Skipping school days

En ole ollut tällä viikolla koulussa. Syyksi sanoin yksinkertaisesti, että olen kipeä. En ole. Syitä on monia, enkä jaksanut alkaa opettajalle selittämään mun ahdistusta.

1. Koulussa ahdistaa. No mikä siellä ahdistaa? YKSI VESSA - okei, on siellä toinenkin, mutta oon niin hyvä eksymään, että vaikka jollain ihmeellisellä tavalla löytäisinkin sinne, eksyisin satavarmasti.

2. Koulussa ahdistaa. Mulla on sellanen tunne, että kävelen hassusti. Kuulostaa tyhmältä, mutta tää on mulle ongelma. Jos joku kattoo, ni tulee sellanen tunne, että vaapun jotenkin ihmeellisesti.

3. Koulussa ahdistaa. Olen läski, ja tiedän sen. Se ahdistaa. Mua nolottaa olla tällänen kun olen. Läski läski läski. Enkä voi piilottaa sitä mitenkään, enkä jaksais koko ajan kävellä maha sisään vedettynä. Mulla myös on tunne, että haisen kauheesti. Vaikka kävisin suihkussa tunnin välein, mulla olis tunne, että haisen. Se vasta ahdistaakin. Mä vielä haistan sen ite. En tiedä, tuleeko koulussa haju musta vai jostain muusta, mutta olen varma, että haisen. Sitten vielä: mulla ei ole vaatteita. käytän tasan kaksia lökäreitä (jotka on samanlaiset), perus toppeja eri värisinä ja samaa hupparia. Samaa valkosta hupparia, koska a) mikään muu ei mene mulle päälle ja b) värillisiin huppareihin saattaa tulla märät kainalot, mikä olis tosi noloa. Pesen toki nää vaatteet aina välissä, mutta mua pelottaa, että kaikki luulee, etten pese niitä koskaan ku ne on mulla aina päällä. Valkoseen huppariin on tullut jotain ihme likaa, mikä ei lähde edes pesussa pois. Hävettää kävellä se päällä. 

Joka ikinen päivä koulussa sama ahistusrumba on päällä. Kaikki ahdistaa. Ja yks tärkein syys miks en halua mennä sinne, on se, etten uskalla syödä siellä. On kauheeta kun en voi syödä aamulla enkä koulussa. Kello kolmen aikaan mulla on sellanen tunne, että pyörryn.

Joten olen nyt toista päivää kipeänä.

Huomenna menen, menen, menen varmasti. Edes puoleksi päivää, että pääsen syömään ennen kolmea. Menen, vaapuin tai en.

I'm better off

Eilen oli... en osaa sanoa millanen päivä.

