Tossa yks päivä juhlittiin parhaan kaverin äidin synttäreitä. Tarkotus ei ollu dokata, mut sit ku tajusin et on onnenpäivä - ilman synttärisankaria mulla ei ois bestistä - ni dokaamisekshan se meni. Tai no, emmä kyllä hirveesti juonu, enkä ees ollu niin kännissä. Ihan kivaa meil oli jokatapauksessa.

Eilen kutsuin pari kaveria meille ihan vaan iltaa viettämään. Alkuillasta paras kaverini ja mä mentiin baariin ja bongattiin sieltä yks koomikko ja pari näyttelijää. Heti piti puhelimella päivittää facebook ku oltii nii innoissaa.

Sain eilen mun tilaamani vaatteet. Olin tilannu bikinit ja kasan sukkia ja alusvaatteita. Bikinit oliki hienommat ku muistin. Huomaa että vanhuus alkaa painaa ku polvia kolottaa ja varhaisdementiaakin pukkaa.
Nyt on sitte bikinit mökille mukaan otettavaks.

Oon siis lähössä iskän parhaan kaverin mökille iskän ja sen yhen kaverin kans. Jännittää niin maan perkeleesti. Mietin koko ajan mikä voi mennä vikaan. Mitä teen jos saan paniikkikohtauksen? Koitan miettiä toimintasuunnitelmia, mut mikä mua oikeestaan voi auttaa jos jossain kohtaa reissua saan paniikkikohtauksen. Ei mua siellä mökillä olo niin kauheesti pelota, vaan lähinnä ne matkat sinne ja takas.

Mennään kuulemaa himasta taksilla asemalle ja sieltä junalla. Junamatkan jälkeen hypätään taas taksiin. Mitä ihmettä mä teen jos saan taksissa paniikkikohtauksen? Tai junassa? Tai itseasias missä vaan?

Voi paskan paska mitä oon taas menny lupaamaan.

Hit the road fat, part 2

Mul on kauhee ikävä mun vanhoja lukiokavereita.
En osaa oikeen sanoo muuta. En kerenny tutustua kehenkään niin, että niitä kiinnostais pitää yhteyttä. Mä haluisin, mut mitä voin tehä. Puhuminen facebookissa siitä, että koska nähdään on turhaa, koska en liiku ulkona. Tähän kaveripiiriin kuuluu pari sellasta ihmistä, joille kerroin pikkasen mun ongelmista. Mahdotonta silti ymmärtää jos ei itellä ole. Eikä ne varmaan enää muistakkaan.
En ees kehtais nähdä niitä vaikka pystyisin. Mua ei tunnista enään. Oon antanu itteni mennä niin huonoon kuntoon fyysisesti. "Pulla päivässä pitää luut piilossa". Ei vaan oo ollu kiinnostusta huolehtia itsestään, kun ei missään koskaan liikukaan. Poikaystävän takia ehkä kannattais yrittää, ennen ku seki kyllästyy tähän mun paisumiseen.
Synttäreille kutsuin yhden vanhan lukiokaverin. Kutsuin itseasias kaksi, mut vaan toinen tuli. Oli ihanaa nähdä sitä. Eikä se ees heittäny kommentteja mun lihomisesta vaikka niin odotinkin. En tiiä miks niin odotin, en mäkään kehtais kellekkään nykyään puol tutulle ilmottaa miten paljon se on lihonut.

Nyt laihdutan. Alotin eilen laihdutuskuurin. Tarkotus ois ekaks olla kunnon paastolla pari viikkoa - siihen asti kunnes lähden mökille - ja mökkeilyn jälkeen jatkaa. Älkää tuomitko mun menetelmiä. Tiedän, että pitäis syödä 5 kertaa päivässä pieniä annoksia, liikkua paljo, puol lautasellista vihanneksia jne. But don't judge me. Mulla ei oo aikaa tällä hetkellä laihduttaa 5 vuotta. Enkä pysty liikkumaan kunnolla kun en pääse ulos.

Tapoja on monia, mä päätin pitää pikku paaston.

