

What are these creatures called men?

Mission impossible

Eilen oli tarkotus dokata kotona kaverin kans ja lähtee sielt poikaystävän luokse jatkoille. Mun suunnitelmat tietenki kusi. Jotenki unohtu et mun ulosliikkumiset riippuu kokonaa mun faijasta: tarviin autokyydin paikast toisee, koska panikoin nii pahasti.
Ilta loppu siihe et petin mun lupaukset, suututin poikaystävän, joka oli mua himassansa venannu, ja sammuin omaan sänkyyn helevatan yksinäisenä.

Oon muuten koittanu muistella, että koska viimeks ois ollu sellaset kännit et on korot katkennu ja on pyytäny kaveria peittelemään ku on sammumas puskaan. Ja et aamul ois sellanen tunne, ku ois päässä käynnissä joku 3. Maailmansota. En muista, mikä ei kyllä oo ihme, eihän niit iltoja muista seuraavana aamunakaa.
Nyt siis mulla on mission (impossible?): sit ku liikun taas ulkona ihan omin avuin, vedän sellaset kännit et oon viel viikon päästäki kännissä. Nyt siis vaan pohtimaan, että mistä ihmeen litkuista sellaset kännit saa.

Siis ryyppäämään, ryyppäämään...

Pari kaveria tuli tossa torstaina käymään. Meijän piti vetästä vähän pussikaljaa, mut leipomisekshan se meni. Sain tämän suuren älynväläyksen kun tajusin, että olin ainoo kenen lompakko ei ollu täysin anoreksian kourissa.

Dokausillan päättyessä mulla oli sokeri - ja laskuhumala ja hitonmoinen kasa sämpylöitä.

Tylsistymiskuolema

Mul on koko viikko aikaa olla yksin kotona, ja jo kahen tunnin päästä tän ajanlaskun alusta olin tylsistyny. Tylsistyn tylsistymistäni. Oottelen vaate- ja kirjatilauksia (ei näy, eikä kuulu, eikä tule näkymään eikä kuulumaan yhtään nopeemmin vaikka postilaatikkoa vahtisinki), ihmettelen ohikulkijoitten elämää ja ravaan kotii ympäriinsä vailla päämäärää. Tiskasin ja siivosin. Mitä ihmettä?
   Ajattelin täällä ylhäisessä yksinäisyydessäni opetella vaikka kokkaamaan. Keittokirja on melkee ulkoo opeteltu ja kaikki tarvikkeetki löyty jo kaapista, mutta päädyinki turvallisesti pakastenugetteihin. En polttanu taloa vaikka nii ootinki käyvän. En ees nugetteja, vaikka niitten kärähdys oli jo aika varmaa. Seuraavaks jotain vähän haasteellisempaa, nimittäin kanawokki (huomioikaa siis että mun ruoanlaittotaidot ylettyy vedenkeitosta kananmunan paistoon. Tasan, eikä yhtään yli).

Hii-o-hoi ja eiku kotia kärtsäämään!

Heaven help me

Oon tosissani pohtinu asioita ja huomannu esimerkiks, miten paljon mun herätessä toivon jo seuraavaa unihiekka-annosta. Ja miten sen saatuani pelkään sitä niin paljon, että ihme ku ei oo sydän jo tipahtanu varpaisiin. Sydän pamppaillen ja itku kurkussa oon tosi epätoivonen. Hoen aina vahingossa sellasta mantraa "Mitä jos saan paniikkikohtauksen", ku se ois joku ikivanha poppamiehen kirous. Aamulla ku avaan silmät, ekana mielessä on että "oispa ilta". Haluisin vaa nukkuu päiväst toisee, ettei tarttis pelätä. Oon entistä ahkerammin suunnitellu mun elämää jos se jää neljän seinän sisälle: häät, ammatti ja ehkä pidän kerran viikossa kavereille kestit, että niitäki näkis. Sounds like a plan. Toistaseks oon viel kuitenki henkisesti hereillä. Oon kiinnitelly tauluja ja muutenki ollu aikaansaava, unelmoin vielki lävistyksistä ja niin monesta tatuoinnista, että tarttis varmaa lisäraajoja. Pelkään kuitenki et vajoon taas pohjalle... Luoja auta mua. Heaven help me.
En oo taas liikkunu ulko-ovee syvemmälle ulkomaailmaan. Nää jutut muuttuu aina tavoiks, joten ehkä mul on nyt tapa olla menemättä ulos tai olla astumatta vaan ulko-ovest.