Mentiin parhaan kaverini kanssa yhdelle kaverillemme juomaan... Kaikennäköstä tapahtu ja lopputuloksena meillä kummallakin meni välit poikki tän kaverin kanssa. Voisin koittaa selittää vähän:
Se on siis aina kohdellut mua tosi paskasti, myös mun parasta kaveria, mutta varsinkin mua. Nuorempana kun olin sen luona yötä se varasteli sen äitiltä tupakkaa, viinaa ja rahaa ja mä sain syyt niskoilleni eikä tää mun kaveri sanonut halaistua sanaa mun puolustukseksi. Se "kaveri" on se , joka on aina matkinut mua. Se, kenen kanssa en ole pitkään pitkään aikaan voinut olla oma itteni. En voi kertoa sille asioista mitä rakastan. Asoista, jotka tekee musta mut. Voitte ajatella, että ei nyt matkiminen niin paha asia oo. Mutta kerran päästin vahingossa tän tyypin mun huoneeseen ja seuraavan kerran ku menin tälle mun kaverille, sen olohuone oli täysi kopio mun huoneesta. Samat tietokonepöydät, kirjahyllyt ja koriste-esineet. Sillä ei ole minkäänlaista omaa minää. Ei minkäänlaista. Ja eilen muistin kuinka idiootti se on. Kuinka väärin se ihmisiä kohtelee.
Eilen siis se itse kutsu mut ja parhaan ystäväni sen luokse dokaamaan. Vaan, kun sen eksä tuli kotiin (ne jostain syystä asuu vielä yhdessä - mä en kyllä tajua edes miksi tää mun ex-kaveri kattoo sitä sen eksää, se on täys kusipää) kuultiin parhaan ystäväni kanssa, että ne on lähdössä vantaalle. Oltiin siis viikko suunniteltu tätä dokausreissua, ja näin meidät taas feidattiin. Tää mun kaveri sano piilossa sille eksälle, ettie se ois meitä jaksanut, mutta kun tungettiin paikalle? Huoh. Se eksä heitti mut kauniisti pihalle, koska en jaksanut kuunnella sen lapsellista räyhäämistä. Eikä tämä kaverini nokkaansa liikauttanut. Kaikki menimme siis ulos selvittämään asiaa, ja siellä tämä eksä jatkoi mulle räyhäämistä ja mun haukkumista eikä kaverini sanonut mitään. Sanoin sille, että "sano nyt jotain". Puolusta mua vähän. Do something you fucking shithead!
Ei se tehnyt mitään, ei sanonut mitään eikä edes silmiin uskaltanut melkeen kattoa. Kun olin saanut tarpeekseni haukuista ja siitä niin niin niin lapsellisesta (ette edes voi uskoa kuinka lapsellisesta) räyhäämisestä, missä toinen ei edes osaa vittuilla oikein, vaan sanoo takas esimerkiks "haista ite" ku ei parempaa keksi, niin nappasin parhaan ystäväni ja lähdettiin pois. Paras ystäväni jäi vielä kuuntelemaan terveiset mulle: "sano sille lehmälle, ettei tule koskaan enää mun lähelle". En tulis vaikka maksettais. En ois ees koskaan halunnut nähdä sitä, kun se aina mököttää ja on tosi negatiivinen. Jokatapauksessa, nyt mulla on välit poikki tämän kaverini kanssa. Kun lähdin, sanoin "oli hauska laulaa, viimestä kertaa". En tiiä ymmärskö se, mutta kai se huomaa, että puutun sen facebook-kavereista.

Olo on tämän paskan jälkeen aika mitäänsanomaton. Ensin olin surullinen ja hyvin vihanen, itkin. Nyt... ihan sama. Jos ei ihminen osaa arvostaa paskan vertaa ystäviään, ni se ei ole mua ansainnut. Olen sen arvoinen, ettei tollanen typerys ole mua ansainnut. Piste. Nyt olo on jotenkin semmmonen kuin suuri taakka ois nostettu mun hartioilta. Vihdoinkin mun ympärillä on vaan ihmisiä, keihin voin luottaa ja jotka oikeesti tuntee mut ja arvostaa mua. Ja jotka puolustais mua henkeen ja vereen jos ois tarvis.

♥ Rakastan mun ystäviä.

Aquaintances

Koulupäivä alkaa taas kohta.

Ahdistaa.

Oon popsinu taas paniikkikohtauspillereitä.

Eilen meijän luokka jaettiin kahdeksi eri luokaksi. Olen nyt ilman kavereita. Kaksi kaveria, yks tyttö ja yks poika, siirrettiin sille toiselle luokalle. Mun luokalle jäi yks kiva tyttö, mutta sitä näkyy aika harvoin koska se on kuulemma lähtemässä koko valmentavilta pois. Joten siis kaikki mun mielestä epäkiinnostavat jäi mun luokalle. Hyvin menee...

Vartti vielä ni pitää lähteä. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa.