My bestfriend is the best friend

Eilinen oli taas ihan kiva päivä. Menin parhaalle kaverille ja se houkutteli mut sen luota kauppaan asti. Ja olin vielä ihan selvinpäin. Oli jännää, ja meinas alkaa ahistus kasvamaan mutta nitistin sen. :)
Siellä sitte treffattii mun poikaystävän kanssa ja mentiin takas parhaalle kaverille.
Jossain vaiheessa tän mun parhaan kaverin äiti tuli käymään ja juttelin sen kanssa yli tunnin ku muut pelas Wiitä. Se mm. kertoili mulle miten paljon paras ystäväni mua rakastaa ja miten tärkee sille kuulemma oon. Kyl mä sen tiesin, juu, ihanaa vaan kuulla se. Vaikka sitte jonkun muun suusta ku parhaan kaverin, ku kyllä mä tiedän että se on kaikki totta.

Eilen rupesinkin miettimään, miten onnekas mä taas toisaalta olen. Jos ei lasketa paniikki ja OCD(eli pakko-oire)-juttuja. Mulla on maailman ihanin paras kaveri, joka ei koskaan hylkää mua. Tää ei oo nyt mitään että ollaan oltu parhaita kavereita 2 päivää ja oon varma että se kestää ikuisesti. Vaan ollaan oltu parhaita kavereita kohta 13 vuotta ja olen täysin, aivan täysin varma että tää kestää aina. Mä vaan tunnen sen luissani.
Kaikissa leffoissa naimisiin menevät ihmiset kertoo valoissaan miten niiden tuleva puoliso on niitten paras ystävä ja miten onnekkaita ne on ku ne pääsee parhaan ystävänsä kanssa naimisiin. Mulle ei tuu käymään niin. En mee naimisiin mun parhaan ystäväni kanssa, menen naimisiin poikaystäväni kanssa. Mun poikaystävä ei koskaan tuu olemaan mun parasystävä, tää on asia jonka tajusin eilen. Vaan mun tän hetkinen paras ystäväni on - ja tulee aina olemaan - mun paras ystävä. Siinä teille fakta.

Jotenkin mulla on ristiriitaset tunteet mun ongelmia kohtaan. Jotenki on vaikeeta ajatella elämää ilman näitä mun ongelmia.
Mietin aina millaista mun elämä ois jos en ois koskaan sairastunut. Oisin missannut monta ihanaa kokemusta ja ennenkaikkea: monta ihanaa ihmistä. Osastoiden hoitajat ja mun kaverit. Pari ihanaa lääkäriä ja sairaalakoulun opettajat. Joten, mitä tästä nyt ajatella?

~

Näin kauheeta unta yks yö. Kaikki kuoli ja heräsin siihen kun paruin ääneen. Äiti juoksi mun luokse ja kyseli kauhuissaan, että sattuuko johonkin ku tolla tavalla itken. Avasin silmät ja kyyneleet vaan virtas ja nyyhkytys oli todella kovaäänistä. En oo koskaan heränny noin unesta. Oon monta kertaa heränny huutamiseen, mutta en koskaan siihen, että itken niin kovaa.

Ton yön jälkeen pakko-oireet on ollu enemmän pinnassa. Mua pelottaa ihan hirveesti. Laskeskelen, että kuinka monta vuotta ihmiset enää maksimissaan elää. Mun isä on muutaman vuoden päästä 70. Ja en kestä ajatusta että se ei eläkkään enää 50 vuotta.

Terapeutti aina sanoo, että sen sijaan, että alottaisin suruajan ennen ku ihminen/eläin on edes kuollut, mun kannattais nauttia ajasta jota mulla on heidän kanssaan NYT.

Se on vaan niin tajuttoman vaikeeta ku rinnasta puristaa samalla ajatus, että joku päivä heitä ei enään oo.

Juhannus

Juhannus...

