14 days and counting

Taas osastolla. Mulla on kahden viikon periodi, joka siis tarkoittaa sitä, etten pääse edes lomille viikonloppuna. Olen jumissa täällä. Ärsyttää. Ja masentaa.

Puhuin lääkärille mun huonosta lääkityksestäni. Ehdotin, että jos vaikka vaihdettaisi masennuslääkettä, se kun ei tunnu auttavan. Joten nyt vähennetään vanhaa masennuslääkettä ja ylihuomenna pitäisi alkaa syödä sitä uutta. Tästä oon hiukan innoissani. Toivon, että se uusi lääke auttaa paremmin kuin tuo vanha. Ehkä tämän vaihdon jälkeen puhun vielä mun ahdistuslääkkeistä, jos niitäkin vaikka vois vaihtaa. Mä kun olen koko ajan niin ahdistunut.

Mulla on tulossa leikkaus sellasen patin takia parin viikon päästä. Huomenna mulla on nukutuslääkärin ja jonkun sairaanhoitajan tapaaminen. Pyysin, että isä veisi minut sinne, koska en uskalla enää julkisilla matkustaa sen yhden paniikkikohtauksen jälkeen. Osastolla ne ei luonnollisesti ole hirveän innostuneita siitä, että isä kuskaa mut sinne. Mutta voi voi. Jos en pysty muuten, niin minkäs teet.

Tulin pari viikkoa sitten mökiltä. Oltiin isän kanssa sen ystävän perheen mökillä. Oli kivaa. Tultiin yöllä. Juna oli tunnin myöhässä joten oltiin vasta kahdelta perillä. Meidän vaunussa oli 12 astetta lämmintä, ja kukaan ei koskaan kuuluttanut, että missä mennään ja paljonko ollaan myöhässä.

Huomasin just, että mun kone sekoo. Enkä tiedä miten korjata asia. Pystyn kirjoittamaan uuden tekstin vain incognito-ikkunassa, koska muuten mainokset raiskaavat näyttöni. En myöskään pysty bloggerissa esimerkiksi katsomaan muita sivujani tai mitään vastaavaa (again, mainokset). Kun luen mitä vaan millä vaan sivulla, jotkut sanat on korostettu, ja kun vien hiiren niiden päälle, tulee ilmotus aasialaisista naisista jotka kaipaa seuraani. Nyt hyrrää vee-sanat päässä.

Oon ollut aika ahdistunut ja masentunut. Mökillä ollessa se masennus meni vähän ohi alkupäivinä, mutta tuli kuitenkin loppujen lopuksi takaisin. Mietin eilen terapiassa, että haluanko kuolla. En usko. Haluun vaan että tää ois ohi jo. Haluun masennuksen pois. Haluun pahan olon ja ahdistuksen pois.
Haluun vaan, että tää loppuis.

Bad, worse, worst

Tämä viikko meni aika huonosti.
Mun piti tsempata, mennä toimintakeskukseen ja terapiaan itsenäisesti. Ainakin yrittää. Enhän mä mitään yrittänyt.
Mua masentaa niin paljon, että haluan vain nukkua. Maanantaina nukuin terapiassa. Tiistaina nukuin toimintakeskuksen ohi. Ja päivät vain pahenee. Tiistaina mentiin isän kanssa lounaalle ravintolaan. Paniikkikohtaus oli hyvin lähellä. Mentiin autolla, vaikka ruokapaikka oli ihan lähellä. Pelkäsin, että en pysty lähtemään sieltä pois. Jätimme automme suht kauas, koska paikkoja ei löytynyt. Menimme ravintolaan, ja kesken ruokailun sanoin isälle, että nyt ahdistaa aivan hirveesti. Söimme kuitenkin loppuun ja yritin rauhoitella itseäni. Lähdimme ravintolasta, ja kun olimme ulkona, totesin, että nyt tulee paniikkikohtaus. Kyselin hätääntyneenä isältä, että mitä teen. Isä neuvoi rauhallisesti, että mene takaisin ravintolaan rauhottumaan ja hän hakee auton ravintolan eteen. Pelastuin. Mutta se oli kyllä tosi lähellä. Paniikkikohtaus siis.
Sen jälkeen mua on vaan ahdistanut. Ja masentanut vielä enemmän kuin alkuviikosta.

Tuntuu siltä, ettei tästä pääse yli eikä ympäri.

No more counting

I'M FREE AS A BIRD. En tiiä onko se "like a bird", mutta mä oon jokatapauksessa free AS a bird.

Viime viikonloppu meni vähän pyllylleen. Kaikkien kanssa oli kaiken näköstä juhlittavaa. Muunmuassa se, että vapauduin paskalandiasta. Joten tämä neiti dokasi kolme päivää. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Never again. Jotkut sanoo "never say never", mutta mä kyllä nyt sanon, että never. En tiedä johtuko se siitä kolmen päivän juhlimisputkesta, mutta tää viikko (keskiviikkoon asti ainakin) ei oo ollu hirveen hääppönen. On ahdistanut. Enemmän kun laki sallii. Mua itseasiassa on ahdistanut lauantaista eteenpäin. Se oli se syy minkä takia lähdin parille ystäväni kanssa lauantaina. Että ahdistus loppuisi. Eihän se mitään loppunut, paheni vaan.
Olen mennyt isän kyydillä maanantaina ja tiistaina toimintakeskukseen. Ja eilen menin yksin parhaalle ystävälleni bussilla syömään kakkua. Se oli hirveetä. Mua ahdisti niin paljon. Meinasin varmaan 8 kertaa jäädä pois bussista. Mutta en jäänyt. Selvisin. Jee? Ei ole voittajafiilis. Jotenkin vaan tajusin taas miten voimaton olen ahdistukseni edessä. Miten avuton olen. Mitä voin muka tehdä, jos paniikkikohtaus iskee.

Scheiße.

~ 18 hours and counting

Viime viikonloppu oli aivan mahtava, laatuaikaa parhaan kaverin kanssa.
Sen jälkeen oon vaan möllöttänyt, laskenut päiviä. Päiviä mihin? Osastolta poispääsyyn!
Ja nyt olen vihdoinkin päässyt siihen pisteeseen, että jäljellä on enää alle 24 tuntia.

Mulla on siis huomenna kauan odotettu uloskirjaus. Ihmiset ei oikeen vaikuta siltä, että tää olis hyvä juttu. Mutta minkä minä asialle mahdan jos hoitajat sanoo, että heillä ei ole mulle enää mitään tarjottavaa. Vaikka ihmiset kuinka masistelee mun hoidon loppumista, mä oon ihan hyperinnoissani. Vähän pelottaa, kun tiedän kuinka paljon mun pitää tsempata. Mutta sitten vaan tsempataan.
Huomenna siis, noin klo 13, alkaa yhteisökahvit (potilaat ja hoitajat juo sumppia yhdessä) ja sen jälkeen tämä neiti jättää hyvästit tälle osastolle. En kuitenkaan ikuisiksi ajoiksi, koska marraskuussa tulen ainakin kahden viikon periodijaksolle.

