Smiling(ish)

Värjäsin hiukset. Punaruskeet tuli, vaik hain jotain ihan muuta. Tilasin myös vaatteita ja koruja. Enpähän voi käyttää tekosyynä sisäänjäämiselle, että ei oo vaatteita. Tilasin kyllä jotain mistä en tiiä kehtaanko käyttää. Mieli tekis. Ehkä mä vihdoinki voisin uskaltaa pukeutuu niin ku haluan. Jos joskus oon niin rohkee että pääsen ulos, voisin ihan hyvin näyttää miltä haluan. Se vaatii kuitenki paljon vähemmän rohkeutta multa ku se uloslähtö. En haluu enää olla toppi ja lökäri hissukka. Haluun uskaltaa käyttää farkkuja ja normaaleja housuja, enkä aina lökäpöksyjä. Jotenki kireissä housuissa ahistaa enemmän. Mul on kai lökäreitten kanssa sellanen tunne, että jos paniikki iskee ni pääsen mun housuihin piiloon. Sama laukun kanssa. Sen on pakko olla valtava! Näin mä kannan mukanani kahta piilopaikkaa, joihin en luultavasti kuitenkaa kokonaa mahu. Enkä mä nyt keskellä Helsinkiä alkais mun housuihin tai laukkuun kaivautumaan, vaikka mahtuisinki :D
Nyt siis kuitenki tilasin vähän kireempiä housuja. Harjotus tekee mestarin ja joku päivä mä onnistun kuoriutumaan mun lökäreistä. Vaikka silleen, että hengaan sitte vaa himassa mun uusissa housuissa.

Nyt mun kädet syyhyy Yves Rocherin mainosta kohti. Mua vetää aina puoleensa kauheesti tilaajalahjat ja kaikenmaailman kaksiyhdenhinnalla -alennukset. Ja nythän ne mainostaa kumpaakin, maksais vielä postimaksutki! Pitää ehkä viikonloppuna kysellä äidiltä, jos se vaikka tilais mun kanssa jotain.
Shoppailu on siis ihan kivaa välillä, jos löytää jotain mitä innolla sitte oottelee. Tilailen siis vaatteeni (ja meikitkin tällä hetkellä) netin välityksellä, ja siinä tohinassa unohdan aina mitä tilasin. Siinä sitte innoissani ootan sen pari viikkoa - mikä niillä aina mun kohdalla kestää koska, Matti Myöhäinen kun olen, kaikki on aina hetkellisesti loppuunmyyty - että saisin vaatteet kokeiltavaks. Välillä kauhistelen, että mitä kauheuksia on tullu tilatuks, mut välillä sitte taas löydän paketista jonkun ihanan aarteen riemunkiljahdusten saattelemana.

Oon paljon paremmalla ja pirteemmällä tuulella ku eilen. Jaksoin jopa hymyillä terapiassa. Siellä se terapeutti koittaa saada mua aina lähtemään ulkoilemaan sen kanssa. En suostu. "Unohdan" aina lapaset kotiin. Jotenki kauhee ajatus muutenki koko uloslähtö ja vielä sen kanssa. Pelottaa, että saisin paniikkikohtauksen. En haluu että kukaa on koskaa näkemässä sitä tilannetta. Ikinä.

Mulla on kaiken kaikkiaan ollu ihan hyvä päivä tänään yhtä pikku ahdinkoa ja almostpaniikkikohtausta lukuunottamatta.
Odotan innolla huomista. Toivottavasti mikään ei onnistu nyt pilaamaan mun tunnelmia. Toivottavasti tää reippaus kestää huomiseen.

Fear the unreal

Musta tuntuu, että meillä on joku. Kuka tahansa, mikä tahansa. Joku pahaa haluava.
Mä kuulen sen, mä tunnen ku se tuijottaa. En uskalla kattoo ympärilleni, pelkään että näen sen. Ja jos näen sen, se on olemassa.
Paniikki iskee. Pelottaa. Mitä teen? Hautaudun sänkyyn, suljen silmät ja hoen "mitä ei nää, ei oo olemassa. Mitä ei nää, ei oo olemassa..."

Oisko aika  ottaa lisää lääkkeitä?

It's near, the total breakdown

Tänään olin taas terapiassa. Itkin. Ja itkin lisää. Oon tosi huonolla tuulella. Tekee vaa mieli parkua silmät päästä.
Mut loppujen lopuks oon niin väsyny et en jaksa itkeä enää. Ja mitä se auttais. Ei kukaa mua pelasta. Mun terapeuttiki vaa hymyilee aina. Se ei sano mitään lohduttavaa. Se ei saa mua uskomaan itteeni. Siihen, ettei mitään pahaa tapahdu. Ei kukaan saa.
Oon jotenki tosi... yksin. Kaikki koittaa kauheesti tai vähemmän kauheesti, mut ei kukaa ymmärrä, enkä mä sitä ootakkaan. Kaikki puhuu mulle mitä kivaa tehää sitte ku oon terve. Kukaa ei ymmärrä miten paljon se sattuu. Mun päässä en koskaa oo tulossa enää terveeks. Yritän silti vaa hymyillä ja sanoo "joo, niin me tehään". Loppujen lopuks suunnittelen mun kavereitten kaa kaikkee innoissani, mut sit hetken päästä muhun iskee ku salama kirkkaalta taivaalta, et en ookkaa terve. Jatkan hymyilyä. Miten näin pääs käymää?