Eilen olin parhaan ystäväni luona grillaamassa. Testattiin jotain uusia läskimakkaroita, mitkä oli kääritty pekoniin ja tehtiin drinkkejä. Nasser Nakuttaja tais olla nimeltään. Istuttiin partsilla klo 12 eteenpäin ja paloin aika mukavasti. Yöllä kun selvisin omaan sänkyyn nukkumaan, piti nukkua ilman peittoa koska jalkoja poltti.
Paikalla parhaalla ystävällä meidän lisäks oli mun poikaystävä, sen kaveri ja yks mun hyvä ystävä myös käväs.
Haettiin parhaan ystävän kanssa myös juhannuskoivu. Ei ole mitään käsitystä, että mikä sen koivun idea on. Kai se on sama juttu ku joulukuusi? Meijän oli tarkotus myös tehä pari juhannustaikaa, mutta sekin sitte unohtu.
Jokatapauksessa kivaa oli.

Meidän kissa karkas. Normaalisti se on hihnassa kiinni kun se on partsilla, mutta eilen se kerkes livahtaa äidiltä ja hyppäs naapurin parvekkeelle ja katos kuin tuhka tuuleen. Äiti huhuili sitä koko päivän ja kun tulin kotiin autoin etsinnöissä. Kyllä me se pari kertaa nähtiin, mutta kerkes aina livahtaa. Loppujen lopuks ei enään jaksettu - piti päästä nukkumaan - niin laitettiin maitoa rappusille. Aamulla kummasteltiin kun kissa löyty äidin makkarista. Se oli kiivenny toiseen kerrokseen asti ja tullu äidin huoneen ikkunasta sisään. Aikamoinen katti.

HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE!
Jos sitä vielä voi toivottaa.

Hit the road fat

Mä olen valitettavasti ollut aika alkoholipitoisissa tunnelmissa jonkun aikaa.
Ekaks oli mun synttärit viime keskiviikkona. Sitten oli hyvän ystäväni synttärit lauantaina.
Muuten vaan dokasin maanantaina. Ja eilen oli parhaan kaverini serkun synttärit. Eihän sillä viinalla välttämättä tarttis aina läträtä, mutta mä nyt oon tällänen. Seurassa juodaan jos muutkin juo.
No nyt on olo sellanen että tarttis vähän rauhottua ja poikaystävältä lähdinkin aamulla iskän kyydillä äidin luokse viettämään hiljaiseloa. Oon tän tarpeessa. Kroppa huutaa lepoa. Eikä tästä muutenkaan mitään haittaa ole. Ens perjantainkin ajattelin viettää selvinpäin (mitä ei hirveen usein tapahdukkaan), koska lauantaina kuitenkin otan vähän kupposta kun menen parhaalle kaverille juhannuksen kunniaks grillaamaan.

Nyt ei taas tule mitään hirveen syvällistä tekstiä, kerron vaan vähän mun viimepäivistä.

Lauantaina oli siis mun hyvän ystävän - johon tutustuin sairaalakoulussa - synttärit. Mulla tais olla aika tylsää, mutta muilla oli kuulemma ihan huippukivaa, mikä on tietysti hyvä juttu. Mulla vaan ois voinu olla vähän kivempaa, mutta sillon olin vähän yksinolon tarpeessa, joten karkasin mm. puolen tunnin pituselle röökille ulos.

Maanantaina tulin bussilla isältä poikaystäväni luokse. Se oli mulle siis suuri saavutus vaikkakin iskä seuras autolla perässä. Iskä kyllä tukee mua ja koittaa auttaa parhaansa mukaan. Aivan upeeta!
Oon erittäin ilonen, että tulin bussilla. Stressinlievitykseks kyllä menin sitte yhen ystäväni kanssa parille kaljalle. Olin kyllä aika ahistunut vielä sillonkin, että ei se paljoo helpottanu. Eikä tietenkään tee paniikkihäiriöiselle muutenkaan hyvää olla koko ajan kalja kourassa. Mutta oli ihanaa viettää vähän aika tän mun ystäväni kanssa, ja ei ollu oikee muutakaan paikkaa mihin mennä ku baari. No, two steps forward, one step back.
Jokatapauksessa oon ylpee itestäni. Siitä että selvisin poikaystävälle asti.