~ 18 hours and counting.

24.9 on siirtokeskustelu. Eli siis hoitaja osastolta ja avohoidon joku psykologi tulee äitini luokse.
26.9 on uloskirjaus.

Se on ihan okei. Oikeestaan oon innoissani, kun pääsen vihdoinkin pois täältä. Toisaalta mua kyllä myös pelottaa, että mitä tapahtuu kun menen kotiin. Palaanko taas samaan pisteeseen missä olin aiemmin. Se piste ei kyllä ole hirveen kaukana.

Olen tässä parin kuukauden sisällä käynyt pari kertaa tutustumassa sellaiseen toimintakeskukseen. Tänään olin ensimmäistä kertaa siellä koko päivän (10-14). Mua pelotti aivan järkyttävän paljon. Meinasin matkan varrella kääntyä takasin osastolle päin vaikka kuinka monta kertaa, ja olisin varmasti kääntynytkin ellei osastolta olisi tullut hoitajaa saattamaan mua ovelle asti. Ei hitto mä pelkäsin. Olin ihan kauhusta kankeena. Mutta tää päivä meni oikeen hyvin. Siellä tehdään joka päivä lounas, ja en tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin mä päädyin tekemään sen. PELKÄSIN. Oon siis aivan tajuttoman surkee laittamaan ruokaa. Hyvä, ettei vedetkin aina pala pohjaan. Mutta mä selvisin! Oon niin tajuttoman ylpee musta.

Niin tajuttoman ylpee.

Hoitoneuvottelun jälkeen olen ollut aika huonolla tuulella.

Koitan miettiä adjektiiveja, jotka kuvaisi parhaiten mun henkistä vointiani. Tulos on: uupunut, vihainen ja pettynyt.

Uupunut. Elämäni on uuvuttavaa. Ei jaksa. Yhdessä vaiheessahan mä taas julistin jonkun ihme paranemispäätöksen, enkä siihenkään näköjään pystynyt. Ei jaksa edes yrittää. Aina näitä mun päätöksiä seuraava viikko menee yrittäessä, mutta sitten uuvun. "Ei tästä kuitenkaan mitään tule".

Vihainen. Vihaan vihaan vihaan tätä paikkaa. Olen helvetin vihainen hoitoneuvottelusta vieläkin. Olen vihainen koska tänään huonekierrolla mulle sanottiin, että uloskirjaukseni on heti kun minun fyysiset ongelmat on tutkittu. Uloskirjaus? Mitä v... Enhän mä ole edes kunnossa?

Pettynyt. Pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, kun en jaksa yrittää. Pettynyt siihen kun ei kiinnosta.

I'm good for nothing.

"I want to get the hell out of here"

Mulla oli tänään hoitoneuvottelu.

I don't know, it just sucked. They just kind of... ruled over me. There was a bunch of people and they all just thought that they are right and I am wrong.
Then there was all kinds of bullshit about everything involving me. 
I got the feeling that they thought that I choosed to get sick. That it was "my dream" to get a depression and panic attacks and all that shit. That it was my fault and everything would be better if I just "let go". SHIT SHERLOCK, do they fucking think that I haven't tried letting go?

Either way I cried and cried and when they finally asked me what do I want, I answered "I want to get the hell out of here".

Laiskottaa. Normaalin päivittäisen ahdistuksen lisäksi mua ahdistaa kun laiskottaa. Mikä saa mut vielä laiskemmalle tuulelle. Mikä ahdistaa vielä enemmän.

Huomaan koko ajan miettiväni tekosyitä, miksi en osallistuisi johonkin. Miksi en osallistuisi kävelyryhmään. Miksi en lähtisi ensi viikolla osaston retkelle. Miksi peruin (!) hammaslääkäriaikani.
Mä vaan mietin ja mietin ja yritän käyttää tekosyitä parhaani mukaan. Joka ikinen kerta kun kuulen sen ******** kellon (jolla kutsutaan ihmiset mm. ryhmiin), mietin, että menenkö sängyn alle piiloon. Tai kaapin taakse. Tai johonkin. Mietin, että juoksisinko äkkiä röökikoppiin ja istuisin maahan niin, ettei hoitajat näkisi mua ikkunasta.
Tulen miettimään pääni puhki jotain hyvää tekosyytä, miksi en voisi lähteä koko osaston retkelle ensi viikolla. Mulla on sellanen tunne, että jotenkin päädyn sinne retkelle menemään, mutta mietin tekosyitä silti. En halua mennä ulos. En halua olla ulkona. En halua.

Halusin tai en, olin eilen ulkona. Tapasin parhaan ystäväni, josta menimme kaupan kautta hänen luokseen. Ja sieltä bussilla toisen ystäväni luokse. Ja sieltä bussilla kotinurkille. Ja kyllä, kaikki meni hyvin. Hienoa hienoa hyvä minä hyvä minä. Miksei tunnu siltä?

Mulla on varattu hoitoneuvottelu ensi viikolle. Pyysin lääkäriä lukemaan psykologin minusta tehneen lausunnon, ja selventämään minulle hoitoneuvottelussa diagnoosejani. Pyysin isän ja äidin mukaan. Vähän vänkäsi toinen osapuoli vastaan, mutta kun sanoin, että jos ette voi tulla yhtä tuntia (joulun lisäksi) toimeen keskenänne, niin irtisanon kummatkin. Haha.

Pffffft

Viime viikolla en ollut niin aikaansaava kuin toissa viikolla. Johtuen siitä että keskiviikkoon asti isäni oli reissussa, enkä uskaltanut lähteä oikein mihinkään, kun tiesin ettei isä voi tulla autolla pelastamaan. Kävin kuitenkin tiistaina isäni kotona yksin julkisilla kurkistamassa oisko mun tilaukset saapunut. Ja siitä menin takaisin osastolle. En tosiaan uskaltanut pidemmälle mennä.

Torstaina lähdin päivälomalle poikaystäväni luokse. Anoin siihen oikeen erikseen lupaa ja sain sen.

Menin julkisilla. Isäni kyllä saattoi minut, koska ahdisti uuteen suuntaan meno. Perjantaina lähdin poikaystäväni luokse viikonloppulomille. Taas junalla. Taas isäni saattamana. 

Kuten huomaatte, olen aika riippuvainen isästäni. Mutta musta tuntuu, että paniikkihäiriöisellä on oikeus olla. En muista tiedä, mutta mua helpottaa ajatus siitä, että joku olisi pelastamassa mut, jos paniikkikohtaus iskisi. Joku päivä mä en ehkä enään ole riippuvainen.

Ensi perjantaina koitan mennä yksin lomille. 