En haluu puhuu terveeks tulemisesta. En siitä mitä teen kun oon terve. Koska yksinkertasesti oon sitä mieltä, että terveeks tulo on mahotonta. En ymmärrä miten tää vois lähtee pois. Miten joku päivä en enää pelkäiskää vaa kirmaisin iloisena laitumilla laulamassa.
Mul on nyt siis tosi vahvasti semmonen tunne etten tuu terveeks. Etten koskaa enää pääse kunnolla ulos. Vaik just tulinki Alepasta, ni so what? Ei se merkkaa mitään. Ei yhtään mitään. Kotiin mä kuitenki aina palaan heti ku mahollista. Ja nyt on sellanen tunne, etten tuu pääsemää tota Alepaa kauemmaks. Ja vaik pääsisin, ni se ois väkisin. Ei niin, että haluisin mennä. Ei niin että mul ois kivaa. Vaan koska on pakko. Koska joku käskee. Mut en haluu niin. Se on kauheeta. Haluun ulos niin, etten pelkää. Et voin olla rauhassa.

Jotenki oon nyt viime päivät ollu ilonen ja hyväntuulinen ja aikaansaava, mut nyt se kaikki alkaa katoo taas.
Oon vaarallisen lähellä mun angstimaailman reunaa, ja kohta tipun sen syövereihin. Ei nyt... Ei nyt ku on kaikkee kivaa tulossa. Tipaton ja tauko poikaystävän kanssa loppumassa.
Toivottavasti tää johtuu mun lääkityksen muuttumisesta.

I wonder what my world could be
Without the things that make me, me

Topsy-turvy

Oon alottanu näköjään taas kirjojen lukemisen. Tilasin yhen trilogian ja nyt oon ollu nenä kiinni kirjassa tässä pari päivää. Niin hyviä kirjoja, niin hyviä kirjoja! Jotkut sanat tosin menee ohi ja joudun päättelemään muusta tekstistä mitä ne tarkoittaa, kun olen liian laiska kaivamaan sanakirjaa. Luen siis englanniksi.
Mulla on kirjahylly täynnä kirjoja. joihin en oo vielä koskenu, ku yhessä vaiheessa kadotin kokonaan mun lukuilon. Nyt oon onneksi löytänyt sen taas! Mitä mä oisinkaa missannu, jos en ois innostunu tästä yhestä kirjasarjasta!

Eilen mulla oli pitkästä aikaa jotain muuta tekemistä ku istua kotona. Kävelin (!) mun parhaalle kaverille kattomaan leffaa, saunomaan ja tekemään palapeliä. Siellä oli myös sen serkku, oli mukavaa.

Tänää tajusin että enää kaks päivää, ni mun tipaton ja tauko poikäystävän kanssa loppuu. En jaksais oottaa! Toisaalta mua jänittää kauheesti. Pelottaa, ettei poikaystävä rakasta enää. Että sil on ollu elämänsä paras kuukausi just nyt ku ollaan oltu erossa. Pelottaa, että se on löytäny jonkun uuden, tai muuten vaan tajunnu miten paljon helpompaa elämä on ilman mua. Miten se selvii ilman mua ihan mainiosti.
Oon aika vaativainen suhteessa. Haluisin kuulla jotain ihania asioita, vaikken hirveen romanttinen ookkaa. En tarvii kehuja, en uskois niitä kuitenkaa. Enkä todellakaa mitään lällynläätä, ainaista muruttelua, tai koko ajan että toine rakastaa. Ei. Haluisin kuulla jotain pieniä arkisia asioita, jotka saa mut onnelliseks.
Mun ois muutenki vaikee uskoo sellasii "mä rakastan sua" -tunteiden paljastuksii. On vaikee uskoo, et joku muu ku vanhemmat välittäis musta.. Varsinki joku miespuolinen.
Myös mun kanta pelottaa. Mitä mä tunnen, mitä mä haluan?

Olipas sekavaa -.-

I wish I was as invisible as you make me feel

Yritän  aina kauheesti olla vihanen ihmisille, jos on syytä ja tarvis. Jos koen itteni loukatuks. Koitan ymmärtää että viha on myös hyvästä. Että mulla on lupa välillä vihata, vaikka rakastaisin jotain, ni se mun rakkaus ei katoa mihinkään vaikka olisinki vihanen. Kukaan ei kuole mun vihan tunteisiin.
Mul on siis vihan kanssa iso ongelma. Mua pelottaa olla vihanen ihmisille. En kestä sitä tunnetta, että joku niin rakas voi pistää niin vihaks, että voisin kirota sen helvettiin. En käsitä, miten kaks niin erilaista tunnetta voi kohdistua samaan ihmiseen. Mun veri kiehuu ja sydän hakkaa ittensä melkee rinnasta ulos. Mut yleensä mä vaa nielen sen. En enää kokonaan, niinku ennen. Mutta aina, vieläkin, alan epäilemään itteäni. Tuntuu, että kuitenki vaan liiottelen ja suurentelen asioita, joten koitan vaan unohtaa koko jutun. Aina on tunne, että oon väärässä kuitenkin. Että, ei mul oo mitään mistä loukkaantua. "Jos olisin erilainen, ei näin olis tapahtunut."
En siis aiheuta riitaa, enkä kenellekkään pahaa mieltä. Tai ehkä suojelen itseäni vielä pahemmalta mieleltä. Who knows?