Keskiviikon terapian peruin koska tiistai-iltana piti olla parhaan ystäväni serkun synttärit. Maanantai-iltana sain kuitenki uuteen ihanaan puhelimeeni viestin, että luvassa ois päiväkännit. Kello 10 aamulla pitäis tavata tän synttärisankarin kotona ja vähän juhlistaa sitä. Pohdin siis hirveästi, että perunko mun tiistaisen terapiatunnin, jonka jälkeen terapeutti muutenkin jäis kesälomalle. Mulla oli ahistuksen poikanen pinnassa ja humalahakuinen juominen kesken. Pelkäsin kyllä sitä ahistusta aika paljon, mutta päätin silti kokeilla terapiaan menoa. Iskä tuli hakemaan mut puol neljältä terapiaan, ja kyllä siellä juttu luisti asioista mistä en ennen oo maininnutkaan. Tais olla sen pikku humalan syytä. Oletin aluks että terapeutti heittäis mut ulos, mutta tais pitää tärkeempänä viimesen tunnin - ennen siis sen kesälomaa - käyttöä.

Nyt tämä juominen kyllä meni vähän yli, kun kännissä terapiaankin menin. Aion vahvasti pitää huolen siitä että tää oli once in a lifetime kokemus, vaikka se viina saikin mut puhumaan.

Aikasemmin koitin rajottaa juomista, mutta nyt sen tekee vähän vaikeemmaks se, että mulla ei ole mitään tekemistä kun terpiakin loppui. Mulla on vaan vapaata viikosta toiseen seuraavat pari kuukautta.
Vähän hirvittää, että miten ton juomisen käy. Oon ennenkin juonu aika paljon - kalja virtaa vähintään kerran viikossa. Tiedän, että se on aika paljon. Mä myös lihon vaarallista vauhtia, kiitos kaljan ja roskaruoan mitä sitten kännissä ja darrassa popsitaan.

Juhannuksen grillauksen jälkeen alotan laihdutuskuurin. Pakko tehä jotain, ennen ku oon pyöree kun lihapulla. Tähän mun laihdutuskuuriin kuuluu myös alkoholin vähentäminen. Ei yksinkertasesti oo varaa juoda ku se kerran viikkoon, mutta ajattelin että sitäkin vois vähentää. Varmaan edelleenkin juon kerran viikossa kaljaa, mutta taidan juoda vähän vähemmän kun sen 12.

Dokaamista en kokonaan aio lopettaa, en. Mutta mun on pakko muuttaa mun elämäntapoja terveellisemmäks, niin  kauan kun mun jalat vielä kantaa edes vähän.

The one with the birthday party

Mun synttärit, hmm, mitä niistä kertois...

Uskalsin kävellä Alkolle, eikä multa tietenkää kysytty papereita sillon ku niitä ois  saanu kysyy. Meinasin sanoo, että "kysy nyt multa paperit", mut en sit kehannu.
Synttäreihin meni rahaa ihan sikana. Mun hyvä ystävä teki kakun ja maksoin siitä vähäsen. Juomia ostin aika paljon. Ja sitte vielä booli ja skumpat. Hui.

Sain ihania lahjoja. Raha vessapaperia (xD), tosi nätin kaulakorun ja kortin mun parhaalta kaverilta. Kukkia ja pistaasipähkinöitä - NAM - parhaan kaverin serkulta. Kaulakorun ja kakun mun kakuntekijäystävältä. Pari ruusua. Pussi- ja tyynyliinat tädiltä. Kynsilakkoja ja hajuveden. Ja mikä parasta; uuden puhelimen!

Ilta oli... no... ei ihan odotusten mukanen. Aloteltii puistossa aika isolla jengillä ja porukkamäärä vaan kasvo. Sieltä, ku aurinko oli vähä piilossa, mentiin meille. Kaikki toi kaverinsa, joten porukkaa oli ihan liikaa, vaikka pari kaveria feidaskin. Kukaan ei siivonnu jälkiään, joten synttärisankari juoksi ku päätön kana paikasta toiseen vessapaperirulla kainalossa. Taisin huutaa aika paljon, koska stressasin niin hirveesti. Meijän mattojen ja parketin puolesta lähinnä. Joku joi mun viinat, jotka ekaa kertaa elämässäni itse ostin. Kiva juttu. Joku tiputti kakun lattialle. Vielä kivempi juttu. Aamulla housut ihan punaviinissä (ei omassa) ja koti ihan sikolättinä. Kiitos ja kumarrus vieraille.