------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt on koulupäivä ohi. Huh. Ärsyttää. Haluisin opiskella (ihme ja kumma), mutta siellä vaan puhutaan. Ja kaikki oppilaat mun luokalla (paitsi se yks tyttö) on niin ärsyttäviä. Ne on niin... eri tasolla ku mä. Toi kuulostaa tosi pahalta. En osaa selittää. Ne on... erilaisia ku mä. Don't get me wrong: erilaisuus on hyvä juttu mun mielestä. Haluan itsekin olla erilainen. Mutta. Ne on... sellasia jotka ei sovi mun kaveripiiriin. Sen näkösiä ja olosia. Nyt mä kuulostan vielä hirveemmältä. Ei siis ulkonäöllä oo mitään väliä, jos ihminen on kiva. Mutta mun mielestä suihkussa pitäs käydä yms - vaikken oo aina itekkään jaksanu, ja ymmärrän kyllä jos masennus on niin kova, ettei jaksa edes suihkussa käydä, mutta ei kai sillon jaksa kouluunkaan tulla? Nyt en tiiä itekkään mitä ajattelen. Olen kauhea, kauhea ihminen.
Ei kai mun tarvii kaikista vastaan tulevista ihmisistä tykätä? En kuitenkaan haluu loukata ketään. Joten pidän tekohymyä päällä ja koitan puhua muille. Jos joku sanoo mulle moi niin sanon takasin. Vaikka mua ärsyttääkin ne ihmiset suunnattomasti. Opettajanki pitää koko ajan huomauttaa, että "puhu hiljempaa" tai, että "muista viitata", ku ne jotkut on niin tajuttoman kovaäänisiä papupatoja.´
Toisena koulupäivänä meijät jaettiin ryhmiin ja jokaisen ryhmän piti kirjottaa paperille, että mimmonen on hyvä... kaveri? Joku ryhmä kirjotti että savuton, päihteetön ja ei kiroile. Huoh. Ymmärrättekö mitä tarkotan kun sanon, että ne on eri tasolla? Ne ei siis sovi mun elämään, enkä kyllä edes halua niitä siihen. Vaikka sanonta kuuluu: don't judge a book by its covers. Nehän saattas olla kuinka kivoja vaan jos jaksaisin tutustua. Mutta en halua. Eihän mun pidä kaikista tykätä?

Tomorrow is a school day - help!

Eilen hyvä ystäväni pyys mut Kontufestareille. Arvatkaa meninkö? Menin! Sen jälkeen mentiin Tillikkaan oottamaan Johanna Tukiaista. Odotettiin sitä kello 20-00.30 eikä näkynyt. Sen kyllä piti tulla vasta 22.00 mutta either way, venattiin turhaan. Puol yhen aikaan päätettiin lähteä suksimaan suolle, koska ärsytti niin paljon. Paikka oli tupaten täynnä, vaan ei Tuksua näkynyt. Ei sillä, että oisin fani. ei sillä, että mua kiinnostais yhtään mitä Suomen turhin julkkis tekee. Oisin kuitenkin halunnut nähä. Jos oisin arvostanut Tuksua yhtään, ni nyt ois kaikki arvostus mennyt viemäristä alas. Aika törkeetä multa puhuu näin toisesta ihmisestä, jota en ees tunne. Kai kaikilla saa kuitenkin olla omat mielipiteensä ja arvostuksen kohteensa.

Eilen hymyilin koko päivän. Kun kävin kotona viemässä läppärini kotiin ennen Kontufestareita, näin veljeni ja sen tyttöystävän meillä. Ne oli tullu syömään äitin luokse ja mulle kerrottiin, että musta tulee täti! Oon aina ollu vähän ärsyyntynyt kun ihmiset on vaikka FB:ssä hehkuttanu niitten tätijuttuja. Oon aina ihmetelly, että mitä ihmeellistä, eihän se oo ees sun oma muksus? Nyt kyllä ymmärrän tätien iloa. Oivoi, oon niin onnellinen, että voisin haljeta. ♥ Ja kun on sen aika, niin voin vakuuttaa ja vannoa, että minäkin hehkutan facebookissa. En osannut kuvitella, että toisen lapsi voi saada minut näin suunnattoman onnlliseksi! Kuulostanko idiootilta?