Maybe someday

Hoksasin tänään facebookissa muitten päivityksistä, että jos oisin pystyny olemaan vielä lukiossa, jonka joskus alotin, mulla alkais huomenna ylppäreihin luku. Oon todella jäljessä mun ikäsistä. Aika lailla kaiken ikäsistä. Lukiota suoritettu 17 kurssia, vaikka mun ikäset oli jo viime vuonna ylioppilaita. Vähä tuli suru puseroon. Mul oli joskus niin paljon tavoitteita. Niin paljon kaikkee mitä halusin elämältä. Halusin benji- ja laskuvarjohyppyjä, halusin käydä lukion, periaatteessa mulla oli jonkinlainen elämänsuunta. Tiesin mitä halusin. Ainaki osan siitä.

Pienenä tietysti halusin prinsessaks, sen jälkeen laulajaks, sen jälkee parturi/kampaajaks jnejne. Nyt? Mun pää on menny niin sekasin, et en haluu enää mikskää. En ees prinsessaks. Ei oo kyse enää siitä mitä mä haluun, vaan siitä mihin mä pystyn. Ja mihin mä nyt sit pystyn? Mihin mä voin saada kotoa käsin paperit? Ja valmennuksen. En tiedä suostuuko kukaan tulee mua kotiin kädestä pitäen ohjeistamaan.

Ylioppilaaks mä vieläkin jokatapauksessa haikailen, oon tehny niin paljon henkisesti töitä niiden 17 kurssin eteen, etten haluis jättää kesken.

Ehkä joku päivä mä vielä pääsen opiskelemaan. Ehkä joku päivä mä tiedän, mitä teen elämälläni. Alotetaan siitä, että ehkä jonain päivänä mä kykenen tekemään edes jotain. :)

I dream

Nyt voisin vähän jakaa mun pienenpieniä haaveita:

No ihan ekaks tämmönen yllätystoive; haluun tulla terveeks. Ees vähän. Liikkua ulkona omin avuin. Yksin. Hakuna matata. Tiiän miten paljon mun pitäis tehä töitä tän eteen, enkä tiiä oonko valmis. Pelottaa. Mitä jos en oo niin rohkea? Mitä jos epäonnistun? Taas. Kerran vuodessa mä tuun parempaan kuntoon, ja kerran vuodessa vajoon taas alas ja istun puol vuotta kotona. Kunnes saan taas voimaa yrittää uudestaan. Rohkeus puuttuu, tärisen koko ajatuksesta. Ulos? Ei helvetissä! Mut kukaa muukaa ei voi tehä tätä mun puolesta. On pakko yrittää itse. Ja pakko onnistua. Eilen otin edistysaskeleen: kävin Kampissa BUSSILLA(asun siis melkolailla Helsingin keskustassa). Hui. Siellä oli liikaa ihmisiä ja liian paljon pelottavia asioita mitä vois tapahtua. Bussimatka oli viel pelottavampi ku Kampissa olo. Mul oli jotenki lukkoon jäänyt olo. Mitä jos en ois päässy karkuun jos oisin saanu kohtauksen? Jos ovet ei ois avautunukkaa? No, mä selvisin, ja oon enemmän ku ylpeä. Mulla oli hyvä ja ymmärtäväinen tuki vierellä, ilman sitä en tuskin ois saanu itteeni liikkeelle.
Mun seuraavat haaveet liittyyki sitte siihen terveenä oloon: haluun tehä kaikkee mahollista mihin mul on samanlainen oikeus ku muillaki. En tarvii mitään suurta, oon pienestä onnellinen. En tarvii New Yorkia ja Havaijia, vaikka yhteen tiettyyn kaukaseen maahan oiski himo päästä. Mutta kaikki ajallaan.
Ekaks haluun kalastamaan. Vaik johonki ojaan mist ei ees saa kalaa. Juoda vähä olutta hyvässä seurassa joku rupunen itetehty onki kädessä. En oo kova kalamies, mut kalastaminen kuulostaa ihanalt nyt.
Haluun varastaa joltai ees yhden omenan. Niin kuuluu kaikkien tehä: käydä omenavarkaissa.
Haluun ulkoiluttaa mun koiraa, käydä oikee kunnon lenkillä, kesti kunto tai ei. Pitää sitä vapaana ja kattoo ku se juoksee. Se juoksee ku leijonat.

Haluun mennä ulos valokuvaamaan. Varsinki nyt, ku on lunta. Kesäki käy, I don't mind. En oo siis mikää valokuvaaja, todellakaan. Ihan vaa omaks iloks voisin kuluttaa vähä kameran akkuu, ja täyttää kameran kaikella turhuudella.

Haluun mennä kahvilaan! Lukee siellä kirjaa ja juoda vaikka kaakaota. Olla ihmisten ympäröimänä, ilman että pelkään sydän kurkussa ja kainalot hiessä paniikkikohtausta.

Haluun ostaa jotain, mitä vaan. Vaikka korun. En mitää kallista, oon aika rahan ahne. Mut jotain jostain muusta kaupasta ku lähialepasta.

Haluun baariin. En vetää perskännejä. Ihan vaa olemaan, ja vähän toki juomaan. Tutkimaan menoa ja ihmisiä.

Haluun myös mennä mun  kavereille juhlimaan. Mun kavereitten kavereille. Laivalle. Minne vaa mut on kutsuttu. En haluu kieltäytyy yhestäkää kutsusta mun paniikin takia.

