Kun pöytäkin kaatui

No olipa taas perjantai!

Aloteltiin mun parhaan ystävän, poikaystävän ja sen veljen kanssa mun poikaystävän luona.

Siitä meijät sitte kutsuttiin Daisariin, mikä on yks suht lähellä oleva baari. Siellä ku oltiin tarpeeks ryypiskelty jatkettiin matkaa Konjaan, mikä on - yllätys yllätys - toinen suht lähellä oleva baari. Siellä tais mun humalansietoraja ylittyä taas ku kaadettiin mun parhaan ystävän kans pari pöytää ja kasa tuoleja vahingossa ku kaaduttiin niitten päälle. Tai siis minä kaaduin ja vedin ystäväni mukaan. Varma en oo, mut taisin kuulla aplodeja.

Nyt on päätetty, etten enää keskellä viikkoo juo. Meni niin överiks toi perjantai et tän hetkisten olotilojen mukaan ei tekis mieli juoda enää ikinä.

Nyt oon äidin luona viettämässä Earth Houria kynttilänvalossa.

PS. Postitin eilen kouluunhakupaperit ammattikouluun. Sen koulun pitäis olla sellanen tukea tarvitsevien koulu. Panikoin jo valmiiks kaikista työssäoppimisista sun muista. Vaikka enhän mä ees välttämättä pääse koko kouluun.

Paska, että pelottaa.

My friend Jack

Mulla on mennyt projektit vähän läskiks. Projektien tilalle on tullu alkoholi. Yrittämisen tilalle aikalailla juominen. Vaikka kännissä jaksanki yrittää enemmän. Liikkuu ulkona enemmän. Hymyillä enemmän. Mut en tiiä onko se kuitenkaan niin hyvä asia.
Liikun ulkona, mutta tosi vähällä ahistuksella koska oon kännissä. Saan kaikkii mahtavia ideoita, jotka aamulla masentuneena muistan. Hymyilen, mutta en aidosti. En enään aamulla.

Juominen helpottaa. Suurimman osan kännissäoloajasta luulen olevani ihan ku kuka vaan muu. Terve. Käyn baarissa, juttelen ihmisten kanssa. Mua jaksaa kiinnostaa. Jos oon menossa ryyppäämään, ni jaksan valmistautua. Jaksan käydä suihkussa ja ehkä jopa meikata.

Ennen kaikkea: mulla on jotain tekemistä. Yksin tai kavereitten kanssa.
Mitä muuta tekemistä tällasen ihmisen kanssa voi tehdä ku ryypätä. Ollaan parhaan kaverin kans kokeiltu käydä kahvilla ja teellä toistemme luona, mut puheenaiheet loppuu viidennen tunnin jälkeen. Kännissä voi sentään pelaa juomapeliä. Ja sammuu hymy huulilla. Ja laatat otsalla.

En oo alkoholisti, ihan oikeesti en ole. Tiedostan kuitenkin että mulla on pieni ongelma tän kanssa. Koska kännissä on kivaa. Helppoa.

 Mutta ihan oikeesti ku asiaa aattelee, mulla ei oo varaa juoda näin paljoo.
Viikonloput mä ymmärrän, mutta ei arkisin. Ei arkisin.
Jos jaksan, koitan muuttua. Poistan näin aluks keskellä viikkoo juomiset. Yritän. En kyllä tiedä haluanko. En usko. Sit oon taas kaikki arkipäivät joku sairas ihminen.
Sit mun pitää kestää kuus päivää viikossa pahaa oloa.

My little happiness

Hengissä mut pitää ajattelu. Oon kova ajattelemaan. Yritän ajatella samoja asioita päivästä toiseen. Iloisia asioita. Paria juttua mitkä saan ku oon terve. Sellasta juttua mistä oon tosi kauan haaveillu.

Ajattelu saa mut toivomaan. Hetkellisesti mulle tulee aina sellanen 2 sekunttia kestävä parempaan huomiseen uskomispuuska. No se menee ohi hetkessä, mutta kiva tietää että voin tuntea vielä jotain muuta ku masennusta. Siitä tulee lämmin olo mahaan. Ihan ilman viinaa vielä.