Pfffffft

Tällä viikolla en ole taaskaan ollut ihan niin aikaansaava. Kävin kyllä kirjakaupassa isäni kanssa, jossain retkellä osaston kanssa ja perjantaina lähdin lomille julkisilla. Yksin.

~~~~

Eilen oli ihana päivä. Näin parasta ystävääni, viime kerrasta olikin jo aikaa koska hän oli ollut mökillä ja siellä sun täällä. Juotiin tequilaa ja vaikka mitä. Oli kyllä ihan parasta.
Tänään taas masentaa. Yksinkertaisesti vain se, etten halua mennä osastolle. Itkettää. En halua.
Tossa just ajattelin, että sanon sunnuntaina osastolla, että haluan pois. Sitten mietin, että mitäs sitten teen? Makaan poikaystävällä kaikki päivät, vai? Keksin kyllä mitä voisin tehdä, mutta sitten muistin, että en pysty siihen. En ole valmis. Joten en taida olla valmis lähtemään osastoltakaan? Mun on pakko, PAKKO, tsempata enemmän. Pakko, pakko, pakko. Tämä on ainoa ajatus mun päässä - tsemppaa, tsemppaa, tsemppaa!!!!!!!!!!!

Mutta pystynkö, se onkin eri asia.

Pfft. Hiton elämä.

Babysteps

Alukshan mä olin osastolla sillä mielellä, että ei tästä koskaan kuitenkaan terveeks tulla.
Viime sunnuntaina sattu jotain. En tiedä mitä, mutta joku ruuvi mun päästä kiristy ja päätin, että aion päästä osastolta joskus pois. Niinpä olen tällä viikolla joka arkipäivä ollut jossain. Maanantaina näkemässä isääni ostoskeskuksessa jonne menin yksin julkisilla. Tiistaina torilla osaston kanssa. Keskiviikkona toisessa ostoskeskuksessa jonne menin taas yksin julkisilla (taas näkemässä isääni). Torstaina sairaalassa kirurgian päivystyksessä hoitajan kanssa, jonne mentiin kahdella eri julkisella kulkuneuvolla ja jonkin matkaa kävellen. Perjantaina taas torilla (eri tori kuin tiistaina) isän kanssa. Sinne kyllä mentiin autolla, koska olin niin poikki sairaalakäynnistä ja muutenkin sato vettä. Mutta harjoitusta silti.
!!!!!!!!!!!!!!

Mulla on ollut nyt pari tapaamista osaston psykologin kanssa. Se on ihan mukava ja fiksun olonen heppu. Vaikuttaa ymmärtäväiseltä. Sain siltä viikonloppuläksyksi kaksi monistetta, joista toisessa on yli 200 kohtaa, jotka pitää täyttää.

Sunnutaina pitää kello kuuteen mennessä palata paskalandiaan (osastolle). Sanavalinnastani voi varmasti päätellä kuinka innoissani asiasta olen. Joku päivä, someday, mun ei enää tarvitse mennä sinne.

Babysteps.

Olimme isän kanssa uudestaan mökillä. Toissa torstaista viime tiistaihin. Oli ihanaa. Aivan mahtavaa. Surullista oli kyllä se, että isäntäperheen minun ikäinen ihana tytär ei päässyt paikalle. Mutta oli se vanhempienkin seura kyllä hauskaa.

***

Olen aivan käsittämättömän masenutnut. Nyt se on hieman helpottanut, koska pääsin lomille poikaystäväni luokse. Mutta olo pahenee taas kun joudun palaamaan osastolle.
Mä taidan oikeesti harkita hoidon lopettamista. Okei, onhan tosta hoidosta ollut hyötyä. Mutta jotenkin oon jääny paikoilleni. Aluksihan mä toki menin parempaan kuntoon, mutta nyt en ole mennyt eteenpäin mielestäni varmaan kuukauteen. Toki se kestää, mutta jotenkin tuntuu, etten tule menemään enään eteenpäin. Kun olin menossa osastolle, haastattelussa sanottiin, että hoito kestää noin 3 kuukautta. Olen nyt ollut osastolla yli kaksi kuukautta. Olen mennyt eteenpäin. Mutta en enään vähään aikaan. Tiedän, että mun pitäis tehdä jotain asialle. Lähteä julkisilla ajelulle ihan vaan harjoituksen vuoksi. Ja lähteä kävelylle. Ja tehdä sitä ja tätä. Mutta se on vaikeaa. Olen laiska ja ahdistunut. Vaikka en ainakaan saisi olla laiska. Munhan pitäis ottaa parantuminen mun elämäntehtäväksi.

Miksei se ole jo?

Olin tossa eräs päivä menossa julkisilla tapaamaan ystävääni. Sain melkein paniikkikohtauksen. Mua ahdisti hyvin paljon. Sen jälkeen olen ollut masentunut ja ahdistunut.
Siinä tilanteessa, kun istuin julkisessa kulkuneuvossa ja hoksasin, että nyt saattaa tulla paniikkikohtaus, muutuin hyvin avuttomaksi. Koitin ajatella positiivisia asioita, ja että kyllä mä selviän. Kyllähän mä selvisinkin, kun tässä kerran naputtelen, mutta jälkeenpäin ei olekaan mikään voittajafiilis, vaikka toisin odotin. Mua siis vaan ahdistaa, kun mietin asiaa - eli jatkuvasti. Musta tuli niin tajuttoman avuton, enkä halua kokea sellaista enää. Joten nyt vakavasti harkitsen loppuelämäni viettämistä kotona. No eihän se nyt ole mikään vaihtoehto, tietenkään. Enhän mä vois tehdä niin mun läheisille.

Mutta mitä jos en halua ulos. Mitä jos en uskalla. Pysty.
Mitä sitten vaikka haluankin mennä uimaan ja matkustelemaan ja joku päivä naimisiin. En silti pysty.

Help me

Lähdin isäni hyvän ystävän perheen mökille viime torstaina isäni kanssa. Tultiin sieltä eilen.

Oli taas aivan ihana reissu. Ammuttiin jousipyssyllä, pelattiin petankia ja utareen heittoa. Saunottiin, syötiin, paistettiin lettuja, uitiin. Oli kyllä taas aivan mahtavaa. Ilmatkin olivat hyvät. 

Mentiiin sinne isän kanssa junalla. Neljä tuntia me istuttiin ravintolavaunussa (selvisin, vaikka vähän ahdistikin). Takaisin tulo matka olíkin jo aika rankka. Istuttiin ensin ravintolavaunussa, mutta mentiinkin sitten omille paikoillemme nukkumaan. Sen jälkeen oltiin molemmat ihan rättiväsyneitä. Käytiin ravintolassa syömässä ja kun päästiin himaan, menin suoraan nukkumaan.

Tänään mun pitää mennä takasin osastolle. Hirveetä. En todellakaan haluaisi. En jaksa. 

Pääsin jo torstaina viikonloppulomille, koska oli syntymäpäiväni.

