Olin tossa eräs päivä menossa julkisilla tapaamaan ystävääni. Sain melkein paniikkikohtauksen. Mua ahdisti hyvin paljon. Sen jälkeen olen ollut masentunut ja ahdistunut.
Siinä tilanteessa, kun istuin julkisessa kulkuneuvossa ja hoksasin, että nyt saattaa tulla paniikkikohtaus, muutuin hyvin avuttomaksi. Koitin ajatella positiivisia asioita, ja että kyllä mä selviän. Kyllähän mä selvisinkin, kun tässä kerran naputtelen, mutta jälkeenpäin ei olekaan mikään voittajafiilis, vaikka toisin odotin. Mua siis vaan ahdistaa, kun mietin asiaa - eli jatkuvasti. Musta tuli niin tajuttoman avuton, enkä halua kokea sellaista enää. Joten nyt vakavasti harkitsen loppuelämäni viettämistä kotona. No eihän se nyt ole mikään vaihtoehto, tietenkään. Enhän mä vois tehdä niin mun läheisille.

Mutta mitä jos en halua ulos. Mitä jos en uskalla. Pysty.
Mitä sitten vaikka haluankin mennä uimaan ja matkustelemaan ja joku päivä naimisiin. En silti pysty.

Help me

Lähdin isäni hyvän ystävän perheen mökille viime torstaina isäni kanssa. Tultiin sieltä eilen.

Oli taas aivan ihana reissu. Ammuttiin jousipyssyllä, pelattiin petankia ja utareen heittoa. Saunottiin, syötiin, paistettiin lettuja, uitiin. Oli kyllä taas aivan mahtavaa. Ilmatkin olivat hyvät. 

Mentiiin sinne isän kanssa junalla. Neljä tuntia me istuttiin ravintolavaunussa (selvisin, vaikka vähän ahdistikin). Takaisin tulo matka olíkin jo aika rankka. Istuttiin ensin ravintolavaunussa, mutta mentiinkin sitten omille paikoillemme nukkumaan. Sen jälkeen oltiin molemmat ihan rättiväsyneitä. Käytiin ravintolassa syömässä ja kun päästiin himaan, menin suoraan nukkumaan.

Tänään mun pitää mennä takasin osastolle. Hirveetä. En todellakaan haluaisi. En jaksa. 

Pääsin jo torstaina viikonloppulomille, koska oli syntymäpäiväni.

Torstaina menin parhaalle ystävälleni ja sieltä baariin synttäridrinksulle. Perjantaina pidin juhlat. Olin kutsunut muutaman kaverin luokseni, muutama tuli, pari jätti tulematta. Oli ihan kivaa. Pelattiin Spin the Shottia ja vähän korteilla. Kuunneltiin musaa, syötiin kakkua (OMNOMNOM! Paras ystäväni leipoi mulle ihanan näköisen ja makuisen kakun. Olisinpa tajunnut ottaa siitä kuvan) ja juotiin skumppaa. Illemmalla lähdin  baariin kahden kaverini kanssa.

Sain ihania lahjoja. Koruja, meikkejä, rahaa, vaatteita, Spin the Shot -pelin (xD). Ja jotain... täysin uskomatonta poikaystävältäni.

~

Viime viikon lopussa ja tämän viikon alussa mulla oli sellanen vaihe, että pyysin osastolla ylimääräisiä ahdistuslääkkeitä. Jostain syystä mulla oli aivan hirvee ahdistus. On vieläkin. Syynä on mun ajatukset, jotka piinaa mua. Ne on pakkoajatuksia, jotka tulee ja jotka eivät mene pois. Ne on inhottavia asioita, joita kukaan ei halua ajatella. Ja silti minä ajattelen. Joten söin alkuviikosta muutaman päivän ahdistusnappeja enemmän kuin normaalisti (kuitenkin sallitun määrän).

Muistelin tossa äsken toden tuntuisinta harhaa, jonka olen kuullut. Kukaan ei siis puhu mulle tai mitään. And I don't see dead people. Mutta jotain kuitenkin kuulen. Olin nukkumassa poikaystäväni luona. Yksin paikalla. Torkuin, ja yht'äkkiä havahduin aivan täysin selvästi kuuluviin askeliin, jotka pysähtyivät kohdalleni. Säikähdin helvetisti. Olin yksin - ja silti oli kuin joku olisi ollut paikalla.

Pelottavaa.

Things will work out?

"Be believing, be happy, don't get discouraged. Things will work out.
- Gordon B. Hinckley"

En tiedä...

Mä oon edistynyt. Oon mennyt julkisilla yksin iskän luokse 2 kertaa ja oon muutenkin mennyt tosi paljon eteenpäin. Mielestäni. Mutta jotenkin tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä onko se 3 vai 576 steps forward. Mitä jos mulla ei loksahda päässä paikoilleen se palanen, mikä tekee musta terveen? Ikinä? Aikasemmin, nuorempana, kun olin osastolla se pala oli loksahtanu jo tähän mennessä. Mun huonekaveri sano mulle, että se loksahtaa ihan kohta, mutta en usko. En usko vieläkään, että voin tulla terveeks. Vaikka oonki menny sen 3 askelta eteenpäin, mulla on tunne, ettei tilanne muuttuis vaikka oisin menny 500+ askelta eteenpäin.

En tiedä onko tässä mitään järkeä, ja ymmärränkö itsekään mitä tarkoitan palasen paikoilleen loksahtamisella.

"As long as you have life and breath, believe. Believe even if you have stopped believing.""
- Mark Helprin