Tänään olen ollu erittäin ahistunut. Ahistaa huominen koulupäivä ihan järkyttävän paljon. Mulla on myös pakko-oireet pahentunut. Runo "yks - hyvää, kaks - pahaa, kolme - rakkautta, neljä - rahaa" pilasi elämäni. Kiitos sen keksijälle. En saa tehdä mitään kahta kertaa, en saa syödä kahta lihapullaa, en saa syödä kahta lautasellista, en saa syödä kahta eri ruokaa, nukkua kahta tuntia. Mihinkään ei saa liittyä luku 2. Mun elämä ois yhtä helvettiä jos en sais siirrettyä toisia mun pakko-oireita - niitä millä pelastan ihmisä kuolemasta. Niitä missä melkeen kaikki numerot on kiellettyjä.  Joten nyt, jos teen jotain kaksi (runon mukaan 2 edustaa pahaa) kertaa, kaksi tuntia, laitan teehen kaksi ruokalusikallista sokeria - ihan mitä vaan, niin asia jota pelkään, asia joka saa mut paniikkiin ja on pilannut mun elämän, tapahtuu mulle.
What a wonderful life.

PS. Musta tulee täti! 

Positiivisuuspläjäys tosiaan. Not.

Vihaan olla riippuvainen muista. Vihaan olla näin avuton. Vihaan rahan pyytämistä vanhemmilta. Vihaan kyydin pyytämistä isältä. Vihaan pyytää ihmisiä saattamaan mut. Tästä on selvästikin tulossa iloinen ja täynnä positiivisuutta oleva teksti.

Aina tarviin ruokarahaa tai juomarahaa tai ylipäänsä elämisrahaa. Itse en saa tuloja mistään, miten voisin? Sossussa vois juosta, mutta miten mä sinne selviin. Netissä lukee, että ensikertalaisten ois syytä käydä paikanpäällä ekana kertana. Ja sekin raha menis suoraan mun isälle terapiakustannuksien takia. Oisin itsekäs jos pitäisin ne itelläni, kun terapia maksaa niin paljon. Kyllä mä saan rahaa melkeen aina kun pyydän. Mutta vihaan sitä pyytämistä. Mutta pakkohan se on. Miten muuten saan ruokaa poikaystävällä. Jostainhan ne juhlimisrahatkin on pierastava. Suuri kiitos isälle siitä, että se antaa mulle rahaa, vaikkei se aina hyväksyiskään sitä mihin se kuluu. Kaikista eniten mua inhottaa pyytää baarirahaa, mutta pakko kun pakko. Tai no, ei mua kukaan pakota baariin menemään, mutta jos joku pyytää seuraksi ni kivahan se on mennä. Oikeus mullakin on elämään. Ilman tuloja tai ei.

Autokyydin pyytäminen isältä saa olon tosi avuttomaks. Olen kuin pikkulapsi jota kielletään menemästä yksin julkisilla. Turvaistuin vaan puuttuu.

Olen nyt asunut hyvän ystäväni kanssa kimpassa kahdestaan meillä siitä asti kun isä lähti purjehtimaan. Ihan hyvin on mennyt ja terapiaankin oon päässyt. Kiitokset tälle ystävälleni saattamisesta ja hakemisesta. Mentiin bussilla. Tultiin bussilla. Välissä ystäväni istui mäkissä terapiani ajan (45 minuuttia). Olen niin avuton. Ette edes tiedä. Jos rohkeus riittäisi, kertoisin mikä aiheuttaa mulle paniikkikohtauksen. Mutta en kehtaa. En vielä. En tiedä kehtaanko koskaan. Sitä on niin vaikea sanoa ääneen. Jos voisin sanoa sen ääneen, voisin samalla selittää miten avuton oikeasti olenkaan. Miten en voi vältellä tätä pelkojeni aiheuttajaa. Ollenkaan. Se on ihmisille ihan perusasia, se on sama kuin pelkäisin hengittämistä. Vain harvat tietää. Ja niillekkin kertominen on ollut ihan kauheeta. Niin noloa. Ehkä uskaltaisin kertoa jos olisin sata varma, ettei kukaan tuttu löytäisi tätä blogia. Ettei kukaan saisi koskaan tietää kuka täällä ruudun takana istuu.