Alkuteksti

Päätin näin alkajaisiks kertoa vähän itestäni:

                                                                                                                                                                                                  

Eli tää stoori alkaa vuodesta 2007, jollon sain muutaman mielenkiintosen diagnoosin: mm. paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö, masennus, kaksi- suuntainen mielialahäiriö tai persoonallisuushäiriö (?). Mä  kärsin aika huimasti. Ravattiin lääkäreillä, ketkä ei tienny mikä mua vaivas ja uloski liikuin vaa äärimmäisen pakon edessä. Esimerkiksi just lääkäriin mennessä, tai myöhemmin terapiaan. En tietenkään käyny myöskään koulussa koko 9. luokkana, jonka myöhemmin sitte “toistin”. Kyllähän kaverit koitti mua tulla jeesimään, mut ei siitä loppujen lopuks mitään tullu. Istuin kotona yksin päivästä toiseen kuukaudest toiseen. Noin puol vuotta sitä kesti ennen ku joku enkeli pakotti mut asumaan sairaalaosastolla, syömää lääkkeitä ja käymää sairaalakoulua. Terapia oli jo mulla vauhdissa siihen mennessä.

Ensimmäisellä osastolla tutustuin yhteen tyttöön, josta tuli mun mökkikaveri. Se asu siellä jonkin aikaa, kunnes koitti itsaria ja se kärrättiin sieltä keskellä yötä pois. Sain tietää vasta parin päivän päästä (nukuin yöt sikeesti), mihin

se oli kadonnu ja kirjotin sille kirjeen. Toivoin tosissaan, että se sais sen, kuten näköjään kävikin, ku se otti muhun yhteyttä pari kuukautta sen jälkeen.

   Samalla kun kävin 9. luokkaa uudestaan ja nostin 8. luokan numeroita (päästötodistukseen keskiarvo oli noussu 4:sta 8:iin) sairaalakoulussa, sain myös hyviä ystäviä ja löysin myös poikaystävän. Se oli sulonen, mut olihan silläki huonot puolensa. Se oli absolutisti, mikä oli siihen aikaa iso miinus. Se oli myös omistushalunen. Sen kans ollessa ei saanu tehä muuta kuin olla sen kans. Ristisanat soti sitä vastaan. Ristisanat voitti. Kaikki loppuu aikanaa, nii loppu seki.

  Niihin aikoihin vastaan tuli osaston vaihto, ja niin vaihtu omahoitajat ja ympäristö...

Jossain näitten tapahtumien välissä tapahtu eräs poika, joka ei millään uskonu että ei seurustella vaikka kuinka ratakiskoista ja rautalangasta väänsin. Olihan meillä jotain jonkinnäköistä juttua, mutta kyllä multa meinas tippuu silmät päästä ja mennä leuka sijoiltaa ällistyksestä kun se kysy mua kihloihin. Seki jäi sitte siihen.

   Nyt kuitenki siis seurustelen, ja vielä miehen kanssa joka antaa mun tehdä ristisanoja.

Seuraavan kesäloman lopussa alotin lukiossa. Sain vaan pari kurssia ekana vuonna, ja mulla oli suuret - mutta turhat - toivot seuraavasta vuodesta, jollon olin vajonnu taas niin alas, että en selvinny kouluun kun ekalle jaksolle.

   Parin vuoden sisällä siitä ku olin muuttanu ekalle osastolle, mutkin asutettiin jossain vaiheessa takas kotiin. Mun kaveri oli kuollu ja päätin lintsata kaikista päivän tehtävistä, ja lähin toisen kaverin luokse vetämää pään täytee.

   Illemmalla palasin osastolle pää pahasti täynnä ja vielä pahemmin myöhässä. Seuraavana aamuna mun lintsattua osastolääkärin tapaamisesta, mulle annettiin viikko aikaa pakata kamat. Hiton lääkäri.

   Palasin taas kotiin ja surin sitä osastolta lähtöö aika lailla ku tiesin, etten enää koskaan näkis niitä hoitajia ja huoneita. Iloitsin vaan siitä, ettei koskaan enää tattis nähdä sen lääkärin aina vaan ilotonta pärstää.

Jossain vaiheessa tuli sellane kohta et pystyin nousta taas. Vähän päivässä, paljon viikossa ja tulta päin ja läpi harmaan kiven. Ja koska olin taas elossa, alko mun ja mun parhaan kaverin kesäsuunnitelmat nousta pintaan: festareille, leirintäalueelle, laivalle. Myös iskän kans olin menossa mökille ja tädin synttäreille.

Suunnitelmat kuiteski hajos mun paniikkikohtauksiin, joita oli 24 tuntii vuorokaudessa.  Aamusta seuraavaa aamuun ei oo kiva pelätä jotain henkensä eestä. Mietin, miten elän kotona koko loppuelämän, ja suunnittelen miten sen teen.