Torstaina menin parhaalle ystävälleni ja sieltä baariin synttäridrinksulle. Perjantaina pidin juhlat. Olin kutsunut muutaman kaverin luokseni, muutama tuli, pari jätti tulematta. Oli ihan kivaa. Pelattiin Spin the Shottia ja vähän korteilla. Kuunneltiin musaa, syötiin kakkua (OMNOMNOM! Paras ystäväni leipoi mulle ihanan näköisen ja makuisen kakun. Olisinpa tajunnut ottaa siitä kuvan) ja juotiin skumppaa. Illemmalla lähdin  baariin kahden kaverini kanssa.

Sain ihania lahjoja. Koruja, meikkejä, rahaa, vaatteita, Spin the Shot -pelin (xD). Ja jotain... täysin uskomatonta poikaystävältäni.

~

Viime viikon lopussa ja tämän viikon alussa mulla oli sellanen vaihe, että pyysin osastolla ylimääräisiä ahdistuslääkkeitä. Jostain syystä mulla oli aivan hirvee ahdistus. On vieläkin. Syynä on mun ajatukset, jotka piinaa mua. Ne on pakkoajatuksia, jotka tulee ja jotka eivät mene pois. Ne on inhottavia asioita, joita kukaan ei halua ajatella. Ja silti minä ajattelen. Joten söin alkuviikosta muutaman päivän ahdistusnappeja enemmän kuin normaalisti (kuitenkin sallitun määrän).

Muistelin tossa äsken toden tuntuisinta harhaa, jonka olen kuullut. Kukaan ei siis puhu mulle tai mitään. And I don't see dead people. Mutta jotain kuitenkin kuulen. Olin nukkumassa poikaystäväni luona. Yksin paikalla. Torkuin, ja yht'äkkiä havahduin aivan täysin selvästi kuuluviin askeliin, jotka pysähtyivät kohdalleni. Säikähdin helvetisti. Olin yksin - ja silti oli kuin joku olisi ollut paikalla.

Pelottavaa.

Things will work out?

"Be believing, be happy, don't get discouraged. Things will work out.
- Gordon B. Hinckley"

En tiedä...

Mä oon edistynyt. Oon mennyt julkisilla yksin iskän luokse 2 kertaa ja oon muutenkin mennyt tosi paljon eteenpäin. Mielestäni. Mutta jotenkin tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä onko se 3 vai 576 steps forward. Mitä jos mulla ei loksahda päässä paikoilleen se palanen, mikä tekee musta terveen? Ikinä? Aikasemmin, nuorempana, kun olin osastolla se pala oli loksahtanu jo tähän mennessä. Mun huonekaveri sano mulle, että se loksahtaa ihan kohta, mutta en usko. En usko vieläkään, että voin tulla terveeks. Vaikka oonki menny sen 3 askelta eteenpäin, mulla on tunne, ettei tilanne muuttuis vaikka oisin menny 500+ askelta eteenpäin.

En tiedä onko tässä mitään järkeä, ja ymmärränkö itsekään mitä tarkoitan palasen paikoilleen loksahtamisella.

"As long as you have life and breath, believe. Believe even if you have stopped believing.""
- Mark Helprin

Mulla oli hoitoneuvottelu eilen.

Olin aika masentunu sen jälkee. Nää on suunnitellu vähä kaiken näköstä mun pään menoks. Tutustumiskäyntejä erilaisii soluasuntoihin ja kerhoihin. En aio muuttaa vielä himasta pois vaikka terveeks tulisinki.  Enkä kyllä aio mennä mihinkää kerhoonkaa.

Täällä osatolla on yks ilkee mummeli. Aluks se oli ihana ja oikee herttanen, mut nyt sille on tapahtunu jotain... Se kysy multa yks päivä ihan pokkana, että monennella kuulla oon, vaikka ties et en oo raskaana :DDD Ja eilen se kysy multa jotain ja kun vastasin se sano "ai kato, säki ymmärrät jotain!" Aattelin vaa, että "jaahas". Ja yks päivä löysin sen tutkimasta mun tavaroita. Noh, onneks se lähti täältä tänään.

Nyt, terapaian jäkeen, olo on aika tyhjä. Ei mun elämällä taida olla merkitystä. Ei musta taida edes tulla mitään. Tervettä ihmistä.

Victory

Tapahtui pieni käänne. Pieniä käänteitä.

Torstaina oli taas ah niin ihana ruokaryhmä. Aamulla sanoin omahoitajalleni heti silmät avattuani, että en mene sinne. En mene, en mene, en mene. Se sanoi, että menet. Menet vielä yhen kerran, ja jos se on sillonkin ihan kauheeta, ni sitte puhutaan asiasta. Kysyin, että mitä tapahtuu jos en mene. Hän kuulemma tulisi tömistämään jalkojansa vihaisesti mun huoneeseen. Joten menin. Ruokaryhmän päätyttyä olo oli sellanen "tulin, näin, voitin". Tulin mun kuoresta. Ensimmäisellä kerralla en puhunut mitään, en ees maininnut mun ruoka-aine allergioista koska olin varma, etten menee enää sinne. Kuinkas kävikään. Noh, menin, näin, voitin. Tällä toisella kerralla tein jälkiruoan, ehdottelin ruokia seuraaville kerroille ja tarjouduin käymään toimintaterapeutin kanssa kaupassa ennen seuraavaa tapaamista. Mun osastolle soitettiin sieltä ja kehuttiin mua.
Arvaatteko kuka on ylpee itestään?
Nyt kyllä jännittää pirusti seuraava kerta. Mutta mä selviän. VOITAN TAAS.

Toimintaterpaeutti ehdotti mulle neljä tapaamisaikaa. Eilen oli ensimmäinen. Meni ihan kivasti. Puhuttiin vaan. Se haastatteli mua neljän monisteellisen verran. Lapsuudesta, nykyhetkestä, tulevaisuudesta, ongelmista, kiinnostuksen kohteista, kaikesta.

Isäni soitti mulle viikolla ja ilmoitti, että pääsee kuskaamaan mua vasta lauantai iltana kotilomille. Otin johdot käsiin, asian haltuun ja lähdin hoitajan kanssa perjantaina lounaan jälkeen julkisilla poikaystävälle.
Arvaatteko kuka on taas ylpee itestään? Voitin taas.

Pidä pintas

Oon tänään ollut osastolla tasan kaksi viikkoa. Aluksi vihasin tätä paikkaa, sitten alkoikin tuntua ihan okeilta. Nyt taas vihaan tätä paikkaa. On tosi masentunut olo.