Haluun vaan... olla rauhassa paniikilta, pakko-oireilta, psykoosijutuilta ja ahdistukselta. Ees hetken. Ei, hetki ei riitä. En oo valmis siihen, että tervehdyttyäni vajoon taas pohjamutiin rämpimään. Mut en tiiä voinko tehä asialle mitään. En oo koskaan halunnu mitään sairautta, ja aina oon tehny kaikkeni et pysyisin ulkonaliikkumiskunnossa. Mut se ei riitä. Mut en oo kai sittenkään valmis luovuttamaan, vaikka toisin luulin.

Pääasiassa haluun voida olla kavereitten kanssa tai yksin ja tehdä jotain tai olla tekemättä yhtään mitään, mun olotilasta - ei paniikista - riippuen. 

New this and that

No niin, siis äh. Ei mulla olekkaan kakssuuntasta mielialahäiriötä (lälllällää) vaan siis määrittelemätön psykoottinen häiriö. Jesh...

Mulla oli siis tänään lääkäri mun henkisen kukonlaulun aikaan (klo 13). Siellä se lääkäri pisti mut taas täyttämään jonku lipukkeen, mikä nyt kai sitte tällä kertaa liitty tohon kakssuuntaseen. Ei ole, ei. Vaan on jotain mikä liittyy psykoottisuuteen. Tiedä häntä. Sain myös kuulla, että mun pitää vaihtaa aikuisten puolelle (ois pitäny varmaan vaihtaa jo aikoja sitte), mikä johtaa taas lääkärin vaihtoon. Ketuttaa. Mul on neljän vuoden sisällä ollu jo kuus eri lääkäriä, ja nyt tän hetkinen on paras kaikista. Ja taas pitäis vaihtaa. Meinas tippa tulla linssii, tiiä kenen idiootin käsiin saatan päätyä.
Lääkitys meni myös uusiks, taas jälleen. Noh kaikkee pitää kokeilla ku ei mikää tunnu auttavan. Eli siis yks tosi hyvän makunen lääke jää pois - se on oikeesti nannaa - ja iltalääkkeen määrä kasvaa sellasella 250 milligrammalla. Nyt hoi kaikki siellä peukut ja varpaat ristiin, pystyyn ja ihan solmuun ja rukoilkaamme että tämä auttaa.

Tää on kyllä mahtava päivä, vielä pitäs juosta terapiaaki. En nyt kyllä tykkää yhtää koko ajatuksesta koska a) tuolla sataa lunta ku herra/rouva/mikälie Esterin perseestä ja mä puikkelehdin tuolla ulkona ihan jääkalikkana. Ilman lapasia ja pipoa ja kaulahuivia, koska olen liian laiska. Noh, tää on ihan mun oma vika. B) kotona ois paljon lämpimämpi, toisaalta tylsää - mutta lämpimämpi anyways. C) Mul ei oo mitään asiaa. Tai no, oishan mulla kaikennäköstä paniikkihäiriö- ja pakkojuttuasioita, mut ne on kyllä nii läpi kaluttuja juttuja. Ei ole mitään lisättävää mun aikasempiin kertomuksiin, joten miksi vaivautua? Ja muutenkaan niistä ei oo kiva puhua, mutta koska minä niin innokkaasti lähden aina mukavuusalueeltani pois (NOT), niin ehkäpä minä keksin vähän jonkinlaista jutunjuurta.

Ulos? No can do.

Mun kaveri puhu mulle ens kesästä. Se pyyteli mua kaikkialle: laivalle, mökille, paikkoihin juhlimaa yms. Tuli vähä haikee (oikee sana?) fiilis. Mua pelottaa. Mitä jos en tuu terveeks? Tai no, terveemmäks, nii terveeks et pystyisin liikkuu ulkona. Koko ajatus on mahoton. En käsitä miten muut uskaltaa. Pelkkä ajatus saa mut tärisemää ja sydän alkaa pamppailee tuhatta ja sataa.

Pelkään hallinnan menettämistä. Sitä mä pelkään, nyt sen tiiän. Oli se sitte avaimen katkeeminen lukkoon, tai toisen kuolema. Hallinnan menettäminen asioista maan ja taivaan välillä pelottaa mua niin saatanasti. Tiedän toki, ettei mikää avain nyt ala katkeemaan lukkoon, jos sitä varovasti käytän, mutta. Mutta. Niin voi käydä. Tai joku voi kuolla, enkä voi asialle yhtää mitään. Joten on aika vaikeeta lähtee ulos. Ulkona voi sattuu ja tapahtuu jotain hallitsematonta enemmän ku kotona. Voin törmätä johonki vihaseen sekopäähän, joka hakkaa mut - ei ois eka kerta. Joku voi haukkuu mua. Voin taittaa jalkani, enkä pysty enää kävelemään. Mitä mä sitte teen? Miten pääsen kotiin? Voin liukastuu ja mun housut voi ratkee perseestä. Voin kuolla. Voihan porkkanaanki tukehtuu, mutta mitkä on mahdollisuudet? Suurempi mahollisuus on mun mielestä kuolla ulkona ku kotona. Jos oon ulkona, voi kotona syttyy tulipalo. Ei sekää nyt tyhjästä syty, mutta pelkään silti. Jos oon äitin luona, lähen ulos ja kotona syttyy tulipalo - mitä meidän eläimet tekee? Ne palaa siellä, ku eihän ne uloskaa pääse!
Mun pakko-oireisella häiriöllä pelastan siis ihmisiä. Naputan pöytää, avaan ja suljen hanan tilanteesta riippuen 4-100 kertaa, lasken kaiken ja teen asioita mitä ei tarttis tehä 100 kertaa enemmän ku muut. Tarkistelen asioita. Suoristan johtoja. This fuckin sucks... enkä kuitenkaa voi lopettaa, vaikka kaikki mitä teen on kaiken järjen vastasta. Helppo ajatella, että miksen vaan lopeta. Yksinkertasesti lähe ulos, ja jätä pakkojuttuja tekemättä. Ja ajattelematta. Mut ei se mee niin. Aina ku koitan olla tekemättä niitä, nään filminä mun päässä miten joku räjähtää, miten eläimet kärsii ku ne palaa hengiltä, miten mä meinaan kuolla jos avain katkee lukkoon kun en pääsekkään kotiin.