*Sigh*

Eilen meni taas odotusten mukaisesti päivä dokatessa *sigh*.
Alottelin parhaan kaverin ja poikaystävän kanssa poikaystävän luona. Pelasin yhtä moottoripyöräpeliä ja Guitar Heroa. Olen täysin paska kummassakin. Poikaystävältä mentiin parhaan kaverin serkulle jatkamaan. Siellä oli myös sen serkun poikaystävä. Pelailtiin juomapelejä ja kuunneltiin musaa. Kymmenen aikaan matka jatkui ilman mun poikaystävää kohti Tillikkaa. Tarkotus oli pienen rellestämisen jälkeen mennä porukalla takasin poikaystävälleni, mutta toki mut feidattiin. Kun lähdettiin Tillikasta hirveen oksennusmäärän jälkeen kaikki lähti koteihinsa ja minä yksin tallustelin poikaystävälle. Tiesin koko illan että paras kaveri ei ole tulossa takasin, koska sitä alkaa kuitenkin väsyttää eikä se mitään ollut luvannutkaan. Parhaan kaverin serkun ja sen poikaystävän uudet suunnittelmat tuli mulle kyllä ihan yllätyksenä. Ne oli luvannu tulla mun kanssa takas mun poikaystävälle, mutta päättikin lähteä muualle. Haistatin pitkän paskan.
Olotilastani en ole yllättynyt, onhan mulla jo "vähän" kokemusta näistä ryyppäsyiltojen jälkeisistä darrapäivistä. Huoh.

Maanantaina iskä lähtee neljäksi päiväksi purjehtimaan. Eli toisin sanoen mulla on neljän päivän loma koulusta. Ihan vaan koska en uskalla mennä julkisilla. Aika surullista. Tyhmää olla poissa koulusta näin alussa. Ihmiset tutustuu paremmin toisiinsa ja opiskelee aineita, ja mä vaan möllötän himassa. No. Ehkä mä olen pienen loman tarpeessa. Tää viikko on ollut niin tajuttoman stressaava kun joka päivä pitää kohdata hirveä määrä ahdistusta. Joka ikinen päivä mä oon sinne kouluun kuitenkin selvinnyt, vaikka aamulla herätessä on jo sydän kurkussa. En ole ylpeä itsestäni. Olen vain ahdistunut. Ahdistunut siitä, että ensi viikolla pitää mennän taas kouluun, vaikkakin vasta perjantaina. Mutta musta tuntuu, että se kouluun meno on sillon paljon vaikeempaa kuin se olisi jos menisin maanataina. Poissaolot ei ole hyväksi mun terveydelle. Ne saa kouluun palaamisen ahdistamaan vielä enemmän.

Such a failure

Oon ollu joka päivä koulussa. Tai siis, mitä sitä nyt on ollut, 2 päivää?
Oon tutustunut kahteen tyttöön, joiden kanssa oon ollu koko koulupäivän. Ne on kivoja. Kylläkin mua monta vuotta nuorempia. Oon ainut täysikänen koko valmentavilla. Ja oon jo 20. Toivoin, että siellä olis ollu mun ikäsiä, edes pari, ettei ois ihan niin epäonnistujaolo.

Mul on tosi vahvasti sellanen FAILtunne päällä. Olen täysi epäonnistuja ihmisenä. Kaikki muut on tullut suoraan peruskoulusta valmentaviin ja mulla on luokalle jääminen ja täysin möhlitty lukioyritys taustalla. Ja sitte vielä vuosia, jolloin vaan makasin himassa. Ei koulua, ei töitä. Olen 20 vuotta vanha ja aikaansaannoksia ei ole yhtään. Okei, pääsin mä peruskoulusta 8 keskiarvolla. Mutta se onkin mun ainoo saavutus. En ole koskaan ollut edes töissä. Missään. Ikinä. Suurin osa mun tutuista edes yrittää tehdä jotain kunnollista, jotain mistä on hyötyä. Ne tekee töitä tai yrittää epätoivosesti saada niitä. Käy kouluja yms.
Mä oon valmentavissa, mistä ei valmistu miksikään, ei saa valkolakkia eikä töitä.

Ja jos selviän valmentavien loppuun asti, olen silloin 21. Ja muut on 17.

Fail fail fail!

Paska paska paska

Tänään alko koulu. Ärsyttävää ku en oo onneni kukkuloilla, koska selvisin. Olo on ihan... whatever.