Oon näytelly kevereille kuvia mun rakkauksista mitä saan. Kyselly minkä värinen pitäis ostaa. Niiltä tulee varmaan jo korvista ulos. Mut en jaksa oottaa. 

Nii oudolta ja materialistilta mä kuulostanki, ni tää saa mut jaksamaan. Saan intoa, ku on jotain mitä odottaa. Jotain mistä on niin kauan haaveillu toteutuu heti ku oon suoristanu yhen pikku mutkan matkalta. Nimittäin mun sairauden. 

Giving up - the easiest thing to do

Menin eilen mun parhaalle ystävälle yöks. Faija heitti meijät ostarille. Käytiin siellä parhaan ystävän kans Alkossa hakemassa vähä vinkkua ja likööriä, ja jatkettiin kaupan kautta matkaa sen kämpille kävellen. Ai että mua ahisti. Ahisti aivan tajuttomasti, eikä mulla ollu ees paniikkikohtauspillereitä mukana. No mä selvisin, ahistuski meni ohi ku muistin mun selviytymissuunnitelman.
Oli kivaa, laulettii karaokee, pelailtii Wiitä ja juotii vinkkua.

Either way, tän päivän adjektiivi on onneton.
Rakastan hiljaa istumista ja miettimistä. Ah, mitä asioita mietinkää. Mietin paria juttua mitä saan ku tuun terveemmäks. Niin terveeks et voin ne mennä ostamaan. Mietin siihen asti näitä asioita silmät hullun lailla kiiluen, kunnes muistan etten välttämättä tuu terveemmäks.
Ikinä.
Oonhan mä jo 6 vuotta eläny näin. Mihin nää jutut muka katois.
Välillä, ku katon jotain tervettä ihmistä, mun pakko-oireinen häiriö sanoo, että mun pitää toistaa mun päässä "oisinpa mä yhtä terve ku toi, oisinpa mä...". Joten, jos joku päivä joku tuijottaa sua, älä pelkää, se saatan olla vaan mä.

Ehkä kaikille on joku tarkotus. Ehkä mut on tarkotettu olemaan all aloney - on my owney. Koska eihän kukaan jaksa mua loputtomiin oottaa. Jos vielä monta vuotta kuluu niin, etten voi tehä mitään hauskaa, ei mua kohta enään pyydetä mihinkään. Ihmiset jatkaa elämäänsä. Kaikkien muitten life goes on, paitsi mun. Pikku hiljaa ihmisä tulee vähemmän käymään. Harvemmin. Kunnes ne lopettaa kokonaan. Kohta mun muut persoonatki hylkää mut.

Jonain näistä päivistä mäkin luovutan kokonaan, jos ei joku asia ala muuttumaan.
En nimittäin jaksa enää. Tää ei oo ees se paikka mis haluisin elää.

Numb

Olen
Voimaton, väsynyt
Elämäniloton, erilainen
Epännistunut, en lähelläkään onnellista
Rikki, ruma ja - kaikesta huolimatta - rakastunut
Aikaansaamaton, aivan täysin onneton

Haluun mun elämän kuntoon. Haluun elää. Mahotonta.

Tää on taas yks näistä masennuspäivistä. Toivottavasti tän aiheuttajana on viikonloppuset ryypiskelyt. Jos ei, ni oon pulassa. Oon pulassa jos tää ei mee ohi. Tää masennus puhkes pintaa kyllä jo eilen. Rupesin kyselemään poikaystävältä ja parhaalta ystävältä, että miks ei ne pelkää. Vastaus oli, että ei ne oo ees ajatellu asiaa. Miten ihmeessä se on mahollista?! Joku ei oo koskaa ees ajatellu asiaa, mikä on mun mielessä joka päivä, koko päivän.
Eiks tää oo vähä epäreiluu.

Haluun muuttaa mun mielikuvitusmaailmaan ja jäädä sinne.

Drunken ideas

Eilen oli taas hyvä päivä. Yks ystävä  tuli poikaystävänsä kanssa käymään. Ja perästä tuli mun toinen ystävä myös ottamaan vähä kuppia.

Kaiken kaikkiaan oli ihan kivaa. Muisteltii vähä menneitä ja naurettiin niin maan helvetisti että hyvä ku ei ikkunat särkyny niistä ilosista sulosoinnuista.