En tiedä oliko mulla kivaa, ku stressasin niin paljon. Yhen asian päätin: mun 21 vuotis synttärit on pienessä porukassa jos vietän ne kotona.

Uudet ihmiset tais saada musta aika vihasen vaikutelman. Ne jotka tuntee mut paremmin toivottavasti tietää, että se oli stressiä.

Happy Birthday... to me :)

Nyt oli kyllä sellane saavutus että oksat pois! Kävelin sunnuntaina äidin kanssa mun poikaystävän luokse äidiltä! Olin siis ihan tajuttoman paniikissa ku lähdettiin, mutta se meni hyvin. Tosi hyvin. Tämä se vasta oli edistysaskel. Se oli pisin matka minkä oon vuoteen kävellyt, enkä saanut paniikkikohtausta. Pysähdyttiin kyllä kaljoilla - äiti-tytär laatuaikaa :) - Tillikassa, mutta emmä missään humalassa ollut.

Tänään! Tänään on mun synttärit. Täytän siis 20 vuotta. Hui kamala, mähän saan jo viinaa Alkosta. Tähän mä voisinki lopettaa vanhenemisen. Tää ois hyvä ikä. En haluu vanheta enää. En saa mitään koulujuttuja tai sellasia aikaseks näitten mun paniikkikohtauksieni kanssa. Joten tähän ois hyvä lopettaa. Kymmenen vuotta ku on ohi hurahtanut ni oon 30. En luultavasti oo vieläkään saanu mitään aikaseks. Mitä jos asun sillonki vielä kotona vanhempien kanssa? Musta tulee peräkammarinpoika. Mitä jos en oo kouluttautunu mihinkään enkä pysty olemaan ees töissä? Musta tulee sossupummi. Kyllä sossussa saa mun mielestä juosta jos haluaa. Mutta ite en haluis koko elämääni siellä juosta.

Tähän loppu nyt märehteminen, koska tänään on bileet ja mun pitää olla ilonen :)
Paikalle on tulossa mun mielestä aika paljon porukkaa, tai ainaki meijän kämpän kokoon nähtynä. Ja tuolien määrään.
En malta odottaa. Tänään myös ajattelin kokeilla kävellä tohon Alkolle ostamaan itse mulle viinapullon. Jos en pysty, ni joku muu käy hakemassa sen, mutta toivon että pystyisin. Ois ihanaa ostaa itse ekaa kertaa omat viinansa. Siitä menee kyllä sitte kuva facebookkiin :D

Oon täl hetkel aika onnellinen. Saan niin paljon synttärionnitteluja, ihana tietää et ihmiset muistaa et oon elossa. Oli se sitten vaikka vaan facebookin ansiota.

Padot murtuu

Mulla oli aika erilainen viikonloppu, kun yleensä. Sen sijaan, että oltais dokattu mun poikaystävällä perjantaina, mentiinkin mun parhaalle kaverille grillaamaan ja himaan selvisin vasta seuraavana aamuna. Makkaraa kulu paljon ja vieläki taitaa olla maissia hampaan välissä. Se ei vaan lähe pois. Sinnikäs paska.
Lauantaina menin taas parhaalle kaverille, tällä kertaa saunomaan. Mun poikaystäväki oli paikalla, saunaan se ei tosin tullu.

Viimeyönä nukuin tosi kauan. Menin noin klo 11 nukkumaan ja heräsin kymmeneltä. Söin aamupalaa ja menin takasin nukkumaan. Olin niin poikki. Oon itseasiassa ollu ihan poikki koko viikonlopun. Varmaan johtuu tästä "suuresta määrästä" liikuntaa mitä oon saanu. Heittomerkit sen takia, koska normaali ihminen ei sitä edes huomais. Mulle se kuitenkin on ollu aika suuri määrä. Kävelly parhaalle ystävälle ja takasin. Ja uudestaan sama reissu. Eihän se siis tosiaan pitkä matka oo, mutta sen jälkeen ku on istunu vuoden himassa ni kyllä se jaloissa ja selässä tuntuu.