Nyt itkettää.

"Olet vahva"

Otsikon kommentoi mulle eräs ihanainen. Heti alkoi olemaan tosi vahva olo. Ajattelin vain, miten vahva olenkaan, nyt sen tajusin :D Vieläkin elossa. Vieläkin jaksan hymyillä. Vieläkin haluan terveeks. Vaikka taas vajoisinki alas.

Olen myös vihanen. Terapeutti sanoo, että viha on hyvästä. Jos olisin tarpeeks vihanen maailmalle, saattaisin ajatella, että "vitut tästä, mä lähen ulos." Mutta en ole tarpeeks, vielä. Jonkin verran mä toki oon. Koko maailmankaikkeudelle ja mille lie luomakunnalle. Mutta en kai sitte tarpeeks. Tai ehkä en osaa kohdistaa mun vihaa oikeisiin asioihin?

 Jonain näistä päivistä tämä tyttö lähtee maailmalle (vaikka oliski vaan läheiseen kauppakeskukseen) vihaa pursuen mutta silti hymyillen, olen varma siitä. Ei tänään, ei huomenna. But some of these days.
Mulla onki asiaan liittyvä tavote/unelma: toukokuuhun mennessä mä dallailen läheisessä kauppakeskuksessa. Itse olen sinne omilla jaloillani kävellyt, ja kotiinkin kävelen. Vingutan ah niin ihanaa visaani, en tietenkää osta mitään tarpeellista turhaa, kuten en yleensäkkään. Olen hyvässä seurassa, tai mikä parempi: yksin. Siihenhän mennessä - ehkä - uskallan jo liikkua yksin. Mä nimittäin nautin oikeesti jokaisen seitsemän persoonani seurasta. Oon mielestäni aika kiva ja hyvää seuraa - ainaki itelleni, ku jutut ei lopu päästä kesken, ja hei: omat jutut, parhaat jutut. Eikä mulla edes ole pahemmin kavereita. On mulla paras kaveri, 2 hyvää ystävää ja poikaystävä, joita suuresti rakastan. Ja sitte yks kehen mulla on viha-rakkaussuhde. Ei siitä enempää, ettei mene vitutuksen puolelle mun olotilat.
Haluaisin kavereita, omaanki seuraan joskus kyllästyy. Ja mulla on seitsemän persoonan kanssa keskusteluaikaa sellaset 6 päivää. Seitsemäntenä päivänä nään kavereita. Mutta mistä sellasia kavereita saa? Tuleeko ne kotikäynnille tutustumaan? Mitäs sitte, ku ne haluu kahville ja leffaan ja syömään ja lintsille jajaj?
Netistä vois ehkä saada vaikka kaukosuhdekavereita, mutta oonki aika ujo, minkä just vähän aikaa sitte tajusin. On tosi vaikeeta mennä puhumaan kenellekkään, vaikka löytäisinki jonku kiinnostavan tyypin. Ja mitä sanoisin? "Ollaanko kavereita?" Pienenä oli niin helppoa ku saatto mennä lyömään jotain lapiolla päähän ja sitte oltiinki suurimmat ystävykset. Erottamattomat. Ainaki siihen asti kun se toinen tuli taas tajuihinsa :D

Ylös alas, ylös alas

Mun mielialat vähä heittelee. Ekaks oon vähä niinku onnellinen, ja sit hetken päästä ilosuus laskee nollaan.

Ihmettelen, miten täs mun tilanteeski jaksan viel olla ees vähä ilonen, mut onhan mulla odotettavaa. Esimerkiks tipaton loppuu alle kahen viikon päästä, samoin tauko poikaystävän kanssa. Varmaan sillon 1.2 ollaan meillä tai parhaalla kaverilla hyvässä seurassa maistelemassa. Mitään hirveen kovaa känniä ei todellakaan oo tarkotus vetää. Tai, miks ei? Eipä mulla pahemmin muutakaa tekemistä oo, tai menoja seuraavana päivänä, ku viikon viimenen terapiaki sattu just sille ensimmäiselle päivälle.

Jokatapauksessa, aina ei jaksa olla ilonen. Tässä tapauksessa suurinta osaa ajasta. Heti ku unohdan kaiken mitä innolla odotan, vaivun mun syvään angstimaailmaan.

Nyt kannattaa lopettaa, etten ihan 4 000 riviä masistele täällä.

