Tämä viikko meni aika huonosti.
Mun piti tsempata, mennä toimintakeskukseen ja terapiaan itsenäisesti. Ainakin yrittää. Enhän mä mitään yrittänyt.
Mua masentaa niin paljon, että haluan vain nukkua. Maanantaina nukuin terapiassa. Tiistaina nukuin toimintakeskuksen ohi. Ja päivät vain pahenee. Tiistaina mentiin isän kanssa lounaalle ravintolaan. Paniikkikohtaus oli hyvin lähellä. Mentiin autolla, vaikka ruokapaikka oli ihan lähellä. Pelkäsin, että en pysty lähtemään sieltä pois. Jätimme automme suht kauas, koska paikkoja ei löytynyt. Menimme ravintolaan, ja kesken ruokailun sanoin isälle, että nyt ahdistaa aivan hirveesti. Söimme kuitenkin loppuun ja yritin rauhoitella itseäni. Lähdimme ravintolasta, ja kun olimme ulkona, totesin, että nyt tulee paniikkikohtaus. Kyselin hätääntyneenä isältä, että mitä teen. Isä neuvoi rauhallisesti, että mene takaisin ravintolaan rauhottumaan ja hän hakee auton ravintolan eteen. Pelastuin. Mutta se oli kyllä tosi lähellä. Paniikkikohtaus siis.
Sen jälkeen mua on vaan ahdistanut. Ja masentanut vielä enemmän kuin alkuviikosta.
Tuntuu siltä, ettei tästä pääse yli eikä ympäri.
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
perjantai 11. lokakuuta 2013
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
No more counting
I'M FREE AS A BIRD. En tiiä onko se "like a bird", mutta mä oon jokatapauksessa free AS a bird.
Viime viikonloppu meni vähän pyllylleen. Kaikkien kanssa oli kaiken näköstä juhlittavaa. Muunmuassa se, että vapauduin paskalandiasta. Joten tämä neiti dokasi kolme päivää. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Never again. Jotkut sanoo "never say never", mutta mä kyllä nyt sanon, että never. En tiedä johtuko se siitä kolmen päivän juhlimisputkesta, mutta tää viikko (keskiviikkoon asti ainakin) ei oo ollu hirveen hääppönen. On ahdistanut. Enemmän kun laki sallii. Mua itseasiassa on ahdistanut lauantaista eteenpäin. Se oli se syy minkä takia lähdin parille ystäväni kanssa lauantaina. Että ahdistus loppuisi. Eihän se mitään loppunut, paheni vaan.
Olen mennyt isän kyydillä maanantaina ja tiistaina toimintakeskukseen. Ja eilen menin yksin parhaalle ystävälleni bussilla syömään kakkua. Se oli hirveetä. Mua ahdisti niin paljon. Meinasin varmaan 8 kertaa jäädä pois bussista. Mutta en jäänyt. Selvisin. Jee? Ei ole voittajafiilis. Jotenkin vaan tajusin taas miten voimaton olen ahdistukseni edessä. Miten avuton olen. Mitä voin muka tehdä, jos paniikkikohtaus iskee.
Scheiße.
Viime viikonloppu meni vähän pyllylleen. Kaikkien kanssa oli kaiken näköstä juhlittavaa. Muunmuassa se, että vapauduin paskalandiasta. Joten tämä neiti dokasi kolme päivää. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Never again. Jotkut sanoo "never say never", mutta mä kyllä nyt sanon, että never. En tiedä johtuko se siitä kolmen päivän juhlimisputkesta, mutta tää viikko (keskiviikkoon asti ainakin) ei oo ollu hirveen hääppönen. On ahdistanut. Enemmän kun laki sallii. Mua itseasiassa on ahdistanut lauantaista eteenpäin. Se oli se syy minkä takia lähdin parille ystäväni kanssa lauantaina. Että ahdistus loppuisi. Eihän se mitään loppunut, paheni vaan.
Olen mennyt isän kyydillä maanantaina ja tiistaina toimintakeskukseen. Ja eilen menin yksin parhaalle ystävälleni bussilla syömään kakkua. Se oli hirveetä. Mua ahdisti niin paljon. Meinasin varmaan 8 kertaa jäädä pois bussista. Mutta en jäänyt. Selvisin. Jee? Ei ole voittajafiilis. Jotenkin vaan tajusin taas miten voimaton olen ahdistukseni edessä. Miten avuton olen. Mitä voin muka tehdä, jos paniikkikohtaus iskee.
Scheiße.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)