Paska paikka, paskat ihmiset. Kuulostaapa karulta. Ja tiedän kyllä, ettei sais luoda mieleipiteitä näin nopeesti. Ehämmä tunne edes sieltä vielä ketään, ja mikä mä oisin muutenkaan tuomitsemaan. Kukaan ei oikeen vaan vaikuta sellaiselta, kehen ees haluaisin tutustua. Kamala miten hirveeltä ihmiseltä kuulostan. Mua ei vaan yksinkertasesti kiinnosta, enkä oikeen mahda sille mitään.

Koko paikka - ja koko hela hoito - vaikuttaa paskalta. Ei oo minkäännäköstä mielenkiintoa mennä sinne huomenna. Siellä ahistaa. Meijän luokan lähellä on vaan yks vessa, mihin pääsen piiloon jos paniikkikohtaus tulee, ja se ei oo siis mikään 20 ihmisen koulu vaan siellä on aika monta luokkaa. Y K S I vessa???? Mitä ihmettä...
En pysty syödä koulupäivinä ennen kouluun menoa enkä koulussa. Joten siihen aikaan kun  koulu on loppumassa olen pyörtymiskunnossa. En uskalla edes juoda mitään ahdistuksen takia.
Isän pitää kuskata mut kouluun ja hakea sieltä. Mites sen työt? Jostain pitäis saada rahaa terapiamaksuja varten.
Huomenna ja perjantaina lähdetään retkelle. Tai siis kaikki muut lähtee. Ohjaaja ei hyppinyt riemusta kun kerroin, etten voi syödä, en voi liikkua koulun kanssa ulkona enkä edes pääse koko ens viikkona kouluun, koska iskä on purjehtimassa.

Fuck my life. Tää ahistus on ihan kauheeta.

Hyvää huomista koulupäivää minulle.

Itse

En osaa oikein selittää mitä ajattelen. Yritän.

Ajattelen koulua. Ajattelen sitä, miten aion yrittää. Aion mennä iskän kyydillä koulun eteen. Ja vaikka jäädä itkemään autoon, jos en saa jalkoja liikkeelle. Mua pelottaa. Pelottaa niin saatanasti.

Musta tuntuu, etten selviä. Etten saa jalkoja liikkeelle. Jumiudun oven eteen, koska en osaa muutakaan. Osaan kuvitella sen olon. Se olo on avuton. Ja kukaan ei voi auttaa mua siinä. Itse pitää mennä sisälle. Itse pitää löytää luokka ja oikeat ihmiset. Itse itse itse. Itse pitää selvitä.

Kukaan ei voi auttaa.

En ole mikään uskovainen, mutta uskon Jumalaan.
Saatan päätyä rukoilemaan.

Kipua

Pervekkeella mun poikaystävä suihkutti suihkupullolla vettä aurinkoa vasten ja sai aikaan pienen sateenkaaren, tuli mun luokse ja sanoi että mä löydyin sateenkaarenpäästä.

Otin koulupaikan vastaan. En osaa kuvailla mun oloa. Se on... tosi tyhjä. Tosi vaikeeta selittää. Mun päivätkin on tyhjiä. Tai ei, ei ole. On yksi asia mikä täyttää kaikki mun päivät. Yksi ihana asia. Ilman sitä on kuin en eläis. Ilman sitä en varmaan edes eläis. Se on pelastanut mut. Pelastanut mun päivät. Ja muuttanut mua ihmisenä. Se on opettanut, ettei koskaan saa luovuttaa. Se täyttää mun ajatukset. Se täyttää mun puhelimen. Se täyttää mun iPodin. Se täyttää mun tietokoneen. Se täyttää mun maailman. Siitä tulee lämmin olo rintaan. Siitä tulee kyyneleet silmiin - onnen tai surun.
Näen siitä unia.
Toivon vaan, että mun elämä voi olla sellasta niinkuin näissä ajatuksissa. Niinkuin mun unissa. Ja suurimmissa unelmissa.

En haluu elää tässä maailmassa. Se paikka missä haluun olla on mielikuvituksen tuotetta.

Sattuu. Mutta kestän sen. Jotenkin.