Isäni lähtee viikoksi purjehtimaan lauantaina, ja koska mulle olisi kuulunut kahden yön loma tänä viikonloppuna, anoin torstaista lauantaihin lomaa. Perjantai-sunnuntai ei onnistu, koska isäni on purjehtimassa sunnuntaina, joten en saisi kyytiä osastolle. Anomustani ei hyväksytty. "Ei ole hoidollista syytä antaa sinulle lomaa torstaista lauantaihin". Sen sijaan mulle sanottiin, että hoitaja voisi lähteä perjantaina saattamaan mua poikaystävän luokse osastolta. Sanoin kaikille, jotka asiasta mainitsi, ei, mutta ne vaan sanoo, että "hyvin se menee" "usko itseesi" "eihän se matka julkisilla kauaa kestä, ja olethan jo onnistunut julkisilla liikkumisessa". Se on totta. Olen onnistunut julkisilla liikkumisessa KAKSI kertaa. Toisella kerralla 2 pysäkkiä eteenpäin ja toisella 3. Miten ihmiset luulee, että edes haluan onnistua missään kun heti tuupataan niin paljon eteenpäin ja käytetään onnistumisiani kieltäytymistäni vastaan. En ole valmis vielä tähän, mutta ne vaan tuputtaa. Ja mikä takaa sen - vaikka olenkin 3 pysäkkiä selvinnyt - että selviäisin?
Eniten ketuttaa se, että ne sanoo "olet sä ennenkin pystynyt". Aion pitää puoleni.

Mut pakotettiin ***** ruokaryhmään. Tavataan ryhmän kanssa kerran viikossa ja kokataan. Tänään oli ensimmäinen kerta ja  vaan puhuttiin ja suunniteltiin seuraavia kertoja. Ei ole mun paikka. Vihaisn sitä. Vihasin niin paljon. Tiedän, että se saattaisi olla hyväksi mun hoidolle, mutta tähän en suostu. En.

Mä pidän saatana puoleni.

Just my luck

Helatorstaiksi pääsin ensimmäiselle yölomalle. Kun kirjoitin lomatoivelistaan ke-to yön, tuli mun omahoitaja sanomaan, että voin ihan hyvin toivoa yhden yön lomaa myös viikonlopulle, joten pääsen lomalle myös perjantai-lauantai yöksi.

Tällä viikolla mulla on työtehtävänä lounaan jälkeen pöytien tyhjentäminen ja siivous. Tiedän jo, että mua ahdistaa pelko siitä, että en osaa. Pelko siitä, että mun pitää mennä kysymään apua johonkin. Se olisi musta noloa. Liian noloa, koska asia johon apua tarvitsisin olisi kuitenkin yksinkertainen. Aikaisemmilla osastoilla jouduin kysymään miten tomaatti leikataan. Olinhan mä ennenkin tomaattia leikannut, mutta jotenkin se silloin tuntui niin vaikealta.

Sain ystävän osastolta. Joka - mun tuurilla - pääsi pois sieltä eilen. Juuri kun aloin tulemaan ulos kuorestani. Juuri, kun en enää tuntenut oloani niin ykisnäiseksi. Kenen kanssa mä nyt olen kovaääninen, oma ihanan ärsyttävä itseni?

Yksin? Ei tule onnistumaan.

Useless? Never good enough?

Hei vaan ihmiset, alienit ja maan matoset. Terveisiä taas osastolta...

Mulla on ollut torstaista eteenpäin päivällisen jälkeen astianpesukoneen tyhjennys. Torstaina menin sanomaan hoitajalle, että "hei mä en oo tehny tätä ennen, joten saisko apua" ja sehän tuli auttamaan. Emmä kyllä mitään apua olis tarvinnu, oonhan mä ennenki astianpesukoneen tyhjentäny, ja sitäpaitsi jokaisen kaapin ovessa lukee mitä sinne tulee. Mutta se, että siinä oli hoitaja helpotti mun ahdistusta.

Mut on pakotettu joka päivä lenkille. Ei ne oo pitkiä lenkkejä, mutta lenkkejä silti. Ja ulkona ahdistaa, joten... no olen ahdistunnut. Pelottaa, että millon ne taas ehdottaa ulos lähtöä.

Tämä viikonloppu onkin siis mennyt osastolla. Ens viikonloppuna saan yhden yöloman ja sitä seuraavana kaksi.

Eilen illalla hoitaja kysyi multa haluaisinko tehdä sen kanssa lämpimiä voileipiä. Olin vaan mielessäni, että "apua" ja tekstasin iskälle, että "pystynkö tähän". "Kyllä sä siihen pystyt" auttoi ahdistukseen hieman. Vaikka loppujen lopuks mä niitä leipiä kädet täristen väänsin.

Jotenkin mulla on tunne, etten ole tarpeeksi hyvä. Että olen... Kelvoton? Turha? Ja se ahdistaa. Se saa mun kädet tärisemään jännityksestä.

Terveisiä osastolta

Nyt oon sit osastolla. Makaan omassa sängyssä ja dataan.

Pelottaa, ahdistaa ja masentaa. En voi uskoa, että olen taas osastolla.
Pelkään ihan hirveesti. Olen erittäin ahdistunut. Ja tosi masentunut.

Mä pelkään niitä kaikkia ryhmiä. Kuvataideryhmiä sun muita. Tänään mut pakotettiin lenkille osastolaisten kanssa. Huomenna mulla on päiväohjelmassa kuntosali. Pelkään niin hirveesti sinne menoa. En tiedä pitääkö mun sanoa jollekin jotain kun saavun sinne. En edes tiedä missä se kuntosali on. Mä stressaan aina kaikesta turhasta, tiedän. Mutta tällästä mun elämä on. Enkä tiedä muuttuuko se miksikään vaikka mut tänne jätettiinkin.

Täällä on aamukokous kolme kertaa viikossa. Sekin pelottaa. Siihen valitaan aina puheenjohtaja ja kirjanpitäjä. En halua tehdän kumpaakaan. En halua. Pelottaa. Kaikki turha. Mitä jos en tiedä miten jonkun poissaolijan nimi kirjotetaan? Ainhahan sitä vois vaikka kysyä, mutta en uskalla. Mitä ihmettä kirjanpitäjän pitää edes kirjottaa? Ja mitä puheenjohtajan pitää tehdä?

Yritin - yritän - olla vahva. Silti olen itkenyt. Ja itkettää edelleen.

They called...

Huoh.

Osastolta soitettiin...

Ensin ne ehdotti, että menisin keskiviikkona sinne, mutta oon (toivottavasti, jos pystyn) lähdössä laivalle torstaina. Sitten ne sano, että maanantaina voisin tulla sinne. Mutta perkele kun vappu on tiistaina! I don't wan to, I don't want to!

P-E-L-O-T-T-A-A

Pelottaa. Niin helvetisti. Ahdistaa. Niin helvetisti. Heikottaa. Niin... arvaatte varmaan.

Olen nyt yrittänyt tulla terveeksi omin voimin. Olen käynyt lenkeillä ja läheisessä ostoskeskuksessa pari kertaa. Idea oli, että tuun niin terveeks, ettei tarvii mennnä osastolle. Mutta ei. I failed. Once again.

Mua ahdistaa se, että siellä on kaikenlaisia "ryhmiä". On varmastikin kaikkia kokkausryhmiä ja piirtämisryhmiä. Liikuntaryhmiä. Liikuntaa siellä kuulemma harrastetaan vähintään kerran viikossa. Aamupalan kattamista, iltapalan kattamista. Ne ahdistaa. Ahdisti aikasemmillakin osastoilla, ja ahdistaa näköjään vieläkin.