WoWin pelaaminen ei teekkään mua iloseks. Luulin niin, mutta nyt totesin miten turhaa se on. Tästä edespäin omistan mun päivien ylimääräset ajat mun lempisarjojen kattelulle. Se tekee mut iloseks. Niin iloseks et itken onnesta. Ja välillä surusta, riippuen jaksosta.
Yks päivä katoin yhen jakson mun seuraamasta sarjasta. Edellinen jakso ja sen uuden jakson nimi anto vähän osviittaa siitä mistä se jakso kertoo. En kuitenkaa ollu varautunu. Mun poikaystävä oli varottanu että tulee sellanen jakso missä itken, mutta en uskonu että mulla ihan kyynelkanavat pursuis kyyneliä. Itkin ihan hemmetisti. Oon tosi herkkä. Itken aika pienistäkin asioista. Yleensä jos katon jotain sarjaa ja tapahtuu jotain - onnellista tai surullista - niin saatan itkeä ihan hirveesti tilanteesta riippuen. Ei oo naurun asia :D

Se itkeminen jollain kummallisella tavalla helpottaa yleisestikin mun oloa. Vaikka itkenkin jonkun ihan muun kun mun elämän takia, ni se helpottaa siihen suruun mitä tunnen jatkuvasti.

Happiness please, knock on my door

Päätin olla dokaamatta ennen mun synttäreitä tästä päivästä eteenpäin. 6 päivää ni täytän 20. Ahistaa pikkasen. Näin ne vuodet vierii ja vanhenen enkä mitään saa aikaseks. Ehkä ikinä. Mua vuotta nuoremmat lukiokaverit sai just valkolakit päähänsä ja puhkun vihasta. Munkin ois kuulunu olla siellä. Mullakin kuuluis olla facebookin oletuskuvana ylioppilaskuva. Olen ansainnut sen. Näin paniikkikohtauksieni ja muiden ongelmieni kanssa tosi paljon vaivaa niiden 17 suoritetun kurssin eteen. Paniikkikohtauksia sato, mutta silti yritin. Jännitti kauheesti, mutta jotenki onnistuin. Edes vähän. 17 kurssin verran, kunnes tipahdin koulusta.
Oon ansainnut onnen. Ihan niinku kaikki muutkin. Kukaan ei oo ansainnu tällästä paskaa. En ainakaan minä. Vai oonko? En oo ollu ihan kaikista kiltein ja oon tehny tyhmyyksiä - joita kadun sydämeni pohjasta - mutta mun mielestä mun ei silti pitäis joutua istumaan kotona. Ei pitäis kitua.

Yritän.

Toissailtana käveltiin faijan kanssa mun terapeutin ovelle asti.
Eilen kävelin terapiasta yksin himaan - iskä venas autossa ulkona ja soitin sille, että "mä oonki jo matkalla, nähään kotona".
Eilen, kun menin poikaystävälle, kävelin mun parhaan kaverin kanssa (alkoholin vaikutuksen alasena, tosin) yhelle alepalle.

Jokasesta pienimmästäkin kävelykerrasta tulle alaselkä niin sairaan kipeeks, että. Ja jalat.

Yritys on jokatapauksessa kova. Pitää päästä mökille kesällä. Ei, pitää päästä ulos kesällä.

Ehkä, ehkä

Tänään olen pitkästä aikaa ilonen. Oon yllättäny itteni hymyilemästä, ja se tuntuu oudolta. Tiiän, ettei tätä kestä kauaa, mutta nautin niin kauan kun kestää.

Näin viimeyönä hassuja painajaisia. Yhessä niistä mun synttäreille tuli vaan neljä ihmistä kutsumani 12 sijaan.
En malta oottaa, vaikka vituttaaki vanheta ni on silti kiva päästä juhlimaan kunnon syyn takia. Osasyy miksi hymyilen.