Myöhemmin ku tää mun ystävä lähti poikaystävänsä kans, lähettiin sen mun toisen ystävän kans ettimään 24h kauppaa. Mentiin sitte ratikalla (eka kerta ratikassa pitkään pitkään aikaan!) pysäkki ohi ja koitettiin liftata takasinpäin. Ei onnistunu. En mäkää kyllä meitä kyytiin ois ottanu.
Mentiin rokkimäkin kautta, ei mitään läsitystä että miks, ja siellä koitin vitsinä myydä tätä mun ystävää vaimokkeeks jollekkin vain hintaan 2.90! Ihmiset ei näköjään hirveesti perusta mun hyvistä ideoista, tai sitte mun myyntipuheessa oli jotain aukkoja koska en saanu sitä kaupaks.
Kaupassa koitin sitte uudestaan ja siellä sitte joku miekkonen innostu uudesta vaimovaihtoedosta. Tää mun ystäväiseni ei kyllä sitte ollukkaa ihan niin innostunu, joten peruin kaupat.

Kun päästiin ratikkapysäkille kello 02.00, todettiin hetken venailun jälkeen, ettei ratikat kulje joten otettiin taxi (eka kerta taxissa pitkään aikaan. Iskä koitti yks päivä tulla hakemaan mua taxilla, koska oli tullu just lentokoneesta, ni ei ollu autoo mukana. En kuitenkaan pystyny, koska muitten autoissa ois vaarallista saada paniikkikohtaus) kotinurkille.

Nyt sitte vähä kiristää päänuppia joten menen vetämään kiinalaista ja buranaa.

No pain no gain

Tilasin just ihania vaatteita. Ja tein kirjallisen sopimuksen äitin, isän, parhaan ystävän ja poikaystävän kanssa mun elämäntapamuutoksesta. Päiväykset ja kaikki.

Taas - tällä kertaa jo ennen aamu kymmentä - mun paras ystäväni tuli käymään. 4 tuntia ja monen monta - niin monta että närästää - kuppia kahvia ja teetä.
Just 10 minuuttia sitte se lähti hoipperoimaan väsyneenä (?????) ja mahahaavasena tohon lähes naapuriin omaan himaansa.

Ihan pika puoliin ois terapiaan lähtö edessä. Ilosanomana ilmoitan, että aion ottaa täten kaikki irti terapiasta. Hyödynnän sen suuren summan rahaa, minkä yks kerta maksaa. Ei tosin aavistustakaan että mistä puhun tänään. Ehkä jostain hyödyllisemmästä ku eilen, - vaikka sitte väkisin - lahjonta saa nimittäin tän tytön liikkeelle. Ei ehkä niinkään lahjonta, vaan palkinnot.
Sana lahjonta saa mut kuulostamaan tosi materialistilta. Oonhan mä tietty vähän sitäkin, mut nää asiat mitä oon saamassa ei oo materiaa.

Tällä kertaa palkintona on esimerkiks hyvä kesä. Ja pari muuta juttua sen mukana. :)

Spring? Snow? What?

Tänään oli MAHTAVA päivä! Olin ilonen suurimman osan ajasta, mikä on saavutus sinänsä.

Aamu 10:ltä mun paras ystävä tuli viiden tunnin tee/kahvitteluhetkelle. Puheltiin ja naureskeltiin paljon. Sanotaanko vaikka että viiden tunnin verran. Ideoitiin tulevaa kesää ja niitä aikoja ku oon terve. Oi oi mitä ideoita. Tiedetään mm. mikskä pukeudutaan vappuna. Kehiteltiin eräs kaunistautumisideaki, jonka me kumpiki toteutamme.
Oli kyllä laatuaikaa.

Terapiassa siedin terapeuttiani. Esimerkiksi tästä syystä:

Minä: Saanko 'blaablaablaa' sitte ku oon terve?
Isä: Saat mitä vaan jos otat kaiken hyödyn irti terapiastas
Minä: Emmä haluu mitä vaan
Isä: No sitte saat vitsaa jos et ota kaikkee irti terapiastas

Vitsihän se oli, but I get his point.