Kesäkin tulossa ja minä menen osastolle.

Osastolle?

Mulla oli osastohaastattelu tiistaina. Vaikutti aika... ei kivalta. Ne anto mulle maanantaihin asti aikaa ilmottaa, että haluanko kuukauden pituiseen jonoon vai en.
Olen pähkäillyt asiaa tiistaista asti. En halua osastolle. Mutta. Puhuttuani ihmisten - ystävän, isän ja äidin, terapeutin - kanssa asiasta olen tullut siihen tulokseen, että menen osastolle. Tulin itseasiassa juuri puhelimesta. Soitin sinne ja sanoin, että haluan jonoon.
Mua jännittää ja pelottaa ja ahdistaa koko ajatus aivan hirveesti. Siellä on kaikkia toimintaryhmiä ja tietysti työtehtäviä. Pöydän kattamista sun muuta. Ja pöydän kattaminen pelottaa. Pelotti aikasemmillakin osastoilla ja pelottaa vieläkin.

Paska. En voi uskoo, että mun elämä on taas tällasta. Että olen taas siinä tilanteessa, että pitää mennä osastolle.

Masentaa.

Avasin Bloggerin, tuijotin näyttöä ja mietin. Ainoa asia mikä tuli mieleen on "masentaa."

Muutaman minuutin kuluttua keksin jotain muutakin kuin yhden sanan.

Stressaa. En ollut ollut koulussa kahteen viikkoon. Meidän auto oli hajalla, ja koska en pääse liikkumaan ilman autokyytiä, olin hengannut poikaystäväni luona. Nyt meillä on ollutkin sitten auto hetken ja olen mennyt kouluun isän kyydillä, as always. Siellä opettaja ja mikälieohjaaja pyysivät mut opettajanhuoneeseen. Mun olisi kuulemma parasta lopettaa koulu. Olen ollut niin paljon poissa ja pääsiäisen jälkeen tulee lisää poissaoloja, koska kaikki muut lähtee työssäoppimaan (taisin kuulla, että neljäksi viikoksi, mutta en ole varma). Joten, jos nyt lopettaisin, mulla saattaisi olla paremmat mahdollisuudet päästä ensi lukuvuonna uudestaan valmentaville, koska en "valmistuisi". En tiedä mitä ajatella asiasta. Olisin taas aika varmasti ainoa ikäluokkani edustaja.
Me pidetään palaveri, jossa puhutaan asiasta.

Stressaa myös tuleva osastohaastattelu. En halua osastolle, vaikka se taitaisikin olla mun parhaaksi. Mua pelottaa, että mut pakotetaan johonkin. Esimerkiksi uloslähtöön. Kuten tietysti pakotetaankin.

Mulla ei oo mitään käsitystä mitä mun pitäis tehdä.

Pidin vähän taukoa blogin kirjoittamisesta. En, koska halusin vaan koska ei yksinkertasesti oo ollu oikeen mitään kirjoitettavaa. Olen mä muutamaan otteeseen suunnitellut, mitä kirjoittaisin, mutta ei se vaan oikeen ole onnistunut. Joten, mitä mulle kuuluu? Ei mitään tai ehkä vähän jotain.

Poikaystäväni synttärit oli pari viikkoa sitten. Aloteltiin sen kämpillä pikku porukalla ja siitä lähdettiin taksilla mulle tuiki tuntemattomaan baariin. Ja sieltä lähdettiin takasin poikaystävän asuinseudulle ja mulle taas uuteen baariin taksilla.

Mulla oli myös lääkäri. Menin sinne aika vittumaisella asenteella, koska olin vihanen. Vihanen sille lääkärille ja sille sairaanhoitajalle tai mille lie, koska ne hyökkäs mun kimppuun ku hyeenat viimeksi kun tavattiin. "Sulla on siis täyspalvelu täällä kotonasi" "Ei susta voi tulla sitä tai sitä, sun haaveet on epärealistisia". En sillon osannut sanoa kumpaakaan asiaan mitään, koska ne tuli niin yllätyksenä. Joten jossain vaiheessa lääkäriaikaa avasin sanaisen arkkuni. Mietin kovasti, miten otan asian esille, mutta lääkäri teki sen aika helpoksi. Keksin siis jonkin aika sitten haaveen, ammatin mitä voisin tehdä. Kerroin sen hänelle ja hän sanoi, että se ei ole realistinen. Etten pysty siihen. Ja tällä kertaa hän sanoi "senkö takia haluaisit olla se, koska se on niin mahdotonta?". Pakko myöntää, että vähän kuohahdin. Sanoin "se, ettet sä pystyis siihen ei tarkota, etten mä pystyis." Faija oli mukana ja huudahti "hyvä!" ja anto mulle aplodit.

Sanoin mä myös aika paljon kaikkea muuta. Siitä miten asiattomasti ja epäammattimaisesti se käyttäytyy. Sanoin myös. ettei mulla todellakaan ole mikään täyspalvelu kotona. Ja, että kukaan, ei kukaan, saisi lytätä masentuneen ihmisen ainoaa haavetta. Ei kukaan. Se mun haave ei kuitenkaan ole mikään prinsessaksi tuleminen, vaan ihan mahdollinen juttu. Tai en ole enään niin varma. Kiitos lääkärini, mikään ei taida musta olla enään mahdollista. 

I'm an aunt ♥

Oon kipeenä. Ollut nyt päälle viikon.
Yskin taukoomatta keuhkoja pihalle ja on muutenkin tosi räkänen fiilis. En oo siis saanut mitään aikaseks nyt yli viikkoon. En ollut koulussa, enkä missäänn muuallakaan. Oon vaan ollut mun poikaystävän luona. En ole pystynyt edes terapiaan menemään. Oon vaan juonut Finrexiniä, Panadol Hottia ja aivan tajuttoman kasan teetä. Lääkäriin ehkä pitäis mennä, kun ei tää oo vieläkään mennyt ohi, mutta koska sitä sais aikaseks? Vaatiihan ne koulustakin lääkärintodistuksen, koska olen ollut yli 3 päivää poissa.

On mulla aivan valtava ilosanomakin. Nyt se on tapahtunut. Mä olen täti. ♥
Pari päivää sitten syntyi terve tyttövauva, ketä en ole vielä päässyt näkemään.

I'm so very happy. And sick.

Nyt se on tullut taas: kova, erittäin kova halu parantua. Eilen otin askeleen oikeeseen suuntaan ja menin paikkoihin, joissa en ollut käynyt ennen. Baareihin kylläkin, mutta tämä kaupunginosa ei ollut mulle millään tavalla tuttu. Tai oonhan mä siellä käynyt pari kertaa, mutta ilman hyvää ystävääni olisin kyllä eksynyt. Oli kyllä aivan mahtava ilta.