Oma soppa, paras soppa

Mulla on viha-rakkaus suhde yhteen  mun kaveriin. Valitettavasti se ei tiedä sitä. Eilen nukkumaan mennessä mietiskelin taas tapani mukaan - :D - ja tulin siihen tulokseen... en tiiä mihin tulokseen.
En voi olla oma itteni tän mun kaverin seurassa, en voi jakaa sille asioita mitä rakastan, asioita mitkä tekee musta mut. Syy on yksinkertanen. Ja vähän lapsellinen... Ei niin vähääkään: se on kova matkimaan kaikessa, ja vihaan sitä sydämeni pohjasta. Ärsyttäis suunnattomasti, jos kertoisin sille kuka mä oikeesti olen ja sitten meitä oiski kaks. Olen nolo, tiedän, en vaa saa tätä mun mielestä. En kyllä tiedä, tekiskö tämä mun kaveri enää niin, mutta en ole valmis ottamaan riskiä. Haluan liian paljon olla omalaatuinen, ehkä jopa erikoinen.

Miksi siis haaskaan ajatuksiani tähän kaveriini, enkä vaan lopeta ystävyyttä, jos se mua niin paljon raastaa?
En halua. Välitän tästä mun kaverista liikaa, vaik onhan meilki ollu huonot hetkemme, ehkä viel jopa enemmän ku muilla kaveruksilla. Mutta hyviä muistojaki löytyy - ja ne onki sitte tosi hyviä. Vähemmän, mutta löytyy.

Noh, itseppähän olen soppani keittänyt.

Parasta terapiaa

Sairas tai en. Vihanen tai en. Rakastan elämää ainaki joltain osin. Mun elämää. En voi uskoo tätä. Oon tosi vihanen, mut jostai pilkistää sellanen pikku onni :3 Mul on sellasii rakkauden kohteita, mitkä tekee mut niin onnelliseks. Yks niistä on musiikki. Oon niin rakastunu siihen taas - kiitos uusien ah niin ihanien löytöjeni - etten voi muuta ku hymyillä. Soittimeni kiitää. Mutta ei yhtä paljon ku mä.

                                                           weheartit.com

Nää jutut pitää mut hengissä. Tieto siitä, että jotai niin ihanaa on olemassa. Oisinkohan ees löytäny näitä asioita, ellen ois tullu sairaaks. Luulen, että en. Joten, niin oudolta ku se kuulostaaki: kiitän ja kumarran mun sairaudesta. Ilman sitä en ois löytäny näitä asioita jotka mut määrittää. "Sometimes good things fall apart, so better things can fall together". Ja nää jutut joita periaatteessa hengitän, on parhaita. Oon as happy as I can be, considering my situation.

Oon voimissain - :D - oon tehny tollasen kollaasin mun kaapin oveen, mis on kuvia kaikesta pienestä mitä haluun tehdä. Mitään benji- ja laskuvarjohyppyjä ei mun ovesta löydy, vaikka niistä haaveilenkin, ei. Vaan löytyy mm kuva omenoista, mikä siis liittyy omenavarkaisiin. Luistimista, mikä nyt - yllätys yllätys - liittyy luisteluun. Se vois olla ihan kivaa, jos vielä vaikka pysyis pystyssä. Ynnä muuta sellasta pientä. Ei mitään valtavaa, ei ees matkustelua. Vaikka yks haave maa oiski mielessä. Tällä kertaa mulle riittää vaan haaveilu.

Eilen angstasin loppuillasta, mut tän päivän tunnelmat on ja pysyy samanalaisina ku eilisen alkuillan tunnelmat. Happyhappyhappy. Ja totally in love.

Tää mun olo on parasta terapiaa.

Angstipyrähdys

Tulin nyt tänne purkautumaan:

Oon Vihanen isolla veellä. Ja Vittuuntunut viel isommalla veellä. Kuhisen vihaa. Pihisen ja suhisen yksinäni. Ärsyttää ja vituttaa maailma ja maailmankaikkeus. Pistää vihaks et oon  tällänen sairas. Ei kukaa ansaitse mitää sairauksii. Henkisii eikä fyysisii. En ainakaa ite mielestäni. Äsken olin täynnä onnea, sydän hakkas tuhattajasataa ku olin nii onneissani ja rakastunu kolmeen asiaan, mitkä määrittää mut ja sen, kuka olen. Veri virtas suonissa nii että kohis, rinnas oli lämmin tunne ja pää täynnä ruusuja. Tai yhen puun lehtiä tässä tapauksessa.
Kaikki muuttu ykskaks ku muistin - taas jälleen - ettei elämäl oo mitään annettavaa mulle. Mun usko ei riitä "parempaan huomiseen". Se on kyl tullu jo kaks kertaa, se parempi huominen, mut uskon et se jäiki sitte siihen.

Enemmän ku vihaan maailmaa, vihaan itteeni. Vihaan, koska en lähe ulos. Vihaan, koska ajattelen sitä joka päivä, koko päivän. Ja vihaan koska en tee asialle mitään. En pysty. Ihan ku tos meijän ulko-oven edes ois semmonen vitunmoinen muuri, minkä yli en vaa pääse. Uloslähtö on mulle nii tajuttoman iso asia, eikä kukaa oikee voi ymmärtää sitä. Se on aika mahotonta, ennen ku on mun kengissä käyny.