Eilen kerkesin terapiaan vaan 15 minuutiksi. Mulle se oli periaatteessa se ja sama; mitä vähemmän aikaa pitää siellä olla, sen parempi. Tänään aikaa oli 40 minuuttia ja sain jotain puhuttuakin. En paljoa, mutta jotain kuiteski.  Puhuin vähän näistä mun unista ja vähän mun peloista. Asioista mitkä estää mua liikkumasta ulos. Terapeutti koittaa takomalla takoa mun päähän ettei mitään mun kauhukuvista tule tapahtumaan. Ihminen ei kuulemma toimi niin. Mut voihan sitte jotain muuta tapahtua... mun jalka voi katketa taitaitai...

Toinen syy mun hymyilyyn on, että... jaa... aion ehkä yrittää. Ehkä. En toivo mitään saavutusta enkä muutakaan. Mulla on vaan 1 tavoite. Se, että ennen terapeutin kesälomaa - eli juhannusta - kävelen terapiaan. En uskalla toivoa, mutta yrittää aion.

Ehkä.

Laatuaika paras aika

Joo mulla oli tosiaan tossa torstaina( ? - ajantaju taas ihan hukassa) päälääkäri.
Mitäs siellä, kyseli että mitä kuuluu ja miten menee. Onko asiat muuttunu huonompaan vai parempaan suuntaan vai onko muuttunu ollenkaan. Vastailin nätisti parhaani mukaan. On se kyllä aika vaikeeta. Kertoa aina että miten menee ja miten lääkkeet vaikuttaa... Munhan ne vastaukset pitäis tietää, mutta ku aina ei osaa kertoa.
Unohdin kokonaan puhua osastolle menemisestä, vaikka tarkotus oli. Ens kerralla sitten. Ihan hyvin se kai sitten meni, vaikka en oikeen osannutkaan puhua.

Poikaystävän luona sain asioita vähän selvitettyä. Saarnasin parhaalle kaverille ja poikaystävälle mun väärin kohtelusta ja kerroin myös että oon vähän mustasukkanen kun ne välillä viettää aikaa yhdessä. Ihanaa että ne tulee toimeen niin hyvin - ois kauheeta jos ne ei vois sietää toisiaan - mutta välillä ne tulee toimeen liian hyvin :D Sekavaa, tiedän. Eihän se oo niitten vika etten pysty menemään niitten kanssa kauppaan hakemaan juotavaa, tai etten aina oo baari kunnossa. Mun mielestä ne vaan vois sillon jättää menemästä baariin. Itsekästä, mutta en voi mitään. Oon niin kateellinen niille ku ne saa viettää normaalia elämää. Ja toimia niin kuin mun pitäis niitten kanssa. Mähän se oon kenen pitäis mennä parhaan ystävän tai poikakaverin - tai molempien - kanssa kauppaan hakemaan juotavaa. Ei niin, että ne menee yhessä ja mä venaan poikaystävällä.

Perjantai oli mahtava! Mulla oli kyllä kahen päivän ryyppyputki ja olo on nyt sen mukanen. Torstaina se alko ja oli ihan ookoó meno. Mutta perjantai, ah! Aloteltiin poikaystävän luona ja sinne sitten tuli pari poikaystävän kaveria mun, parhaan ystävän ja poikaystävän lisäks. Siellä ku oltiin tarpeeks kauan ryypiskelty lähettiin Daisariin (yks suht lähellä oleva baari) (menin kävellen, ja onnistuin kyllä vain sen takia ku olin kännissä - jee silti!) Siellä oli ihan mahtavaa laatuaikaa parhaan ystäväiseni kanssa. Ja se laatuaika jatkui poikaystävän luona viideltä aamulla kun oltiin tultu takasin. Kaikki muut oli sammunu ja me tanssittiin ja naurettiin. Paras ystäväni joutu jäämään yöks, koska poikaystävä oli piilottanu sen kengän eikä saatu sitä hereille kertomaan missä se on. Aamulla siinä oliki ettimistä, kun poikaystävä ei muistanu mihin sen piilotti. Oli hauskaa. Just näin mun kaikkien päivien pitäis mennä. Ei siis baarissa ja dokaamassa, vaan niinku normaalisti.

Ilman paniikkia ja ahdistusta.