Mulla ei oo pitkään aikaan ollut darrapäivänä näin kova halu parantua. Tulin juuri kotiin isäni kyydillä ja huudahdin autossa, että haluan olla terve. En vaan tiedä mitä tehdä asialle. Tai tiedänhän mä: pitäis mennä ulos ja lenkille ja läpi harmaan kiven ja tulta päin. Se ei vaan taida olla niin helppoa. En osaa vaan päättää, että "nytpä mä lähden hakkaamaan sitä harmaata kiveä", en pysty. Ja vaikka mulla onkin halu, ei se tarkota, että pystyisin siihen.

En edes usko, että se on mahdollista. Vieläkään.

Näin taas unta siitä ketusta. Ja unessa myös mua koulutettiin kiduttamalla taistelemaan pahoja ihmisiä vastaan. Aika fantasiapainotteisia nää mun unet. Toisaalta ei mun unet aina oo tämmösiä. Yleensä ne on sellasia kaiken kattavia sekaunia.

Mun ja parhaan ystäväni kolmen viikon ja sadan euron veto päättyy luultavasti tasapeliin. Vielä on kummallakin kaksi päivää aikaa mokata.

Olen ollut tällä viikolla huimat kaksi päivää koulussa. Se on parempi kun ei mitään ja oikeesti on ollut "ahkera" olo. Kahteen päivään se taitaa jäädäkin, koska olen näköjään tullut kipeäksi. Ja muutenkin: eikö kaksi päivää siinä paikassa vois riittää? En tahdo olla siellä. Enkä millään saa itseäni tahtomaan. Olen pyytänyt lupaa koulun lopettamiseen, mutta en saa. Hassua, kun isän sana on 20-vuotiaan laki.
Mulla oli osastohaastattelu, johon en selvinnyt. Ei se mua pahemmin haitannut, koska en ollut muutenkaan menossa osastolle. Nyt tilanne on hiukan eri. Mun ehkä pitäisi mennnä osastolle. Ehkä, en oo varma vielä. Olenhan mä uupunut enkä saa mitään aikaseksi ja masentaa ja kaikki on niin vaikeeta. Mutta ehkä mä koitan vielä selvitä ilman osastoa. Niinkuin olen maininnut: tammikuu meni ihan perseelleen, helmikuussa tsempataan. Jos nyt tilanne ei parane, harkitsen uudestaan osastoa. Enimmäkseen koska kesästressi on täällä: hyvä ystäväni tuli toissa päivänä käymään, ja se heitti taas ilmoille sen kesäsuunnitelmia, joihin mä kuulun. Ne oli ihania ajatuksia, mutta mielessäni mahdottomia toteuttaa.
Viime kesä oli paska, toissa kesä oli paska. Mulla on ollut tässä vaan paskoja, mitäänsanomattomia kesiä, joten nyt olisi korkea aika edes hiukan tapahtumarikkaammalle kesälle.

Mä en mielestäni hirveen paljoa pyydä.

Exhausted

Oon ihan uuvuksissa. Ihan hirveän uuvuksissa.
Tää viikko on mennyt ihan perseelleen. Itseasiassa koko tammikuu on mennyt ihan perseelleen.
Olen ollut tammikuun aikana joka viikko yhden päivän koulussa. Ja muuten olenkin vaan nukkunut, katsonut sarjoja ja nukkunut lisää. Ja dokannut.
Sovin isän kanssa, että helmikuussa tsemppaan. Yritän tehdä jotain muutakin kun nukkua. Mutta mitä jos tää uupumus ei lähde pois? Miten mä jaksan pysyä hereillä sillon?

Mä myös palelen, mulla on tosi heikko olo. Mua huippaa kun nousen, joten en halua nousta. Äsken koitin syödä ja onnistuin siinä vain käsi hirmuisesti täristen. Tärisen aina.
Alkoholiakaan en enään siedä. Muutaman pullollisen jälkeen tulee halu oksentaa. Yölläkin heräilin jatkuvasti pahaan oloon.

Luin mun vanhoja blogitekstejä ja ei voi kyllä muuta sanoo ku, että huh huh mitä turhaa paskanjauhantaa. Tekis mieli poistaa osa, mutta en aio koska tää blogi on myös vähän niinkun mun päiväkirja.

Mulla on ollut nyt tosi pari tosi kivaa päivää. Torstaina ja Perjantaina. Oon nauranut ja hymyillyt niin paljon että poskiin  ja mahaan sattuu. Kyllä, kuvioihin kuului alkoholi. Mutta kyllä mulla oli hauskaa ihan vaan seuran takia. Okei, no ei se kalja ainakaan pahemmaksi asiaa tehnyt. 

Oli siis aivan ratkiriemukasta! Perjantai illalla poikaystäväni lähti baariin kaljalle ja jäin parhaan ystäväni kanssa kahdestaan. Puhuttiin niin paljon, aivan kaikesta. Kun poikaystäväni tuli kotiin, hän painui suoraan pehkuihin ja jäin taas kaksin parhaan ystäväni kanssa. Puhuimme lisää. Lyötiin myös vetoa. Vetoa siitä pystynkö muuttamaan elämässäni yhden tietyn pienen asian, nimittäin ruokailuni. Lyötiin vetoa aika isosta summasta joten mulla ei ole varaa hävitä. Olen tehnyt asiasta kirjallisen lupauksen noin vuosi sitten ja nyt aion sen toteuttaa. Aiksemmin ei vaan ole pystynyt, mutta nyt mulla ei ole yksinkertaisesti varaa hävitä, lopettaa kesken, siirtää tätä taas tai jättää aloittamatta.

Olen ollut varma, 100% varma, että pystyn tähän. Sanoin kaikille asiasta, mutta kukaan ei tainnut oikein uskoa mua enään, joten sanoin kaikille vaan, että "mä näytän sulle että pystyn tähän". Ja niin aion tehdä. Mä näytän kaikille, että pystyn tähän.
Vaikka näinkin viime yönä häiritsevää unta ruoasta, olen edelleen varma, että pystyn tähän. Satavarma.

Eilen vihdoin sain kasattua asuni lauantaina oleviin hautajaisiin. Muut vaatteet tilasin netistä, mutta kengät menin eilen itse ostamaan parhaan ystäväni kanssa. Sen jälkeen menimme poikaystäväni luokse nauttimaan hieman alkoholia. Totesin, että keskellä viikkoa tai ei, niin olin sen ansainnut. Olen yrittänyt käydä koulussa vaikka mun ongelmat ovatkin pahentuneet. Syynä ne hautajaiset. Stressaan niin hirveesti. Nään päässäni sellasia minielokuvia siitä, miten kaikki menee huonosti. Pakko-oireenikin ovat pahentuneet. Jos en tee jotain tiettyä määrää, tapahtuu hautajaisissa jotain pahaa.

Mun pää on ihan täynnä kaikkea turhaa, enkä saa mun muita persoonia rauhottumaan. En saa puheenvuoroa pääni sisällä. 

*Yksi kirosanoja täynnä oleva... kirosanalaulu*

