Babysteps

Alukshan mä olin osastolla sillä mielellä, että ei tästä koskaan kuitenkaan terveeks tulla.
Viime sunnuntaina sattu jotain. En tiedä mitä, mutta joku ruuvi mun päästä kiristy ja päätin, että aion päästä osastolta joskus pois. Niinpä olen tällä viikolla joka arkipäivä ollut jossain. Maanantaina näkemässä isääni ostoskeskuksessa jonne menin yksin julkisilla. Tiistaina torilla osaston kanssa. Keskiviikkona toisessa ostoskeskuksessa jonne menin taas yksin julkisilla (taas näkemässä isääni). Torstaina sairaalassa kirurgian päivystyksessä hoitajan kanssa, jonne mentiin kahdella eri julkisella kulkuneuvolla ja jonkin matkaa kävellen. Perjantaina taas torilla (eri tori kuin tiistaina) isän kanssa. Sinne kyllä mentiin autolla, koska olin niin poikki sairaalakäynnistä ja muutenkin sato vettä. Mutta harjoitusta silti.
!!!!!!!!!!!!!!

Mulla on ollut nyt pari tapaamista osaston psykologin kanssa. Se on ihan mukava ja fiksun olonen heppu. Vaikuttaa ymmärtäväiseltä. Sain siltä viikonloppuläksyksi kaksi monistetta, joista toisessa on yli 200 kohtaa, jotka pitää täyttää.

Sunnutaina pitää kello kuuteen mennessä palata paskalandiaan (osastolle). Sanavalinnastani voi varmasti päätellä kuinka innoissani asiasta olen. Joku päivä, someday, mun ei enää tarvitse mennä sinne.

Babysteps.

Olimme isän kanssa uudestaan mökillä. Toissa torstaista viime tiistaihin. Oli ihanaa. Aivan mahtavaa. Surullista oli kyllä se, että isäntäperheen minun ikäinen ihana tytär ei päässyt paikalle. Mutta oli se vanhempienkin seura kyllä hauskaa.

***

Olen aivan käsittämättömän masenutnut. Nyt se on hieman helpottanut, koska pääsin lomille poikaystäväni luokse. Mutta olo pahenee taas kun joudun palaamaan osastolle.
Mä taidan oikeesti harkita hoidon lopettamista. Okei, onhan tosta hoidosta ollut hyötyä. Mutta jotenkin oon jääny paikoilleni. Aluksihan mä toki menin parempaan kuntoon, mutta nyt en ole mennyt eteenpäin mielestäni varmaan kuukauteen. Toki se kestää, mutta jotenkin tuntuu, etten tule menemään enään eteenpäin. Kun olin menossa osastolle, haastattelussa sanottiin, että hoito kestää noin 3 kuukautta. Olen nyt ollut osastolla yli kaksi kuukautta. Olen mennyt eteenpäin. Mutta en enään vähään aikaan. Tiedän, että mun pitäis tehdä jotain asialle. Lähteä julkisilla ajelulle ihan vaan harjoituksen vuoksi. Ja lähteä kävelylle. Ja tehdä sitä ja tätä. Mutta se on vaikeaa. Olen laiska ja ahdistunut. Vaikka en ainakaan saisi olla laiska. Munhan pitäis ottaa parantuminen mun elämäntehtäväksi.

Miksei se ole jo?