Joten siis siedin terapeuttiani 5 minuuttia yliaikaa. Kerroin sille mm. miten ärsyttävän ilonen se on. Miten ärsyttävää on ku oven avatessaan se sanoo "oleppa hyvä". Miten ärsyttävää se on ku se on niin positiivinen.
Jonkin aikaa höpisinki jotain ehkä ei niin turhaa, kunnes pääsin loppuhuipennukseen: suunnittelin mun joskus kaukaisuudessa tulevat häät. En siis oo vielä ees kihloissa, mutta onpahan suunnitelma varalla. Toivottavasti mun poikaystävälle sopii mun suunnitelmat.

Sitte terapian jälkee menin vuorostani mun parhaalle ystävälle tee/kahvitteluhetki part kakkoselle. Ilman teetä tosin. Syötiin myös kasa (tai minä söin kasan, ystävä vähä vähemmän) tortilloja, katottiin leffa ja juoruttiin lisää. Nyt jatkan yhen valmiiks nauretun huippusarjan kattomista. Tietääpähän missä kohtaa pitää nauraa, ku ei oo tekstejä.

PS. Lumisade lakkas, sen kunniaks oon ilonen vielä huomennakin. Ja mahahaavainen, koska tee/kahvitteluhetki part 3 alkaa aamulla.

Sick world

Mun ystävällä on semmonen ongelma, että joudun pelkäämään sen hengen edestä. Ollaan molemmat ihan kauhuissaan. Nähtiin samana yönä unta madoista, jotka yhen unikirjan mukaan merkkaa mm. kuolemaa.

Siitä tuliki mieleeni: koitin yks päivä itelläni, saanko kuristettua ketään ihan itsepuolustussyistä.
Pelkään ihmisiä. Pelkään väkivaltaa. Pelkään sitä, miten yksinkertasesti jollekki vois vaan tehä jotain pahaa. Tuol kuitenki liikkuu kaikkia sekopäitä. Kerran joku yritti alkaa potkimaan mua, koska kävelin ohi. Kerran mut, mun äiti ja meijän koira pahoinpideltiin meijän kotiportilla. Seuraavana aamuna mentiin terveysasemalle ja poliisit tuli ovelle, ja käski poliisiasemalle. Vuoden päästä tuli asiasta kutsu käräjäoikeuteen. Tää pahoinpitely ei ainakaa auttanu mun uloslähtemispelon voittamisessa.
Eikä ihmispelon.

Hear/see/fear

Skitsofrenian oireita.

Siellä, missä ei kuulu mitään, kuulen askelia.
Siellä, missä ei näy mitään, näen varjoja.

No mullahan on määrittämätön psykoottinen häiriö - joka siis sisältää kaikki mun diagnoosit yhteensä - joten ei oo mikään yllätys mulle että jotain tällastaki löytyy.
Pelottaa. Poikaystävä lähti töihin, ja siitä asti ollu tosi turvaton olo.
Vedän peiton silmille ja hoen "mitä ei nää, ei oo olemassa". Silti mä kuulen ku joku lähestyy.
Koitan vaan saada unta palloon, ettei tarvii kestää tätä hereillä oloa.

Therapy

Viime perjantaina olin mun parhaan kaverin ja yhen hyvän ystävän kanssa vähän bailaamassa.
Meinas kaverin lauantaiset tuparit jäädä välistä, ku oli niin kauhee paniikkiolo. Popsin kuitenki mun paniikkikohtauspillereitä, otin itteeni niskasta kiinni ja lähin sinne tupareihin parhaan kaverin kanssa. Siinä oliki mun ilouutiset.

Nyt on menny kaikki elämänilo pöntöstä alas. Voi hirmunen masennus.

Nyt on taas mielessä ikävät asiat. Se, että Continueous Improvement ei kuitenkaa tuu toimii. Se, että tästä ei voi parantuu. Ei ees niin että voisin liikkua yksin ulkona. En vaan usko, että jotain niin hyvää vois tapahtuu tän kaiken paskan keskellä.
Eilen illalla oli ihan kauhee olo. Itketti vaan. Oon satavarma etten voi parantuu. Siitä tulee aika toivoton olo. Semmonen... elämäniloton.