Mua pelottaa nii helvetisti. Pelottaa lähtee ulos ja pelottaa huominen. Oon päivä päivält vanhempi enkä kuitenkaa saa mitään aikaseks. Tai siis mitään mitä mun ikästen pitäis saada: koulu, ajokortti, ylipäänsä elämä.
Mua pelottaa, etten tuu terveeks. Ees vähän terveemmäks. Nii et pääsisin omenavarkaisii ja kalastamaa tai jotain mihin ansaitsen mahollisuuden. En haluu elää näin, enkä kuitenkaa haluu kuolla.

En saa mun päähäni mahtumaan, että miten muut ei pelkää?! Miten mä oon ainoo esimerkiks mun kaveripiirissä ketä pelkää näit juttuja mist saan paniikkikohtauksen. Tää on mulle normaalii, joten kaikki terveet on niitä outoja. Ylirohkeita. Tai mä vaan pelkuri.

The Plan

Päätettiin poikaystävän kanssa pitää vähän taukoa meijän suhteesta. Ollaan nyt seurusteltu yli kaks vuotta, joten ehkä tää tulee ihan tarpeeseen. Oppii taas muistamaan, ettei toinen oo itsestäänselvyys. Aluks olin surullinen. Aattelin, että näin huonostikko meillä menee, mut  eihän kyse oo nyt pelkästään siitä. Halutaan vaan vähän aikaa itellemme. Kova ikävähän tässä tulee! Eilen puhuin sen kanssa puhelimessa vikaan kertaan vähään aikaan ja nyt jo on ikävä. Ehkä sitä ikävää suurentaa viel se ku tiiän, etten tuu näkee toista kuukauteen.

Tää tulee muutenki aika hyvään aikaan, oon nimittäin tekemässä elämäntapamuutoksen. Mun tavote on liikkuu keskustassa viimeistään toukokuussa, joten nyt saan vähän treenausaikaa. Poikaystävän luota on kuitenki niin vaikee lähtee tonne pakkaseen, joten ehkä se on himasta helpompi.
Muutenki ei olla mitään kokkausintoilijoita kumpikaan, joten aina ku nähään ni syödään yleensä jotain ei niin terveellistä. Ehkä tääki kaipaa hiukan muutosta.
Koitan kauheesti siis löytää tästä meijän tauosta jotain positiivista. Ketä mä muka koitan kusettaa sillä? Itteeni varmaan. Eihän selvästikkää kaikki mee iha nappii jos tauolla ollaan. Ehkä tästä opitaan.

Tarkotus ois viettää aikaa erillämme mun tipattoman                             ajan. Eli mun kohalla tää tarkottaa kovaa treenausta, poikaystävääki varmaa vähän vituttaa ku se on ollu viimeks mun kans kahestaa ulkona joskus kesällä, ku en yksinkertasesti oo pystyny. Poikaystävälle tää tarkottaa varmaan enimmäkseen kavereittensa näkemistä, mulla ku oli tossa pari kuukautta taaksepäin (on vähän vieläki) semmonen vaihe, että sain paniikkikohtauksen sen kavereista :D Nyt oon kuitenki jo pääsemässä asian yli - toivottavasti.


Tein myös The Toimintasuunnitelman mun treenaukselle:

-lenkki päivässä opettaa pitämään paniikin piilossa
-toinen lenkki päivässä opettaa vielä enemmän pitämään paniikin piilossa
-poistu mukavuusalueelta
-laajenna reviiriä
-kestä tuskaa ja ahdistusta

kuvat täältä

PS. Ylhäisessä tylsyydessäni alotin uuden harrastuksen; origamit :D Ja voisin tässä vaikka laihduttaa muutaman kilon.

Pää lyö tyhjää

Eilen mun täti tuli käymään. Oli ihanaa nähä sitä - viime kerrasta oliki jo jotain 4 vuotta. Se on tosi hauska ja yllättävän samanlainen mun äidin kanssa. Nyt vasta tajusin sen ku näin ne saman katon alla yhessä.

Äsken koitettiin madottaa tuota meijän kissaa. Voi, oispa se yhtä helppoo ku meijän koiran madotus. Sille vaa laitetaa ruoan sekaan jotain nappeja, mutta ton kissan kaa on vähä eri juttu. Sille pitäis syöttää se madotusaine jollain ruiskulla. Nyt mul on kädet ihan naarmuilla ja kissa vähä vihasena :D Mähän toimin kiinnipitäjänä ja pelkäsin kauheesti et kissa työntää kyntensä syvälle mun ranteessa komeilevaan tatskaan. It was a close call. Seuraavalla (eli 15.) yrityksellä mä olin se ruiskuttaja. Tiiä mihin sitä ainetta meni ku oli kiinnipitäjä ja kissan pää ihan siinä mönjässä.

Tänää iskä tulee kuskaa mut poikaystävälle, jonne vaihteeks meen hyvään seuraan tylsistymään. Ei oo nimittäin harmainta aavistusta mitä sitä vois tipattomalla tehä? Ulos en liiku, enkä dokaamaankaa pääse. Ryyppäämistä onki ennen tipatonta tullu harrastettua vähä liikaa. Ja nyt tipatonta on ollu käynnissä vasta 4 päivää... Jos nyt sortuisin, ni oispa mun pyhät päätökset pitkälle kestäny. En kuitenkaa siis sorru, tipatonta on ihan kiva viettää. Ja sitäpaitsi mulla on 20e veto tästä, ja mun lompakko on aika anorektikko.

Odotus loppu, mitäs nyt?