Mun entinen so called friend pyysi anteeksi multa. Anteeksi KAI sitä miten se on kohdellut mua? En oikeen ymmärrä. Se on kohdellut mua paskasti aina, niin kauan kun oon sen tuntenut. Oon aina ollut tosi ärsyyntynyt ja surullinen sen käytöksestä, mutta viimenen asia jota päätin sietää kyseiseltä ihmiseltä tapahtui tossa... puol vuotta sitten. Ja nyt hän lähettää tekstiviestin, missä suurinpiirtein väittää tämänkin olevan mun vika ja vielä puoli vuotta myöhässä. Mulla on ihan karsea ikävä tätä ihmistä. Mutta en halua antaa anteeksi, ainakaan ennen kun saan kunnon anteeksipyynnön. Enkä halua unohtaa - ikinä.

Tiistaina taas itkin terpaiassa. Kyyneleet virtas. Kyllä se jotenkin helpotti. Itkettyäni 45 minuuttia sain jonkin näköisen hymyn väsättyä jo kasvoilleni. Elämä on paskaa, mutta koitan silti hymyillä. Kyynelien välistäkin. Näin mä ajattelin sillon. Enään en jaksa. Elämä on liian paskaa, onhan mullakin hyvät hetkeni ja välillä elämä on sydämiä ja hileitä ja kaikennäköstä tilpehööriä täynnä, mutta useimmiten... useimmiten ei.

Tällä viikolla katsoin viimeisen jakson yhdestä ihanasta sarjasta, joka sai mut tosi hyvälle tuulelle, enkä voi olla miettimättä sitä. Rinnassa lämmin tunne aina kun ajattelen sitä. *Sydämiä, hileitä ja kaikennäköstä tilpehööriä.* Lämmin tunne katoaa autonmaattisesti, kun muistan tämän oikean, todellisen elämän:

a) Joudun vähentämään terapiakäyntejäni kolmesta kahteen. Yksinkertaisesti ei ole varaa. Mietin, mihin kaikki rahat ovat menneet ja totesin, että olen syönyt ne. Karu totuus.

b) En saa lopettaa koulua koska isä kieltää. Pauhasin asiasta terapiassa ja ymmärsin, että 20-vuotias tai en, on isälläni oikeus päättää mun elämästä. Sehän mut elättää. Maksaa kuteet, ostaa ruoat, hakee lääkkeet. Vie kouluun, hakee koulusta, vie terapiaan, odottaa autossa että pääsen terapiasta ja vie mut kotiin. Kuskaa mut poikaystävälleni, äidilleni, kaikkialle. Hakee mut kaikkialta.

c) Mulla on ikävä vanhoille osastoille ja vanhaan sairaalakouluun. Ikävä niitä aikoja kun "olin terve". Ja toisaalta ei olekaan. Ikävä itsestään huolehtimista? Ei. Ikävä asioistani huolehtimista? Ei. Mikä *ärräpää, ärräpää, ÄRRÄPÄÄ* mua vaivaa? Tietysti mä haluun olla terve, tietysti. Tietysti? Mutta jotenkin mun päässäni terveeksi tuleminen tarkottaa pelkästään aivan kammottavan kokosesta pyykkivuoresta eroon pääsemistä, julkisilla matkustamista, kauppaan raahautumista. Se tarkoittaa vastuun ottoa ja kaikkea raskasta. On nääs paljon helpompaa mennä poikaystävälle iskän kyydillä, kuin mennä bussilla ja kävellä bussipysäkiltä kauheessa pakkasessa ilman takkia kahden ison laukun kanssa. On paljon helpompaa olla masentunut - voi vaan siirtää asioiden hoitoa olla tuntematta siitä niin pahaa oloa, koska hei, olen masentunut, en jaksa.

Kuulostan tässä tekstissä todella lapselliselta ja aivan hirveeltä omasta mielestäni, mutta tällaset ajatukset mun päässä on kun oon vihanen. Tämä on siis vihateksti. Vihasena mulla tulee myös toinen ajatus mieleen: aion muuttaa elämäntapani. Kumpaa ajatusta kuuntelen? "Ei jaksa" vai "jaksaa".

Weak-willed, hopeless

Sen jälkeen kun julistin, että aion uhmata ongelmiani ja masennustani, tilanne on mennyt vain pahempaan suuntaan. Ette edes tiedä... Mulla on jotenkin tosi vaikeeta. En ole pitänyt itsestäni huolta millään lailla. En jaksa syödä muuta kuin jotain paskaruokaa - sellaista kun saa tilaamalla. En ole jaksanut edes käydä suihkussa. Mulla on ihan hirvee olo. Lintsaan koulusta, en edes mennyt terapiaan.

Viimeinen asia minkä muistan eilisestä hereilläolostani ovat poskilleni tippuneet kyyneleet.
Pohdiskelin elämää. Sitä, miten en voi elää sellaista elämää, jota haluaisin. En uskalla.
Sitä, miten en voi tehdä asioita, joita haluaisin. Haluaisin niin kovasti! Vaan en uskalla.
En todellakaan osaa kuvailla tätä... epätoivon määrää. Tätä kauheeta tunnetta mikä mulla on sisällä. Tätä tunnetta, joka kertoo mulle ettei ole syytä... olla?
Tää on yhtä vuoristorataa; ensin on suuri julistus, siitä miten aion tulla terveeksi. Suurta julistusta seuraa kasa kyyneleitä, koska tajuan etten voi tulla terveeksi.

Itken, koska haluan hyvän elämän.
Itken, huudan ja itken, koska saan kiinni ajatuksistani: "seuraavassa elämässä".
Itken, koska en usko seuraavaan elämään.

What if it can rain forever?

Oloja

Vuosi vaihtui. Alunperin tarkotus oli kierrellä baareja, mutta koska olin satuttanut jalkani, pysyimme poikaystäväni luona.
Minun vuoden vaihteeni meni ihan hyvin. Glowstickit ranteessa, skumppapullo toisessa ja tähtisädetikku toisessa kädessä. Sain parhaalta ystävältäni Uudenvuodentoivotukset suukon saattelemana. Olin todella iloinen. Todella iloinen.

Ja nyt? Hyi helvetti mikä olo. Heräsin juuri 5 tunnin päiväunilta, ja nyt olo on hieman parempi. Mutta silti karsea.

Edellisestä postauksesta:
"Tässä mun iloisuutta puhkuava edellistä vuotta hehkuttava mainitani: vuoteni on ollut todella tylsä ja aivan perseestä. Onhan hyviäkin päiviä ollut. Päiviä, jolloin olen ollut iloinen. Päiviä, jolloin mulla on ollut todella lämmin tunne rinnassa. Niitä vaan oisi voinut olla enemmän. Paljon enemmän. Pääsääntöisesti vuosi 2012 on ollut todella paska.
Kiitos siitä kuuluu itselleni - koska en ole tehnyt mitään asioiden eteen - ja masennukselleni - jonka takia en ole halunnut tehdä mitään asioiden eteen."

Joten, kun sanon ja toivon "2013, please be awesome", en tarkoita, että vuoteni pitäisi olla mahtava. Toivon vaan, että se olisi hitusen mahtavampi kuin vuosi 2012. Toivon vain, että hyviä päiviä olisi enemmän. Että ongelmani helpottuisivat edes vähän.

Aion yrittää uhmata masennustani. Ongelmiani.