Terapiatki menee vieläkin ihan päin persettä. En saa vaan suutani auki mun asioista. Kauheesti mä yritän mutta pää lyö tyhjää. Mua jotenki alkaa heti ärsyttämään ku nään mun terapeutin aina niin ilosen naaman. Aina se jaksaa hymyillä.
Koitan miettiä etukäteen asioita joista vois puhua, mutta en keksi. Mul ei oo mitään sanottavaa pakko-oireista tai paniikkikohtauksista. Paitsi ehkä tästä mun toivottomasta olosta vois puhua. Siitä etten tuu kuitenkaan parantumaan. Mutta sitte alan itkemään siellä. Enkä tykkää itkeä, varsinkaan siellä.
Se nainen on kuitenki aina niin ilonen.

Obsessive-Compulsive Disorder

Mun Continueous Improvement -prosessi sujuu toistaseksi ihan hyvin. Eilen lintsasin koska olin niin väsynyt.

Jokatapauksessa mm. toissapäivänä ja tänään oon lähteny poikaystävän luota kauppaan parhaan ystäväni kans, mikä on jo aika saavutus. Tänään jopa kaks kertaa, koska unohdin sipulit. Käytiin siinä samaan syssyyn yhessä kaupan lähellä olevassa baarissa vaikka sitte juhlistamassa naistenpäivää lonkeroilla.

Eilinen terapia meni ihan läskiks. Istuin vaan tuppisuuna 45 minuuttia. En yksinkertasesti vaan halunnu puhuu mistään. Oishan mulla toki asiaa... jotain jutunjuurtahan vois vaikka keksiä mun pakko-oireista. Inhottaa vaan ajatellakki niitä asioita. Lääkärinlausunnonki mukaan ne on niin kauheita että en pysty ääneen niistä puhumaan.

Pakko-oireita voin jotenki hallita. Välillä. Voin esimerkiks ajatella, että en saa tehä pakko-oirejuttuja ennen ku oon syöny jotain. Ja se toimii. Siihen asti kunnes mukaan tulee ns. poikkeukset. "No tää on poikkeus, voin mä nyt yhen tehä" - siinä vaiheessa mulla menee koko maailma sekasin, ja en muuta pystykkään ajatella.
Tai voi tsiisus jos sen ruokailun jälkeen unohdan ajatella uudestaan, että "vasta sitte ku oon syöny". Sillon niitä tulee sellasella vyöryllä, että huh huh. En ees itse pysy perässä siitä mitä kaikkee mun pitäs tehä.
Sulje hana. Avaa hana. Sulje hana. Avaa hana.

Näitten kans pystyn viel elämään. Ne ei oo mitään verrattuna mun pakkoajatuksiin. Niihin ei oo mitään hallitsemisjuttua. Niitä vaan tulee kun niitä huvittaa. Ja niitä tulee usein.
Ja kun niitä tulee, ei ne lähde pois.

Continueous Improvement

Aamulla mä ryhdistäydyn.
Piste.

Nyt alkaa "Continueous Improvement" -prosessi.
Piste, again.

Saanen selventää tämän prosessin tarkoitusta:

Oon monta kertaa sanonu, että aion tulla tevreeks ja aion sitä ja tätä ja vähän lisää tota. Aina mä pyörrän pyhät päätökseni ja jään himaan makaamaan. Nyt. NYT se tapahtuu! Continueous Improvement on täten kehitelty minua varten (oikeestihan se on jonku yliviisaan hepun kehittelemä aatos johonkin entiedämihin liittyen), kehitelty minun tueksi. Auttamaan minua tulemaan terveeksi. Sano kuka tahansa mitä sano.
Homman  nimi on tämä: se mitä teen tänään, teen sen paremmin huomenna. Suomeksi: jos kuljen tänään ulkona 20 metriä, kuljen huomenna edes puoli metriä enemmän.

Nyt terästäydyn. Pitää jaksaa nousta sängystä ylös. Pitää jaksaa pestä hampaat edes kerran päivässä, pitää juoda Aloe Veraa - tunnollisesti. On pakko käydä ulkona!

Mun on pakko tehä tää ryhdistäytyminen. Mun vanhempien takia, jos ei itseni. Mun parisuhteen ja ystävien takia, jos ei itseni.