Kattelin mun vanhempia tekstejä, ja mullahan oli tollanen ilonen vaihe tossa. Joulumieletä oli rutkasti ja uuttavuottaki odotin innolla. Mut mitäs nyt sitte odottelemaan? Joulu meni, samoin meni uusvuos niin että paukku.

Mun kaveri pyys mua hiihtolomalla laivalle, mut siitä mä en uskalla ees haaveilla... Pettyisin vaa kauheesti kuitenki.
Viime kesänäki ostin mulle ja parhaalle kaverilleni liput festareille ja ootettii niit koko kesä innosta sekasin. Ei pahemmin olla käyty festareilla, tai no, oikeestaan missään. Pari päivää ennen festareita vajosin kuitenki paniikin suuriin syövereihin, eikä päästy menemään. Pettymys oli kauhia ku kanahäkki. Mun parhaan kaverin oli vielä kauheempi. Nyt siitä asti oon vaa istunu kotona. Kerran viikossa kaverille tai poikaystävälle. Ja taas kotiin.

                                                           weheartit.com

Silti, jostain löysin hyvää mieltä, enkä oo vielä ihan masennuksen partaalla.

Ja vaikka mulla tylsää onki, tää blogin pitäminen antaa mulle ees vähän tekemistä päiviini.

No tears

En saa mun mielestä pois sitä, että miten paljon haluun olla terve. En kuitenkaa osaa tai uskalla tehä asialle mitään. Aina ku ajattelen tätä, mun rintaa tulee sellanen kiehuva tunne. Mitä ihmettä mä oon tehny, et oon ansainnu tällasen kohtalon? Ryven nyt itsesäälissä, tiedän, pahoitteluni. Mut tää vois vaikka vähä helpottaa.

En siis uskalla tehä asialle yhtää mitään. En vaa saa itteeni liikkeelle. En uskalla mennä ulos. Sitä on varmaa vaikee ymmärtää, mut ei oo montaa asiaa mitä pelkään yhtä paljon ku ulos lähtöö. Nytkää en pääse ulos mun rakastamaan lumisateesee.
Oon kuitenki iha perusilonen. Tai no, niin ilonen ku täs tilantees voi olla - myös lääkkeitten avulla. Mut en esimerkiks itke aamusta iltaa. En oikeestaa oo jaksanu itkee nyt vähää aikaa. Että kyllä mä pääsen viel sängystä ulos joka aamu, mut kuitenkin - kuitenkin - haluun jotain muuta mun päiviltä ku koneella istumista.

Kylhän mä oon mun poikaystävällä ja kavereillaki sillon tällön, mut... Ei se oo sama. Haluun ulos. Omin avuin. Ilman kyytejä, haluisin vaa kävellä lumi- tai vesisateessa. Haluisin liukastella tuolla ulkona, kastuu litimäräks ja kirota märkiä villasukkia. Haluisin tarpeen käyttää villasukkia! Oisin pienestä onnellinen.

En usko et täst voi parantuu. Et mistää mun jutuist voi parantuu. Ei paniikkikohtauksist, ei masennuksest, ei mistään. Näist on tullu mulle nii vahvasti "tapoja", enkä tiiä uskallanko rikkoo niitä. Uskallanko liikkuu ulos mun "mukavuusalueelta". Haha, mukavuutta tosiaan.

                                                                   weheartit.com

Laiskuuspuuska

Mulla on kyllä tää päivä menossa tyylikkäästi koomaillessa. Mulla on niin paha kankkunen, että en pysty edes kävelemään. Oma vikahan se on ku sillä viinalla läträä kaksin käsin. No, oon ihan ilonen, et tuli alotettua tää vuos - ja lopetettua edellinen - vähä railakkaammin, mulla ku alkaa tipaton tammikuu tästä suoraan.

Tän päivän suunnitelmissa tän tärinän ja tutisemisen lisäks on vaan facebookkailla ja hengata täällä bloggerissa uusia löytöjä metsästämässä. Tai jotain muuta mahollisimman semmosta tekemistä mikä ei vaadi perseen nostoa.

                                                      we♥it

Ja tietysti roskaruokaa pitää syödä. Kyllä tää olo ahmimalla paranee. Tai päinvastoin.

Muisti meni, taju lähti...

Uusvuos oli hauska, se nyt mitä siitä muistan ainaki. Pitää pyytää vähän päivitystä kavereilta ja äidiltä.

Mun uusvuos alko skumpalla ja tinan valamisella. Sain pyllistävän porsaan, tiiä sitte mitä se ennustaa. Siitä jatkettiin mun parhaan kaverin kanssa mun yhelle kaverille jatkamaan skumppalinjaa. Siellä laulettiin karaokee ja pelattiin juomapelejä. Siitä mentiin jatkoille yhteen baariin, ja loppuillasta en muista muuta ku että unohdin kaikki mun kamat ympäriinsä ja kaaduin aika pahasti. Sen kaatumisen muistan vaa polvessa olevasta jäljestä, vähä hämäränä on että kuka sen paikkas...

Baarista sitte mutsi haki kotiin, nukuin kuulemma koiran vieressä lattialla jaja eipä siitä sitte enempää. Nyt mun elämä riippuu siitä kokiksesta jonka tyylikkäästi unohdin jonnekki.

Muisti meni, taju lähti. Taisin olla illan tähti :D

Nyt se sitte alko, 2012

we♥it