Tähän tulee otsikko

Siitä laivareissusta vielä, että nyt kun oon selvinny viinahöyryistä, muistin yhen ihanan tunteen.
Mulla tuli laivaan mennessä sellanen adrenaliinivyöry (ei mitään käsitystä miten toi sana kirjotetaan), kun ajattelin vaan vahvasti että "Mähän pystyn tähän, vaikka mikä ois!" Siitä tuli hyvä olo. Vahva olo.

Nyt vähän päivitystä toissa (nyt on ajantaju ihan sekasin?) viikonlopusta:

Huh, olipas mulla viikonlopun alku ja loppu. Oli kyllä sellasta biletystä yötä päivää kolme päivää putkeen. Nyt sen ymmärrän että mun raja on kyllä se kaksi päivää. Mieluiten vaan yks päivä biletystä, ja seuraava päivä kokista ja buranaa. En oikee näköjää oo sellanen "uuteen nousuun" -tyyppi.

Poikaystävällä oli siis synttärit torstaina. Alkuperänen suunnitelma oli, että keskiviikkona laivalle, torstaina lepoa ja perjantaina juhlimaan synttäreitä. Mutta mutta, mut siis vaadittiin mukaan menoihin joten enhän mä nyt voinu poikaystävääni hyljätä :)
Torstaina siellä tais olla mun ja mun parhaan kaverin ja yhen poikaystävän kaverin lisäks vaan mun poikaystävän veljet, joita on siis kaksi kappaletta. Kaikki niistä on syntyny eri vuosikymmeninä mutta samana päivänä ja samassa kuussa. Kumma juttu.

Perjantaina porukkaa oliki sitte vähä enemmän, ja minä ja paraystäväni selvinpäin kaikkien kännisten seassa. Mulla kun ei näköjään nouse hirveessä darrassa viinakset päähän. Porukkaa oli siis mua suuresti ahdistava määrä. Aivan liikaa. Varsinki ku minä sitte loppujen lopuks hyssyttelin kaikkia keskellä yötä ku kitara soi ja juopot laulo. Talon isäntä nimittäin makas siinä vaiheessa jo aivan sammuneena.

Ihan kivaa oli, vaikka perjantai oliki jo vähä hermoja raastava  päivä :D

Sunnuntaina, kun siis olin jo lähteny poikaystävältä himaan, mun  hyvä ystävä tuli käymään, ja sain siinä loistoidean ja pidin pikku pippalot viime perjantaina. En malttanu oottaa kaikkia niitä ihmisiä joita taas vaihteeks näin. Mun kavereittennäkemiset rajottuu aikalailla tähän yhteen ystävään, parhaaseen ystävään ja poikaystävään ja sen yhteen kaveriin. Oli hyvät pippalot, tai no, taas jälleen: ainaki mulla oli hauskaa.

Terapiat viime viikolla meni ihan sujuvasti. En ainakaan nukkunu siellä. Sain vihdoinki suuni auki mun vihanhallintaongelmasta. Siitähän se johtuu ku vihaan olla vihanen. Se on niin ärsyttävä ja pelottava tunne, etten tiedä miten hallita sitä. Pelkään vaan että räjähdän.

Tänään terpaiassa täytin lappusen, jolla haen tukea Kelalta mun terapiaa varten, ja puhuin viimeset kolme minuuttia mun unista. Näin unta, että pystyin muuttumaan gaselliksi ja gorillaksi. Jossain vaiheessa unta satutin mun jalan tosi pahasti ja mulla lähti näkö, eikä kukaan ymmärtänyt. En osannu puhua muuta ku gaselli- ja gorillakieltä. Olen nyt ah niin viisasti tulkinnu mun uneni niin, että mua harmittaa ku ihmiset ei ymmärrä mun tilannetta. Emmä toki sellasta ootakkaan, toivoisin vain. Harmittaa ku ihmiset kysyy "mikset ite käy kaupassa" tai sanoo "no tuu bussilla".
Mahotontahan se on tietää miltä tuntuu asia, jota ei oo ikinä joutunu ite kokemaan. Ja mä ymmärrän sen, but still...